Jos kellekään niin juuri rajamiehelle paluu ulkomaankomennukselta kotimaan kamaralle, omien rajojen sisälle, on luontevaa.
Prikaatikenraali Ilkka Laitinen palasi kesäkuun alussa Rajavartiolaitoksen palvelukseen toimittuaan yhdeksän vuotta Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin pääjohtajana. Vanhan työpaikan ilmapiiri on saanut Laitisen ilahtumaan.
”Kun vertaa Rajavartiolaitoksen toimintaa 2000-luvun alussa ja nyt, kaksi asiaa tunkee läpi: ensinnäkin aito halu uudistaa ja parantaa toimintaa, lähtien oman partion toimintatavasta tai siitä, miten rajatarkastus hoidetaan. Toiseksi Suomen rajamiehille on tullut terve ammattiylpeys takaisin.”
Ylpeyteen on syynsä, sillä Suomen ja Venäjän välinen raja on yksi EU:n pisimmistä ja ongelmattomimmista ulkorajoista. Vaikka EU:n ja Venäjän suhteet ovat tämän vuoden aikana pahasti viilentyneet, maailmanpolitiikan tapahtumat eivät Laitisen mukaan juuri vaikuta rajamiesten yhteistyöhön. Luvattomia rajanylityksiä havaitaan vain muutama kymmenen vuodessa.
”Tilanne itärajalla on hallinnassa, ja sen eteen on tehty vuosikymmeniä töitä. Yhteistyö Venäjän rajavartiopalvelun kanssa on aivan erityisen tärkeässä asemassa”, Laitinen sanoo.
Laitisesta itsestäänkin huokuu ylpeysomasta työstään. Sitä on yhdeksän viime vuoden aikana varmasti koeteltu, sillä eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka on koko 2000-luvun ajan ollut poliittisten intohimojen kohde. Oikeistopopulistiset puolueet haluaisivat rajoittaa maahanmuuttoa ja karkottaa EU:ssa laittomasti oleskelevat ihmiset. Vihreiden ja vasemmiston leireissä puolestaan haluttaisiin helpottaa siirtolaisten pääsyä Eurooppaan ja parantaa täällä jo olevien paperittomien asemaa.
Ääripäiden välissäkin ollaan usein sormi suussa sen suhteen, miten Välimeren yli tuleviin massoihin tulisi suhtautua. Tämän vuoden alkupuoliskolla Välimeren yli tuli Frontexin mukaan jopa 78 300 ihmistä – kuusinkertainen määrä viime vuoteen verrattuna.
Frontex perustettiin vuonna 2005 huolehtimaan EU-maiden ”operatiivisesta ulkorajayhteistyöstä”. Se on tarkoittanut koulutusta, tiedonvaihtoa, riskianalyysien laatimista – ja tietenkin valvontaa EU:n rajoilla.
Ilkka Laitinen valittiin Frontexin ensimmäiseksi johtajaksi, joten hän pääsi linjaamaan viraston toimintaa. Frontex on kasvanut nopeasti: ensimmäisenä toimintavuonna sillä oli kahden miljoonan euron budjetti, viime vuonna jo 94 miljoonan.
Yhdeksään vuoteen mahtui paljon turhauttavia hetkiä. EU-viraston johtaminen edellytti ”perehtymistä ja pitkää pinnaa”.
Laitinen korostaa, että hän on praktikko, ei poliitikko, eikä Frontex muotoile politiikkaa vaan ainoastaan toteuttaa poliitikkojen sille määrittämää tehtävää. Yhtä kaikki, Frontexista on julkisuudessa tullut koko EU:n maahanmuuttopolitiikan symboli – ja viraston johtaja on tahtomattaan antanut sille kasvot.
Ratkaisu laittomaan maahantuloon ei ole se, että lisätään partioita rajalla.
Laitisen mielestä median ja poliitikkojen Frontexia kohtaan osoittama kiinnostus on ollut yksipuolista. ”Pienestä eurooppalaisesta virastosta” tuli maahanmuuttopolitiikan arvostelun kohde, jota voitiin julkisuudessa ”läpsiä ihan miten vain”.
