Jossakin Saudi-Arabian etelärajalla hikoilee parhaillaan joukko rakennusmiehiä. He pystyttävät aitaa Saudi-Arabian ja Jemenin väliselle rajalle. Työtä riittää, sillä raja on 1 800 kilometriä pitkä.
Pitkää päivää on painettu myös Intiassa. Maa on jo vuosien ajan aidannut pala palalta Bangladeshin vastaista rajaansa, jota on yhteensä yli 4 000 kilometriä.
Bulgarialla on ollut kevyempi urakka: maan puolustusministeri kertoi heinäkuussa, että osalle Turkin-vastaista rajaa rakennettu 33 kilometrin pituinen aita on lähes valmis.
Sama työ on käynnissä monessa muussakin paikassa. Maantieteilijät Stéphane Rosière ja Reece Jones ovat laskeneet, että maailmassa on lähes 33 000 kilometriä aidattuja rajoja. Heidän mukaansa kolme neljäsosaa kaikista toisen maailmansodan jälkeen pystytetyistä raja-aidoista on rakennettu 2000-luvulla.
Perinteisten raja-aitojen rinnalle käyttöön otetaan jatkuvasti uutta valvontateknologiaa, kuten pimeänäkökameroita, liiketunnistimia ja miehittämättömiä lennokkeja. Esimerkiksi Brasilia aikoo valvoa omia pitkiä rajojaan ”virtuaaliaidalla”. Myös Suomen Rajavartiolaitos pohtii lennokkien hankkimista itärajan valvontaan.
Tänä syksynä tulee kuluneeksi 25 vuotta Berliinin muurin murtumisesta. Pian sen jälkeen Neuvostoliitto hajosi, ja Itä-Euroopan maat aloittivat matkan kohti EU-jäsenyyttä. Optimismin huumassa oltiin matkalla kohti rajatonta maailmaa. Talouden globalisaation ja viestintäteknologian kehittymisen uskottiin hälventävän rajojen merkitystä.
Euroopan sisällä rajat ovatkin madaltuneet. Schengenin sopimuksen ansiosta Nordkappista voi ajaa Lissaboniin ilman että passia tarvitsee vilauttaa kuin korkeintaan laivayhtiön terminaalissa henkilöllisyystodistuksena.
Tarvittaessa Schengen-maat voivat tosin kiristää sisärajojensa valvontaa; viimeksi näin teki Viro elo–syyskuun vaihteessa Barack Obaman vierailun vuoksi.
Samaan aikaan kun Euroopan sisärajat ovat madaltuneet, on valvontaa EU:n ulkorajoilla tiukennettu. Vapaan liikkuvuuden puolesta kampanjoivat kansalaisjärjestöt ovat alkaneet puhua Linnake-Euroopasta. Toisen maailmansodan aikana termillä viitattiin Saksan Manner-Euroopan rannikoille kasaamiin, vahvoihin sotilasvarustuksiin, joilla Saksa pyrki estämään liittoutuneiden maihinnousun. Nyt samalla termillä kuvataan pyrkimyksiä kontrolloida Eurooppaan suuntautuvaa siirtolaisuutta.
Edes EU-maiden sisällä ei eletä aivan niin rajattomassa utopiassa kuin juhlapuheiden perusteella voisi kuvitella. Unioniin mahtuu jäsenvaltio, jonka hallitus kontrolloi vain 60:tä prosenttia maansa alueesta: Kyproksen pääkaupunkia Nikosiaa ja koko saarta halkoo YK:n valvoma aselepolinja, ja saaren pohjoisosa on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi. Sitä ei tosin tunnusta mikään muu valtio kuin Turkki.
Pohjois-Irlannin kaupunkeja puolestaan halkovat lukuisat muurit, jotka eivät ole hallinnollisia rajoja mutta joiden tehtävä on erottaa katolisten ja protestanttien asuinalueet toisistaan. Muureja kutsutaan kaunistellen rauhanmuureiksi.
Palestiinalaismies osoittaa mieltään Israelin rakentamaa muuria vastaan Nilinin kylässä Länsirannalla. Kuva: Wikimedia Commons
Israelilaisen Ben-Gurionin yliopiston geopolitiikan professorin David Newmanin mukaan tiukasti valvotuilla rajoilla pyritään yleensä hallitsemaan joko poliittisia jännitteitä tai siirtolaisuutta.
Niin Kyproksella, Pohjois-Irlannissa kuin Israelissakin muureja ja piikkilankoja on pystytetty nimenomaan jännittyneen tilanteen ja väkivallan vuoksi. Vihanpidon osapuolten fyysinen eristäminen toisistaan nähdään usein tilapäisenä ratkaisuna akuuttiin tilanteeseen – mutta tilapäisratkaisuilla on taipumus muuttua pysyviksi.
”Rajojen koventaminen ei sinänsä pahenna tai lievennä konflikteja, vaan sillä lähinnä pyritään hallitsemaan tilannetta”, Newman sanoo. Ongelmana on hänen mukaansa se, että tiukasti suljetun rajan toinen puoli muuttuu ihmisten mielissä näkymättömäksi. Näkymätöntä taas pidetään uhkaavana.
