Äärioikeisto, oikeistoradikalismi, fasismi ja populismi ovat käsitteitä, joita käytetään liian väljästi sekä tutkimuksessa että lehtikielessä. Siksi ne tulisi määritellä uudelleen, esittää Sciences Po -yliopiston tutkija Pierre-André Taguieff kirjassaan La revanche du nationalisme.
Rasismia, äärioikeistoa ja populismia yli 35 vuotta tutkinutta Taguieffiä on tituleerattu niin sosiologiksi, aatehistorioitsijaksi kuin filosofiksikin sekä kritisoitu muun muassa Israel-myönteiseksi. Häntä onkin vaikea luokitella, mutta ennen kaikkea hän on monia erilaisia näkemyksiä esittävä l’esprit libre.
Taguieff pitää populismia retorisena ja poliittisena tyylinä, joka vastustaa eliittiä. Hänen mukaansa on olemassa erilaisia populismeja, eivätkä ne kaikki ole pahasta. Osittain populismi on myös luonnollinen osa vallankäyttöä eri kulttuureissa.
Taguieff erottelee toisistaan muun muassa toisen maailmansodan jälkeisen protestipopulismin (esimerkiksi vennamolaisuus), 1980–1990-luvun nationalistisen identiteettipopulismin (esimerkiksi Itävallan FPÖ ja Ranskan Front National) sekä sellaisen populistisen johtajuustyylin, jota käyttävät monet nykyjohtajat ja presidentit.
Taguieffin mukaan populisteina voidaan pitää niin Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia, Ranskan entistä presidenttiä Jacques Chiracia, Italian pääministeriä Matteo Renziä kuin Ranskan nykyistä ympäristö- ja energiaministeriä Ségolène Royaliakin. Kyse on koko kulttuurin läpäisevästä politiikan viihteellistymisestä ja yrityksestä tuoda johtajuus lähelle kansaa.
Taguieffin mukaan huolestuttavaa on, jos populismi korostaa nationalismia ja on vihamielistä islamia kohtaan. Eurooppalainen nykypopulismi edustaa nationalismia, koska maanosa on epäonnistunut yrityksessään luoda yhteinen eurooppalainen identiteetti.
Nykyisen äärioikeiston nousussa on Taguieffin mukaan keskeistä se, että äärioikeiston kannattajat ovat uutta sukupolvea. Esimerkiksi vuoden 2014 eurovaaleissa Ranskan Front National sai yli 30 prosenttia äänistään alle 35-vuotiailta äänestäjiltä. Populismin kannattajat eivät ole enää hajanainen joukko, vaan kannattajien painopiste on siirtynyt työväenluokkaan, kun vasemmisto ei enää houkuta äänestäjiä.
Liian usein populismin ja nationalismin tutkimusta lähestytään vain anglosaksisesta näkökulmasta, jossa populismikäsitetään yhtenäisenä »isminä» tai ohuena ideologiana. Silloin retoriikka unohdetaan. Taguieff avaa populismiin eurooppalaisen näkökulman ja laajentaa määritelmiä.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja työskentelee Suomen Akatemian Populismi liikkeenä ja retoriikkana -hankkeessa Jyväskylän yliopistossa.
