Saksa on ollut keskeinen toimija Eurooppaa koettelevissa kriiseissä. Se on ponnistellut diplomaattisen ratkaisun löytämiseksi Syyrian kriisiin ja johtanut pyrkimyksiä yhteisen turvapaikkapolitiikan luomiseksi EU:lle. Myös Euroopan velkakriisiä on ratkottu Saksan johdolla.
Toisaalta Saksan aktiivisuus on herättänyt huolta siitä, onko Euroopalla jälleen edessään »Saksan kysymys»: kasvaako Saksan valta niin suureksi, että maa dominoi koko Eurooppaa? Kaksi tuoretta kirjaa tarjoaa kysymykseen toisistaan poikkeavat vastaukset.
Brittiläinen tutkija Hans Kundnani muistuttaa, että Saksan mahtiasema Euroopassa on ongelma, jolla on pitkä historia. Saksan yhdistymisestä vuonna 1871 aina toisen maailmansodan päättymiseen asti Saksa oli liian voimakas, jotta Euroopassa olisi voinut vallita vallan tasapaino, mutta ei riittävän voimakas noustakseen hegemoniseen asemaan.
Tämä asetelma synnytti epävakautta ja eripuraa Euroopan valtioiden kesken. Kundnani kuvaa, miten Saksan sisäpoliittiset tekijät sekä maan »puolihegemoninen» asema johtivat natsien valtaannousuun, totalitarismiin ja lopulta maailmansotaan.
Kundnanin provosoiva väite on, että Saksa on jälleen noussut puolihegemoniseen asemaan Euroopassa, vaikka nyt Saksan valta onkin taloudellista. Viime vuosien velkakriisin aikana Saksa on vahvan asemansa turvin voinut pakottaa velkaantuneet maat omaksumaan saksalaisen reseptin, joka keskittyy talouskuriin ja hintavakauteen.
Saksa ei kuitenkaan ole ollut kyllin vahva, jotta se olisi voinut tarjota kriisiin kestävää ratkaisua, kuten EU-maiden keskinäistä tulonsiirtomekanismia tai yhteisvastuullista velanottoa. Nämä päätökset olisivat tulleet Saksalle kalliiksi, mutta ne olisivat luoneet euroalueelle vakautta ja yhtenäisyyttä.
Etelä-Euroopan maiden ja Euroopan keskuspankin pyrkimykset saada Saksaa joustamaan vaatimuksissaan synnyttivät saksalaisissa uhrimielialaa. Kundnani näkee tämän olevan vaarallinen toisinto ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä tilanteesta, jossa saksalaiset kokivat olevansa saarrettuja. Kundnani ei sentään usko tämän päivän asetelman johtavan sotaan, mutta kylläkin alituisiin jännitteisiin euroalueen maiden kesken.
Kundnanin esittämä vertailu keisariajan Saksaan tuntuu uskaliaalta. Kaikkien Saksan yhteiskunnallisten muutosten jälkeenkin Kundnani löytää ideologisia yhtymäkohtia sadan vuoden taakse: Saksalla on edelleen missio Euroopan muokkaamiseksi oman kuvansa mukaiseksi.
Berliiniläisen Humboldtin yliopiston poliittisen teorian professori Herfried Münkler tarjoilee kirjassaan toisenlaisen näkemyksen. Hän ei allekirjoita väitettä, jonka mukaan Saksa yrittäisi talouden keinoin päästä samaan asemaan kuin asevoimilla 1900-luvulla. Münklerin mukaan sotaa edeltäneen ajan Euroopan ongelma ei ollut niinkään Saksan valta kuin Saksan poliittisen järjestelmän ja päättäjien kyvyttömyys käyttää valtaa oikein. Nykyinen Saksa on perinpohjaisesti muuttunut noista päivistä.
Brysselin näkökulmasta Saksa voi näyttää aiempaa itsekkäämmältä toimijalta, mikä johtuu Saksan sisäisen EU-poliittisen väittelyn kiihtymisestä. Saksalaispoliitikkojen on esiinnyttävä tiukkoina, jotta he miellyttäisivät EU-kriittisiä äänestäjiään.
Mutta se, mikä vetoaa kotiyleisöön, tekee huonon vaikutuksen velkaantuneissa maissa. Niistä tulee aiempaa haluttomampia tekemään kompromisseja. Etenkin Kreikan velkakriisin yhteydessä niin Saksassa kuin Kreikassa käytiin kiivasta sisäpoliittista väittelyä. Molempien maiden päättäjien oli pyrittävä antamaan äänestäjilleen kuva tiukan linjan vetämisestä, vaikka asiakysymykset sinänsä jättivät hyvin tilaa joustoille ja kompromisseille.
Münkler käy läpi Euroopan maantieteellistä ja ideologista historiaa. Hänen mukaansa vakauden kausina Euroopassa on aina ollut maantieteellisesti keskeinen ja voimakas toimija, joka on turvannut Eurooppaa hajottavilta voimilta: esimerkiksi antiikin ajan Ateena tai Napoleonin Ranska. Jokaista vakauden jaksoa on kuitenkin seurannut vaihe, jossa esiin nousee poliittisia jakolinjoja, jotka hajottavat Euroopan ja piirtävät sen kartan uusiksi.
Kylmän sodan päättyminen teki yhdistyneestä Saksasta taas keskusvallan, joka on pitänyt Euroopan yhtenäisenä. Saksan vastuu on vain kasvanut sitä mukaa kun Yhdysvallat on pienentänyt omaa rooliaan Euroopan turvallisuuden takaajana.
Münklerin mukaan Saksalla on velvollisuus toimia vakauttavana keskusvoimana. Vastuu ei ole Saksalle helppo, mutta se on ainoa tähän tehtävään kykenevä maa. Saksalla on riittävästi sekä taloudellista mahtia että poliittista pääomaa, joiden turvin se voi toimia eripuraisten EU-maiden johtajana ja välittäjänä.
Münklerin näkemys saattaa tuntua äärimmäisen Saksa-keskeiseltä. Professorin mukaan Saksan vahvuus on kuitenkin ainoa mahdollisuus Euroopan yhdentymisprojektin jatkamiseksi.
Kirjojen näkökulmat ovat siis hyvin erilaiset: Kundnanin mukaan Saksan mahti tuottaa epävakautta, ja mahtia on siksi tasapainotettava Ranskan, Italian ja Espanjan liitolla. Näitä maita yhdistää kulutusvetoinen talousfilosofia. Münklerin mielestä Saksan mahti on Euroopan pelastus. Sisäisen jakautumisen ja tasapainottelun sijaan Euroopan on toimittava yhtenäisesti, Saksan johtamana.
Sekä Kundnani että Münkler torjuvat ajatuksen siitä, että EU-integraation syventäminen voisi olla tie vakaampaan Eurooppaan. Aikoinaan EU nähtiin keinona ratkaista »Saksan kysymys» ja pitää Euroopan maat yhtenäisinä. Nyt unionista on kirjoittajien mukaan tullut eliittivetoinen projekti, jolta puuttuu yhtenäisyyttä luova ideologinen perusta ja joka on siksi altis eripuralle ja valtapolitikoinnille.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