”Rakennamme muureja ja aitoja ja sanomme, että niillä estetään terroristeja pääsemästä alueellemme. Tämä voi olla totta, mutta samalla muureilla luodaan todellisuus, jossa ihmiset eivät enää kulje rajan yli. Heillä ei enää ole käsitystä siitä, mitä rajan toisella puolella on.”
Tiukasti valvottuja rajoja on kuitenkin myös paikoissa, joissa mitään konfliktia ei esiinny. Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla on taisteltu viimeksi 1910-luvulla, mutta maiden välinen raja on yksi maailman tarkimmin valvotuista. Se on esimerkki toisesta Newmanin esiin nostamasta valvonnan motiivista: siirtolaisuuden kontrollista.
Meksikon Tijuanassa raja-aitaan on kiinnitetty arkkuja, joissa kerrotaan, kuinka monta ihmistä kunakin vuonna on kuollut pyrittyään rajan yli Yhdysvaltoihin. Kuva: Tomas Cast elazo/Wikimedia Commons
Erot ihmisten liikkumisen kontrolloinnissa paljastavat rajojen raadollisen todellisuuden: rikkaiden maiden väliset rajat ovat suhteellisen avoimia, mutta niitä rajoja, jotka erottavat köyhiä ja rikkaita maita toisistaan, valvotaan tiukasti.
”Valistuneessa länsimaisessa yhteiskunnassa emme aina haluaisi myöntää tätä, joten on helpompi puhua rajojen turvallisuudesta”, David Newman sanoo. Hänen mukaansa rajat heijastelevat aina valtasuhteita: se, jolla on valtaa, voi määritellä, kuka rajat saa ylittää.
Esimerkiksi Yhdysvaltain ja Kanadan kansalaiset voivat ylittää maiden välisen rajan pelkän ”tehostetun” ajokortin turvin. Meksikolainen taas tarvitsee Yhdysvaltoihin päästäkseen passin ja viisumin. Ja vaikka EU:n perusideologiaan kuuluu ihmisten vapaa liikkuminen unionin sisällä, vanhat (vauraat) jäsenvaltiot asettivat unionin itälaajenemisen yhteydessä usean vuoden siirtymäaikoja uusien (köyhien) jäsenmaiden työvoiman vapaalle liikkuvuudelle.
Sama asia käy ilmi eri maiden viisumipolitiikassa. Suomen passilla voi matkustaa ilman viisumia 174 valtioon. Muidenkin vauraiden teollisuusmaiden kansalaisille matkustaminen on hyvin vapaata. Jos sen sijaan sattuu olemaan kotoisin Afganistanista, viisumitta pääsee vain 28 maahan. Aasian ja Afrikan maat ovat muutenkin listan hännillä, muutamia vauraita poikkeuksia lukuun ottamatta.
Kalifornian yliopiston politiikan tutkijat Ron E. Hassner ja Jason Wittenberg vertailivat kolme vuotta sitten julkaistussa tutkimuksessaan useita eri muuttujia raja-aitoja rakentavien valtioiden ja niiden naapurimaiden välillä. Yksi selvä tekijä on juuri varallisuuseroissa: aitoja pystyttävien maiden bruttokansantuote henkeä kohden oli keskimäärin 8 600 dollaria, kun taas niiden maiden, joiden vastaisille rajoille aitoja rakennettiin, bruttokansantuote oli keskimäärin 2 080 dollaria henkeä kohden. Rajojen rakentajat ovat siis yli neljä kertaa rikkaampia kuin naapurinsa.
Sama piirre toistuu myös valtioiden sisäisissä rajoissa ja muureissa. Rikkaille tarkoitetut aidatut asuinalueet tunnetaan erityisesti yhdysvaltalaisena ilmiönä, mutta niitä on eri puolilla maailmaa Kiinasta Brasiliaan. Euroopassa niitä on rakennettu runsaasti Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa, erityisesti Puolassa. Aidattujen asuinalueiden rajoilla liikkumista eivät kontrolloi valtiolliset rajaviranomaiset vaan yksityiset vartiointipalvelut.
Kehittyneet maat pyrkivät parhaansa mukaan kontrolloimaan ihmisten liikkumista jo omien rajojensa ulkopuolella. Esimerkiksi EU on solminut viime vuosina useiden naapurimaidensa kanssa ”liikkuvuuskumppanuuksia”, jotka ovat liikkuvuuden kannalta kuin kepeistä ja porkkanoista koottu paketti: EU helpottaa viisumipolitiikkaansa kumppanien kanssa, kunhan nämä sitoutuvat torjumaan alueiltaan EU:hun suuntautuvaa laitonta maahanmuuttoa.
Turvallisuutensa nimissä EU on ulottanut kontrolliaan myös paljon kauemmas. Esimerkkinä tästä toimii Keski-Aasian rajojen kehitys kahden viime vuosikymmenen aikana. Kun Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan, Turkmenistan ja Uzbekistan itsenäistyivät vuonna 1991, ne perivät Neuvostoliiton entiset sisärajat, joista tuli nyt valtiorajoja.
