Suomi ja monet muut valtiot painivat budjettialijäämiensä kanssa, ja samaan aikaan verokilpailu rapauttaa etenkin yritysten voittojen ja pääomien verotusta. Veroparatiiseja on entistä vaikeampi sietää.
Helsingin Sanomien toimittaja Jyri Hänninen on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Kirjassa selvitetään veroparatiisien suomalaisia asiakkaita. Hännisen matka veroparatiiseissa alkaa Luxemburgilaisesta pankista. Pankkitili jää toimittajalta avaamatta, mutta hän ei lannistu vaan kartoittaa tunnettujen suomalaisten yksityishenkilöiden Luxemburg-yhteyksiä. Sen jälkeen matka jatkuu Liechtensteiniin, mistä Hänninen löytää sikäläisen LGT-pankin tietovuodosta ilmenneitä suomalaisnimiä.
Suomalaiset luxemburgilaistoimijat ja Liechtensteiniin tallettajat osoittautuvat kuitenkin nappikauppiaiksi, kun heitä verrataan seuraavan luvun pääesiintyjään, venäläis-suomalaiseen miljardööriin Gennadi Timtšenkoon. Suomessa hän on Hännisen mukaan veroparatiisikuningas, mutta maailmanlaajuisesti Hänninen luonnehtii häntä »vain» veroparatiisiparoniksi. Vaikka Timtšenko on Suomen kansalainen, Suomella ei ole verotusoikeutta hänen maailmanlaajuisiin tuloihinsa.
Timtšenkon jälkeen kirjassa siirrytään yritysten veroparatiisikytkentöihin. Ne muodostuvat muun muassa eläkelaitosten veroparatiisien kautta kiertävistä sijoituksista, kotimaisten lentoyhtiöiden maksamista leasing-vuokrista, varustamojen toiminnasta, lääkäriyhtiöistä ja perintäfirmoista. Mukana ovat tietenkin myös kansainväliset jätit McDonald’s, Google, Apple, Microsoft ja Shell.
Lukijan on hyvä huomata, että Hänninen maalailee isolla siveltimellä.
Se näkyy siinä, mitä valtioita pidetään veroparatiiseina. Hänninen laskee veroparatiiseiksi Hollannin, Belgian, Irlannin ja Luxemburgin. Yleensä näitä maita ei pidetä veroparatiiseina, koska verotuksen taso ei niissä ole erityisen matala eikä tietojen saaminen ole korkean kynnyksen takana. Maiden verolainsäädäntö ja verotuskäytännöt kuitenkin houkuttelevat nimenomaan yrityksiä.
Toiseksi iso sivellin johtaa pieniin virheellisyyksiin ja epätarkkuuksiin. Hänninen toteaa esimerkiksi, että »yksi klassinen tapa siirtää varoja veroparatiisiin on perustaa sinne oma yhtiö ja ostaa tältä palveluja tai tuotteita». Hän jättää kuitenkin mainitsematta Suomen väliyhtiölainsäädännön. Se antaa mahdollisuuden verottaa Suomessa asuvien henkilöiden ja suomalaisten yritysten varsinaisiin veroparatiiseihin perustamien yhtiöiden tuloja Suomessa.
Veroparatiisiyhtiön tiedot verotusta varten saadaan suomalaisen yhtiön tilinpäätös- ja kirjanpitoinformaatiosta tai viimeistään verotarkastuksesta. Jos esimerkiksi pörssiyhtiö jättää ilmoittamatta väliyhteisötulona pidettävän tulon, veroviranomaiset tekevät tulonlisäyksen veronkorotuksineen.
Kirja päättyy Hännisen kahdeksan kohdan ohjelmaan, jota toteuttamalla veroparatiisien aiheuttamia haittoja voitaisiin tekijän mukaan vähentää. Kirjassa ei käsitellä sitä, että esimerkiksi OECD:ssä ja EU:ssa veroparatiisitalouden kuriin saattamisessa on jo menossa ryhtiliike.
Tämänhetkisen pöhinän perusteella voisi ennustaa, että veroparatiisien kulta-ajat alkavat jäädä taakse. Toisaalta ennustus voi olla ennenaikainen, ovathan veroparatiisit aikaisemminkin osoittautuneet muuntautumiskykyisiksi.
Seppo Penttilä
Kirjoittaja on vero-oikeuden professori Tampereen yliopistossa.