”Turhan harvoin oltiin kiinnostuneita siitä, minkälaisia tuloksia Frontex on saanut aikaan kansainvälisen rikollisuuden ja ihmiskaupan vastaisessa taistelussa tai montako salakuljetusliigaa on lähtenyt purkautumaan meidän tiedustelutietomme avulla”, Laitinen sanoo.
Mistä sitten oltiin kiinnostuneita?
Laitisen ääneen ilmestyy annos happamuutta.
”Siitä, miten Euroopan ympärille rakennetaan muuria, miten Frontex on vastuussa ihmisten kuolemista Välimerellä, miten eurooppalaiset rajamiehet eivät vain ole kunnioittamatta perusoikeuksia vaan tietoisesti raiskaavat niitä. Valitettavasti aika moni vakavasti otettava poliitikko lähti tähän leikkiin mukaan.”
”Tämä rupesi loppua kohden suoraan sanoen tympimään.”
Rajamies tarkastelee rajoja ensisijaisesti turvallisuusnäkökulmasta. Tehtävänäon valvoa rajaa ja pitää huoli siitä, että vaikka maailma ulkona kiehuisi, rajojen sisäpuolella on turvallista elää.
Frontex julkaisee säännöllisesti riskianalyyseja kartoittaakseen niitä uhkia, joita vastaan Euroopan rajoilla pitäisi pystyä varautumaan: aseiden salakuljetusta Välimerellä, EU-kansalaisia sotimassa ja radikalisoitumassa Syyriassa, kannabisviljelmiä Albaniassa, luvattomia rajanylityksiä.
Julkisuudessa korostuu nimenomaan laiton maahantulo, mutta Laitinen kehottaa pitämään mielessä mittakaavan: viime vuonna luvattomia rajanylityksiä Euroopan rajoilla oli 107 000, ja enimmillään – vuonna 2011 – niitä oli noin 150 000. Virallisia reittejä rajat sen sijaan ylittää noin 700 miljoonaa ihmistä vuodessa.
”Ihmisten liikkumisen massa on siis laillisella puolella. Laiton maahantulo on loppujen lopuksi aika marginaalinen ilmiö. Kyse on sinänsä ikävistä ilmiöistäja humanitaarisista tragedioista, en kiellä sitä, mutta meidän pitää osata nähdä metsä puilta ja arvioida, missä riskit ovat.”
Riskit eivät siis katoa, vaikka laiton maahantulo pystyttäisiin ehkäisemään. Myös virallisilla rajanylityspaikoilla on pidettävä silmä tarkkana: on ihmiskauppaa, varastettuja ajoneuvoja, salakuljetusta ja väärennettyjä tai varastettuja passeja.
Laitinen varoittaa myös tekemästä yleistyksiä sen suhteen, keitä sadattuhannet Eurooppaan ilman papereita pyrkivät ihmiset ovat. Yksi pakenee sotaa, toinen tavoittelee parempaa elintasoa, kolmas pyrkii sukulaistensa luo.
”Siellä saattaa olla rikollisia, siellä saattaa olla terroristeja – tai sitten ei. Mitään yksiselitteistä homogeenistä ryhmää ei ole. Tämä asettaa vaatimuksia myös heidän henkilöllisyytensä selvittämiselle. Mitään matkustusasiakirjoja ei ole. Henkilöt kertovat tarinan, joka heille on opetettu, tai eivät kenties puhu viranomaisille mitään. Millä perusteilla pystyt sanomaan, onko henkilö afganistanilainen tai iranilainen?”
EU:ssa on jo 1990-luvun lopusta lähtien pyritty muotoilemaan yhtenäistä maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaa. Työ on kuitenkin edennyt hitaasti. Eri mailla on vanhastaan hyvin poikkeavia linjauksia niin työperäisen maahanmuuton kuin pakolaisten vastaanottamisen suhteen.
”Politiikasta pystytään sopimaan hyvin, jos kyse on abstrakteista tai pitkän ajan päähän ulottuvista asioista”, Laitinen arvioi. ”Mutta kun tullaan käytännön kysymyksiin esimerkiksi siitä, pitäisikö laittoman maahantulon taakkaa jakaa eri tavalla jäsenmaiden kesken, törmätään erimielisyyksiin.”
