Kaasua, pääkomissaari Juncker!

Euroopan unionin kaasusta 27 prosent­tia tulee Venäjältä. Virossa, Latviassa Liettuassa, Bulgariassa, Slovakiassa ja Suomessa Venäjä on ainoa kaasuntoimittaja.

Venäjä myy Eurooppaan myös merkittäviä määriä öljyä, kivihiiltä ja uraania, mutta tämä näyttäytyy energiariippuvuutena lähinnä pa­perilla. Näitä energianlähteitä on suhteellisen helppo kuljettaa Eurooppaan vaikka maailman toiselta puolelta, ja myyntihinnat seurailevat enemmän tai vähemmän maailmanmarkki­nahintaa.

Kaasuputket sen sijaan ovat paikkaan si­dottua energiainfrastruktuuria. Kun massii­viset putkistot on kerran rakennettu ja maiden energiainfrastruktuuri viritetty niiden varaan, muutokset ovat hitaita ja kalliita.

»Riippuvuus yhdestä energianlähteestä tai maasta on aina huono juttu. Toimitusvarmuus vaarantuu, jos tuottajamaassa tulee mikä ta­hansa kriisi», eurooppalaisen talous- ja ener­giaoikeuden professori Kim Talus Itä-Suomen yliopistosta sanoo.

»Toisaalta yhtä lailla osissa Pohjois-Euroop­paa ollaan riippuvaisia Norjasta ja Etelä-Euroo­passa Algeriasta, mutta Norjaa tai Algeriaa ei nähdä geopoliittisina uhkina.»

Juuri geopoliittisen uhkan käsite liitetään nyt Euroopassa energiariippuvuuteen Venä­jästä. Venäjän pelätään uhkaavan etenkin Itä-Euroopanmaita energiakatkoilla. Esimerkiksi Bulgaria ja Unkari ovat riippuvaisia Venäjän kaasusta, ja mailta puuttuvat varasuunnitel­mat. Siksi niitä voi kiristää energialla.

Suomessa Venäjän kaasu menee pääosin teollisuuden sähköntuotantoon, ja teollisuu­delta velvoitetaan varajärjestelmiä kaasukatko­jen varalle. Siksi energia-aseen käyttö Suomea vastaan olisi vaikeampaa.

Vastauksena uhkaan viime vuoden lopulla virkaan astunut Jean-Claude Junckerin johta­ma Euroopan komissio on ottanut missiokseen rakentaa energiaunionin. Sen on tarkoitus tii­vistää Euroopan rivejä energia-asioissa ja lisätä keskinäistä solidaarisuutta.

Energiaunionin toteuttamista kuitenkin estää paradoksaalisesti juuri se, ettei EU:n jä­senmailla ole keskinäistä solidaarisuutta. Maat eivät luota toisiinsa tarpeeksi.

 

Yksi energiaunionisuunnitelman avainaja­tuksista on solidaarisuuslauseke. Se velvoit­taisi EU:n jäsenmaita myymään esimerkiksi kaasuaan yhteiseen käyttöön, jos maan omat kaasuvarastot olisivat täynnä ja muualla olisi kaasulle tarvetta.

Myös eri maiden sähköverkkojen pitäisi ollavapaasti kaikkien käytettävissä, mikä lisäisi kilpailua EU:n alueella ja alentaisi sähkön hin­taa. Yhteiset kunnianhimoiset energiansäästötavoitteet vähentäisivät tuontiriippuvuutta.

Yhteistä energiapolitiikkaa on Brysselissä yritetty ajaa läpi jo pitkään, vaihtelevalla me­nestyksellä. Ukrainan kriisin aikana Juncke­rin komissio on vain nimennyt yhteisen ener­giapolitiikan aiempaa komeammalla nimellä. »Energiaunioni» on tarkoituksellisen liioiteltu termi, sillä kyseessä ei ole uusi liitto tai sopi­mus. Retorinen kikka voi tuoda junnaaviin hankkeisiin uutta pontta ja vauhtia.

