Barack Obaman presidenttikautta on jäljellä reilu vuosi, ja puheet Obaman ulkopoliittisesta perinnöstä ja Yhdysvaltain tulevasta roolista kansainvälisellä kentällä ovat saaneet tuulta alleen. Joseph S. Nye Jr. ja Bret Stephens etsivät teoksissaan vastaustakysymykseen siitä, onko Yhdysvaltain suurvalta-aika ohitse.
Obama totesi YK:n yleiskokoukselle vuonna 2009, että minkään kansakunnan ei tulisi dominoida toista vaan maailman on astuttava uuteen nollasummapelin jälkeiseen aikakauteen.
Kuusi vuotta puheensa jälkeen Obama vastasi ensimmäistä kertaa kysymykseen siitä, mikä on hänen ulkopoliittinen doktriininsa. Obama totesi New York Timesin haastattelussa kuluvan vuoden huhtikuussa, että hän luottaa neuvottelujen voimaan, mutta niin, että Yhdysvallat säilyttää täyden sotilaallisen toimintakykynsä. Tätä periaatetta Obama on noudattanut niin suhteessa Kuubaan, Kiinaan kuin Iraniinkin.
Obaman ulkopolitiikkaa on kritisoitu Yhdysvaltain vaikutusvallan heikkenemisestä. Harvardin professori Joseph S. Nye Jr. huomauttaa, että on keskeistä erottaa toisistaan Yhdysvaltain vaikutusvallan suhteellinen ja absoluuttinen lasku.
Nyen mukaan Yhdysvaltain talouden rakenteiden hienostuneisuus, sotilaallinen ylivoima, vahva kansalaisyhteiskunta ja kulttuurinen valta pitävät Yhdysvallat maailman johtavana valtiona myös lähivuosina, Kiinan taloudellisesta menestyksestä huolimatta. Yhdysvaltain vaikutusvalta ei siis ole absoluuttisessa laskussa, ja siksi ei voida vetää johtopäätöstä siitä, milloin Yhdysvaltain vuosisata päättyy.
Nye toteaa, että Yhdysvalloilla on pitkät perinteet oman hegemoniansa lopun ennustamisessa. Hän pitää keskustelua Yhdysvaltain vaikutusvallan vähenemisestä jopa jossain määrin vaarallisena: se saattaa pahimmillaan rohkaista Venäjää laajentumispolitiikkaan, Kiinaa käyttämään voimaa naapureitaan vastaan ja Yhdysvaltoja itseään reaktiiviseen ulkopolitiikkaan.
Nyen tulkinnan mukaan Yhdysvaltain todellinen ongelma on poliittisissa instituutioissa. Kongressin poliittinen umpikuja ja kongressin lainsäädäntövallan sekä presidentin toimeenpanovallan välinen konflikti ovat alusta asti olleet osa amerikkalaista järjestelmää, mutta vasta viime aikoina ne ovat aiheuttaneet todellisia vaikeuksia. Nyelle väitteet siitä, että Obaman presidenttikaudet olisivat vähentäneet Yhdysvaltain vaikutusvaltaa, kertovat puoluepolitiikan jakautuneisuudesta eivätkä vallan vähenemisestä.
Myöskään Wall Street Journalin kolumnisti, Pulitzer-palkittu journalisti Bret Stephens ei usko Yhdysvaltain olevan absoluuttisessa laskussa. Sen sijaan hän näkee, että amerikkalaisilla on kaksi pysyvää houkutusta: pelastaa maailma ja toisaalta vetäytyä siitä.
Stephensin mukaan Yhdysvaltain vetäytyminen maailmannäyttämöltä on aina johtanut katastrofaalisiin seurauksiin. Esimerkeiksi hän nostaa toisen maailmansodan ja Jugoslavian hajoamissodat, joissa Yhdysvaltain hidas reagointi ehti aiheuttaa kansanmurhan. Obaman Stephens laskee eristäytymispolitiikkaa harjoittaneiden presidenttien joukkoon.
Stephens puolustaa George W. Bushin doktriinia, jossa konflikteja pyrittiin estämään ennalta sotilaallisella läsnäololla. Stephensin mukaan Yhdysvaltain roolia maailmanpoliisina ei voi korvata millään muulla instituutiolla tai valtiolla. Poikkeama tästä politiikasta johtaa väistämättä kaaokseen, sillä vakavasti otettavalle suurvallalle sivustakatsojan rooli ei ole mahdollinen.
Kahden kauden presidenttejä tulkitaan usein niin, että ensimmäinen kausi on sisäpoliittisten voimannäyttöjen aikaa, kun taas toisella kaudella keskitytään ulkopoliittisen perinnön luomiseen, kun tarvetta äänestäjien miellyttämiseen sisäpolitiikassa ei enää ole. Kumpikaan teoksista ei kuitenkaan tulkitse Obaman ulkopolitiikkaa tästä näkökulmasta.
Stephens näkee, että Obaman kausia on leimannut »kansakunnan rakentaminen kotona» (nation-building at home), jonka Obama nosti tavoitteekseen ensimmäisen presidenttikautensa alussa. Stephensille tämä tavoite tarkoittaa politiikan painopisteen siirtymistä pois ulkopolitiikasta, kun taas Nye näkee saman julkilausuman luopumisena »maksimaalisesta» ulkopolitiikasta, jolla on saatu aikaan enemmän harmia kuin hyötyä.
Obaman kautta ovat leimanneet kaksi päällekkäistä maailmanpoliittista kehityslinjaa: toisaalta Kiinan ja Aasian strategisen merkityksen kasvu pitkällä aikavälillä, toisaalta päivittäistä huomiota vaativa Lähi-idän kriisitilanne. Obama on vastannut tilanteeseen dialogilla. Suhteessa Kiinaan avainasemassa ovat olleet säännölliset kahdenkeskiset talouskeskustelut ja ilmastoneuvottelut, joissa Kiina viime vuonna sitoutui ensimmäistä kertaa hiilidioksidipäästöjensä vähentämiseen. Lähi-idässä Yhdysvallat on avannut keskusteluyhteyden vanhan arkkivihollisensa Iranin kanssa.
Siinä missä Stephensin mielestä Obaman kautta on ohjannut idealismi, Nye näkee linjassa pragmaattisuutta. Nyen käsitettä pehmeästä vallasta on käytetty erityisesti Bill Clintonin ja Obaman hallintojen retoriikassa, kun taas Stephens on julkisuudessa esittänyt enemmän republikaanien poliittiseen agendaan sopivia kantoja. Näkemyseroista huolimatta kumpikaan kirjoittajista ei lopulta kiistä sitä, että Yhdysvaltain on tärkeää säilyttää johtoasemansa kansainvälisellä areenalla.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.