Asiaa mutkistaa lisäksi se, että luvaton maahantulo ei kohdistu tasaisesti eri maihin. Luvattomat tulijat saapuvat Etelä-Eurooppaan, mutta suurin osa ihmisistä jatkaa eteenpäin. Eurostatin tilastojen mukaan esimerkiksi viime vuonna viisi jäsenmaata (Ruotsi, Saksa, Ranska, Italia ja Britannia) vastasivat 70 prosentista kaikista EU:ssa myönnetyistä turvapaikoista.
”Ne ulkorajavaltiot, joiden rajoihin kovin paine kohdistuu, ovat toisinaan aktiivisesti auttaneet siinä, että nämä ihmiset jatkavat matkaansa eivätkä jää sinne niiden riesaksi.”
Laitisen mukaan esimerkiksi Kreikan viranomaisten lepsuilu on aiheuttanut ongelmia. Paperittomalle maahantulijalle on annettu hallinnollinen päätös, jonka mukaan tämän on poistuttava maastaviikon aikana, ja ”nimeksi voi antaa vaikka Aku Ankan”.
”Nämä ihmiset kyllä poistuivat Kreikasta viikon päästä, mutta eivät sinne, mistä olivat tulleet. Tämä alkoi jo horjuttaa Schengenin perustuksia eli vastavuoroista luottamusta.”
Tuhansien siirtolaisten hukkumiskuolemat Välimerellä ovat johtaneet tilanteeseen, jossa rajavartijoiden työ on valvonnan ohella yhä useammin pelastamista. Samaan aikaan huolena on, onko pelastusoperaatioista jo tullut vetovoimatekijä ja helpotetaanko niillä vain salakuljettajien työtä.
”Ennen salakuljettajien piti varustaa vene satelliittipuhelimilla ja navigaattoreilla ja sanoa, että tuosta kaksi päivää tuohon suuntaan on Lampedusa. Nyt tilanne on vähän kuin kaljakellunta Keravanjoella: mikä tahansa kopukka riittää. Menkää siihen, lisää porukkaa mahtuu, tunti tuohon suuntaan, ei tarvitse tietää missä ollaan. Italialaiset tulevat ja korjaavat teidät kyytiin.”
Laitinen muistuttaa, että rajavalvonnalla ei pystytä puuttumaan laittoman maahantulon syihin. Suomesta on lähdetty paremman elämän toivossa merten taa, nyt Afrikasta ja Lähi-idästä pyritään Eurooppaan. Ilmiölle ei näy loppua, elleivät maailman taloussuhteet kellahda tyystin toisenlaiseen asentoon.
”Koskaan ei tulla näkemään tilannetta, jossa ne syyt, joiden vuoksi ihmiset liikkuvat, olisivat poistuneet. Yksinkertaista ratkaisua laittomaan maahantuloon ei ole. Eikä ratkaisu varsinkaan ole se, että lisätään partioita rajalla. Se on turhan usein sekä poliitikkojen että yleisön toivoma ratkaisu.”
”Seuraa siis kysymys, mitkä ovat hyväksyttäviä keinoja ehkäistä luvattomia rajanylityksiä. Mennäänkö rajalle huutelemaan, että huhuu, tästä ei saa tulla? Vai pystytetäänkö aita? Laitetaanko sinne valonheittäjiä ja liikennemerkkejä? Ammutaanko ilmaan? Vai tehdäänkö kuten DDR:ssä ja Neuvostoliitossa ja ammutaan ihmisiä? Tässä on se skaala.”
Laitisen mielestä keskeistä on saada kuntoon ne menettelyt, jotka seuraavat luvatonta maahantuloa.
”Ihmiset, jotka ovat ylittäneet rajan luvattomasti, ohjataan prosessiin: Jos he ovat suojelun tarpeessa, sen nimi on turvapaikkaprosessi. Jos näin ei ole, prosessin nimi on käännyttäminen.”
Myös vastuulla on rajansa, ja Frontexin vastuusta Laitinen on joutunut käymään jatkuvaa poliittista kädenvääntöä. Periaatteessa työnjako on selvä: Frontex koordinoi yhteistyötä, mutta jäsenmaat vastaavat rajojensa valvonnasta.