»Europarlamentissa monet kovan linjan edustajat sanovat energiabisneksen olevan osa Venäjän käymää hybridisotaa. Maltillisemmat edustajat pohtivat, miten pitäisi toimia, jos Ve­näjä laittaa kaasuhanat kiinni», Sdp:n euro­parlamentaarikkona parlamentin teollisuus-, tutkimus- ja energiavaliokunnassa istuva Mia­petra Kumpula-Natri sanoo.

Kireän tilanteen vuoksi aika on otollinen energiaunionin kaltaiselle hankkeelle.

»Kriisien luoma paine mahdollistaa inte­graation syvenemisen. Samoin pankkiunioni nytkähti eteenpäin pankkikriisien jälkeen», Kumpula-Natri sanoo.

Yhteinen energiapolitiikka olisi Euroopalle hyväksi myös perinteisistä kilpailukykysyistä. Komissio on laskenut, että unionin laajuinen, yhtenäisesti toimiva energiaverkko pienentäisi energiankäyttäjien laskua vuosittain jopa 40 miljardia euroa. Tukkusähkö on Euroopassa 30 prosenttia ja tukkukaasu yli 100 prosenttia kal­liimpaa kuin Yhdysvalloissa, jossa oman liuske­kaasun tulo energiapalettiin painaa energian hintaa alaspäin.

EU on maailman suurin energiantuoja. Vuonna 1995 sen kuluttamasta energiasta tuontitavaraa oli 43 prosenttia, ja vuoteen 2012 mennessä tuontienergian osuus oli kasvanut 53 prosenttiin. Energiantuontiin kuluu rahaa noin 400 miljardia euroa vuodessa.

Myös ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa olisi tehokkainta toteuttaa kollektiivisesti unionin kokoisella alueella. Tuuli- ja aurinkovoiman osuuden kasvattaminen kovin suureksi on ris­kialtista yhden maan sisällä: varsin monesti jos­sain maassa ei paista tai tuule. Sen sijaan koko Eurooppa on harvoin yhden säätilan armoilla.

 

Ideaalitapauksessa energiainvestoinnit oh­jautuisivat Euroopassa markkinaehtoisesti ja tuotantopotentiaalin mukaan. Pohjanmeren rannikolle kannattaisi rakentaa lähinnä tuu­livoimaloita ja Etelä-Espanjaan aurinkovoimaloita.

Nyt Pohjanmeren rannikolle rakennetaan myös paljon aurinkovoimaa ja Etelä-Espanjaan paljon tuulivoimaa, kun valtiot katsovat uusiu­tuvan energian tavoitteita vain kansallisesta näkökulmasta.

»Jäsenmaat eivät usko eurooppalaisiin ta­voitteisiin. Kaikki puuhastelevat omiaan, ja po­liitikkojen ambitiot suuntautuvat ›kotimaisten energiaresurssien turvaamiseen›», eurooppa­laista sähkömarkkinakehitystä Energiateol­lisuus ry:n asiantuntijana seuraava Petteri Haveri sanoo.

Periaatteessa yhteiseurooppalaiset sähkö­markkinat ovat jo olemassa. Britanniasta Tšek­kiin ja Gibraltarinsalmelta Nordkappiin ulot­tuvalla alueella sähkön tukkumarkkinahinta lasketaan samalla algoritmilla, joten sähkön pitäisi liikkua Euroopan sisällä hinnan perus­teella.

Paitsi että ei liiku.

Maiden rajoilla ja sisällä on sähkönsiirron pullonkauloja. Lisäksi rajoilla on erilaisia suo­dattimia, jotka estävät energiavirtoja rajojen yli ja turvaavat siten kansallista sähkönsaantia ja -tuotantoa.

Esimerkiksi Tanskassa ja Pohjois-Saksassa tuulee yleensä yhtä aikaa. Huipputuulisina päivinä saksalaiset kuitenkin estävät tanska­laista sähköä virtaamasta verkkoonsa kilpai­lemaan oman tuulisähkönsä kanssa.