Esimerkiksi Euroopan oikeusasiamies ja Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous ovat kuitenkin kannanotoissaan asettuneet sille kannalle, että Frontex ei voi sanoutua irti vastuusta, jos sen koordinoimissa operaatioissa on tapahtunut ihmisoikeusrikkomuksia.
”Euroopan neuvostolle, kansainvälisille järjestöille tai ihmisoikeusjuristeille Frontex näyttäytyy kaikesta päättävänä ja vastuullisena toimijana. Mutta rajavalvontaoperaatioita johtaa aina yksittäinen jäsenvaltio. Ja jäsenvaltio määrittää rajat, mihin asti Frontex voi mennä. Tämä periaate on kristallinkirkas, mutta sen selvittäminen poliitikoille on ollut äärimmäisen vaikeaa”, Laitinen sanoo.
Käytännössä jäsenvaltiotkaan eivät aina ole tulkinneet työnjakoa näin suoraviivaisesti, mikä on aiheuttanut Laitiselle harmaita hiuksia.
”Silloin kun kaikki menee hyvin, jäsenvaltiot toteavat, että vastuu kuuluu niille ja että tähän ette puutu. Mutta kun tulee se kovan päivän ilta ja ollaan kusessa, sitten sanotaankin että voi voi voi, tulkaa auttamaan, ei me pärjättykään, EU ja Frontex ovat vastuussa tästä.”
Euroopan oikeusasiamies on vaatinut Frontexia luomaan valitusmekanismin, jossa Frontex-johtoisissa operaatioissa tapahtuneista perusoikeusrikkomuksista voitaisiin valittaa suoraan Frontexiin. Tämän ehdotuksen Laitinen torjuu vedoten toimivaltajakoon.
Laitisen mielestä vastuunjakoa voisi kyllä uudistaa ja Frontexille antaa enemmän vastuuta rajavalvontaoperaatioissa. Esteenä tälle on hänen mukaansa jäsenvaltioiden halu pitää kiinni omasta suvereniteetistaan.
Laitinen ihmettelee, miksi huomio kiinnitetään siihen, miten nimenomaan valtiot kontrolloivat liikkumista. Myös yksityisillä yrityksillä on näppinsä pelissä.
”Otetaan lentoasema Euroopassa. Menet lähtöselvitykseen, jossa ground servicen leidi ottaa lentolipun. Näytät passin, jotta lentoyhtiö tietää, kuka olet. No, sehän on vapaata liikkumista, kukaan ei valita siitä. Seuraavaksi menet turvatarkastukseen. Siellä on yksityisen vartiointiliikkeen ihminen ja kysyy passia. Kukaan ei valita. Sitten menet turvatarkastuksesta läpi, kipittelet lähtöportille, siellä katsotaan vielä boarding pass ja passi. Se on vapaata liikkuvuutta”, Laitinen sanoo.
Sitten äänensävy muuttuu selvästi tuimemmaksi:
”Mutta herra varjele, jos jossakin kohtaa tulee virkapukuinen, valantehnyt ja toimivaltainen lainvalvontaviranomainen, joka uskaltaa kysyä, kuka olet, saati pyytää sinua esittämään henkilöllisyystodistuksen – se on räikeä eurooppalainen perusoikeusrikkomus, jolla haastetaan vapaan liikkuvuuden periaatetta!”
Entä mihin suuntaan Euroopan rajat kehittyvät? 1800-luvun lopulla Euroopan rajat olivat hyvin avoimet. Ensimmäisestä maailmansodasta alkoi tiukasti valvottu aikakausi, josta on Euroopan integraatiokehityksen myötä taas siirrytty vapaamman matkustamisen kauteen.
Laitinen ei halua lausua kauaskantoisia ennusteita rajojen tulevaisuudesta. Hän toteaa vain, että Euroopassa rajojen luonne kehittyy käsi kädessä Euroopan integraation kanssa.
”Schengenin sisällä vapaa liikkuvuus on aika tiukasti hakattu Euroopan unionin peruskiveen. Se edellyttää, että fokus on ulkorajoilla. Jos tätä ryhdytään haastamaan, monen muun asian on pitänyt jo muuttua EU:ssa.”
”Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa rajamiehillä on töitä edelleen.”