EU-maissa uusiutuvaa energiaa tuetaan vaihtelevin keinoin. Jos jokin valtio tukee jo­tain energiamuotoa paljon, se syrjäyttää naa­purivaltion tuotantoa. Komission tavoitteena onkin harmonisoida uusiutuvan energian tu­kimekanismeja.

Nyt käy esimerkiksi niin, että kun Tanskas­sa ja Pohjois-Saksassa on hyvin tuulinen päivä, sähköä tuotetaan enemmän kuin kulutetaan, ja sähkön markkinahinta painuu negatiiviseksi.

Kun tuulivoimalla kuitenkin on kiinteä syöttötariffi eli takuuhinta, tuulivoimayritys­ten kannattaa pumpata lisää sähköä verkkoon niin kauan kuin syöttötariffi on suurempi kuin sähkön negatiivisesta markkinahinnasta muo­dostuva »sakko».

Ongelmaa helpottaisi, jos Keski-Saksan voi­majohtoja vahvistettaisiin, jotta tuulisähkö pääsisi virtaamaan pohjoisesta etelämmäksi. Tosin tämä Saksan maaperällä toteutetta­va ratkaisu hyödyttäisi eritoten tanskalaisia tuulivoimayrityksiä, joten investointi näyttää epätodennäköiseltä.

Merkittävä pullonkaula on myös Pyreneillä. Vain kolme prosenttia Espanjassa tuotetusta sähköstä voi siirtyä Ranskaan.

Ranska, Britannia, Irlanti, Kreikka ja Portu­gali ovat ottaneet käyttöön kapasiteettimeka­nismit, eli valtiot maksavat sähköntuottajille pelkästä tuotantokapasiteetin olemassaolosta. Tällä pyritään turvaamaan sähkön saatavuus kaikissa oloissa.

»Kansallisilla kapasiteettimekanismeil­la haetaan yli sadan prosentin toimitusvar­muutta, mikä vääristää sähkön siirtymistä optimaalisesti maasta toiseen», Petteri Ha­veri kritisoi.

Jos jossain maassa on käytössä kapasiteet­timekanismi, se on käytännössä suoraa tukea paikallisille sähköntuottajille. Niinpä inves­toinnit suuntautuvat tähän maahan, ja siellä syntyy sähkön ylituotantoa.

Kapasiteettimekanismia käyttävän maan ylijäämäsähkö valuu naapurimaihin. Tämä puolestaan laskee sähkön markkinahintaa naapurimaissa ja edelleen rapauttaa maiden energiateollisuuden kilpailukykyä.

Siksi yrityksille tulee houkutus seurata investoinnista päättäessään enemmän val­tioiden politiikkaa kuin varsinaisten sähkömarkkinoiden toimintaa.

»Energiaunionin henkihän on juuri päin­vastainen: maiden ei tarvitse olla joka päivä omavaraisia, kun ne voivat luottaa naapurei­hinsa», Haveri sanoo.

Suomi on ollut tässä suhteessa mallioppilas. Sähkönsiirto Suomen rajoilla määräytyy hinto­jen perusteella, eli sähkö virtaa Suomeen silloin kun se on naapurimaissa halvempaa ja päin­vastoin. Suomi on osa Nord Pool Spotia eli Suo­men, Ruotsin, Norjan ja Tanskan sekä nykyisin myös Viron, Latvian ja Liettuan kantaverkko­yhtiöiden omistamaa sähköpörssiä.

Suomi toi sähköstään viime vuonna 22 pro­senttia, eikä Suomen oma tuotantokapasiteetti riitä kattamaan kulutushuippuja.

 

Tiukin julkinen vääntö energiaunionista on käyty kaasukaupan ja kaasusopimusten suhteen.

Puolan silloinen pääministeri, nykyinen Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk vaati huhtikuussa 2014, että EU vastai­siGazpromin myyntimonopoliin toimimalla yhtenä yhtenäisenä energianostajana. Tusk toi tuolloin ensimmäisen kerran käyttöön energiaunioni-termin.

Ehdotus ei mennyt läpi komissiossa. Osto­monopoli on räikeässä ristiriidassa EU:n sisä­markkinoiden perusajatuksen eli vapaan kil­pailun kanssa.

Sen sijaan komissio on ehdottanut, että EU-maiden ja Venäjän välisten kaasusopimus­ten läpinäkyvyyttä pitäisi lisätä. Komission pi­täisi saada tietää ainakin se, mitä jäsenmaat ovat sopimassa. Tieto pitäisi saada jo neuvotte­luvaiheessa, jotta muille jäsenmaille tai EU:lle haitalliset hankkeet voitaisiin torpata heti.

Komissio haluaisi myös yksityiset yritykset tarkkailun piiriin, sillä kaasukauppaa käydään useimmiten yritysten eikä valtioiden kesken.

Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön Gazpro­min uskotaan jo nyt hyödyntävän monopo­liasemaansa paitsi kaupallisesti myös poliit­tisesti. Venäjä saattaa hinnoitella kaasunsa ostajan maksukyvyn mukaan ja yrittää lyödä lisää kiilaa EU-maiden väliin myymällä kaasua itselleen myötämielisille maille ja yhtiöille hal­vemmalla kuin muille.

Helsingin yliopiston Venäjän energiapo­litiikan professorin Veli-Pekka Tynkkysen mukaan pitkän aikavälin tilastoista ilmenee, että Ukrainan tapauksessa Venäjä on myynyt kaasua Moskovaa kohtaan suotuisille hallituk­sille halvemmalla kuin muille.

»Jos näin on tehty puoliavoimesti Ukrainas­sa, niin miksei salaisesti muuallakin», Tynk­kynen sanoo.

Kun myötämielisyydestä palkitaan halvalla kaasulla ja kriittiset valtiot ja yritykset joutuvat maksamaan kovan hinnan, syntyy tarve miel­lyttää Venäjää ja sietää sen toimia. Kaiken li­säksi Venäjä on vaatinut ja saanut strategisia omistuksia Euroopan kaasuinfrastruktuurista energiakauppojen vastineeksi.

»Taloudelliselta kannalta investoinnit ovat lyhyellä aikavälillä erittäin huonoja, joten po­liittista motiivia ei voi sulkea pois. Siksi ne voi tulkita myös Venäjän pyrkimykseksi horjuttaa maiden energiaomavaraisuutta ja saada Eu­roopassa energiaherruuden lisäksi poliittista herruutta», Tynkkynen sanoo.

Muun muassa Suomi ja Saksa ovat suh­tautuneet nihkeästi komission ehdotuksiin kaasusopimusten avaamisesta. Ehdotukset voisivat nostaa maiden maksamaa kaasun hin­taa. Lisäksi etenkin yritysten liikesalaisuuden varjelu nähdään tärkeämmäksi kuin yhteinen rintama Venäjää vastaan.

Euroopassa on myös paljon äärinationalisti­sia liikkeitä, jotka yhteisen EU-rintaman sijas­ta mieluummin luovat bilateraalisia suhteita muihin maihin, toteaa Veli-Pekka Tynkkynen.

Tynkkynen kuitenkin uskoo poliittisen kon­sensuksen olevan Euroopassa nyt sen verran vahva, että kaasukaupan salaisuus tullaan jol­lain tasolla purkamaan.

Yhteinen rintama kaasuasioissa tiivistyi jo viime vuoden lopulla, kun EU:n kilpailulain­säädännön tiukentunut tulkinta käytännössä kaatoi South Stream -kaasuputkihankkeen. Putki olisi kulkenut Venäjältä Bulgarian kaut­ta EU:hun.

»South Stream olisi ollut Unkarin EU-kriit­tiselle hallitukselle lottovoitto. Se olisi voinut tarjota kansalaisille halpaa kaasua Venäjältä», Tynkkynen sanoo.