Lähteet: Wikipedia, Wall Street Journal, Raamattu
Aluksi elämä uusien rajojen pinnassa jatkui pitkälti entisenlaisena, mutta 2000-luvun aikana Keski-Aasian rajat ovat muuttuneet selvästi tiukemmin valvotuiksi, kertoo alueella tutkimusta tehnyt Steven Parham Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta.
Rajavalvontaa ei ole tiukennettu maiden omasta aloitteesta vaan ulkopuolisesta paineesta. Alue on Afganistanista Venäjälle ja edelleen Eurooppaan suuntautuvan huumekaupan merkittävä kuljetusreitti, ja kohdemaat ovat halunneet suitsia huumekauppaa sen juurilla. EU on rahoittanut alueen ”rajaturvallisuuden kohentamista” eli käytännössä rajavartijoiden kouluttamista ja rajainfrastruktuurin rakentamista.
Se, mikä EU:n näkökulmasta on turvallisuuden edistämistä ja rikollisuuden torjumista, näyttäytyy Parhamin mukaan paikalliselle väestölle lähinnä ihmisten arjen hankaloittamisena.
”Rajojen ylittäminen ei sinänsä ole paikallisille vaikeaa, sillä he eivät tarvitse viisumeita. Ongelmana on pikemminkin se, että rajavartijat eivät ole tunnettuja reiluudestaan. On maksettava lahjuksia ja neuvoteltava.”
Aiemmin alueen rajavartijat olivat tyypillisesti ”oman kylän poikia” tai vähintäänkin lähialueelta kotoisin. Paikalliset asukkaat tulivat heidän kanssaan luontevasti toimeen. Nykyään rajavartijat lähetetään asemapaikoilleen pitkienkin matkojen päästä, eikä ihmisillä ole heihin entisenlaista luontevaa suhdetta.
Parham on skeptinen sen suhteen, missä määrin rajavalvonnan tiukentamisella pystytään ylipäänsä torjumaan salakuljetusta.
”Salakuljetus sopeutuu tiukentuneeseen valvontaan. Kaikki tietävät, että rajavartijat ovat ’yhteistyökykyisiä’.”
Hollannin ja Belgian raja kulkee terassin vieressä Baarlen kaupungissa. Kuva: Jérôme Kunegis/Wikimedia Commons”Paikallisten asukkaiden näkemys on, että huumeiden salakuljetus ei ole heidän ongelmansa. Se on ongelma, joka kulkee Afganistanista muualle maailmaan. Ihmisiä kiinnostaa enemmän se, miten rajamuodollisuudet vaikuttavat vaikkapa perunoiden hintaan.”
Parhamin mukaan rajojen tiukentuminen on samalla vähentänyt eri puolilla rajalinjoja asuvien ihmisten kanssakäymistä keskenään. Tämän seurauksena konfliktit kärjistyvät aiempaa helpommin.
”Alueella oli aiemminkin konflikteja, mutta silloin paikalliset pystyivät yleensä selvittämään ne keskenään. Eri ryhmien välillä oli keskusteluyhteys. Nyt erimielisyyksiä ratkotaan valtiotasolla. Tässä suhteessa on tapahtunut suuri muutos viime vuosien aikana.”
Ihmisoikeusjärjestöjen mielestä tiukalla viisumipolitiikalla ja raja-aidoilla ei useinkaan onnistuta pysäyttämään laitonta maahantuloa, vaan niillä vain pakotetaan ihmiset maksamaan salakuljettajille ja käyttämään vaarallisia reittejä, usein traagisin seurauksin.
Kymmenettuhannet ihmiset Väli-Amerikan maista pyrkivät Yhdysvaltoihin paremman elintason perässä, mutta monen matka päättyy Arizonan ja Texasin aavikoille. Yhdysvaltain rajavartiolaitoksen tietojen mukaan yli 5 000 Meksikosta Yhdysvaltoihin pyrkinyttä siirtolaista on kuollut 2000-luvun aikana.
Sama tragedia toistuu Välimerellä, jossa Afrikasta ja Lähi-idästä suunnataan Euroopan rannoille ääriään myöten ahdetuissa veneissä. Jos veneet kaatuvat tai uppoavat, kerralla voi hukkua satoja ihmisiä. Yksin tänä vuonna heinäkuun loppuun mennessä Välimerellä oli menehtynyt jo noin 800 ihmistä, selvästi enemmän kuin viime vuonna yhteensä.
Venäjälle vievä portti pohjoiskiinalaisessa Manzhoulin kaupungissa. Kuva: NocturneNoir/Wikimedia CommonsTiukemmalle rajapolitiikalle on joka tapauksessa poliittinen tilauksensa. Pew-tutkimuslaitoksen toukokuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan 55 prosenttia suurimpien EU-maiden kansalaisista haluaa rajoittaa maahanmuuttoa. Eniten maahanmuuttoa vastustetaan Kreikassa ja Italiassa eli maissa, joiden rannoille Välimeren yli pyrkivät veneet saapuvat. Maahanmuuttoa kritisoivat puolueet lisäsivät kannatustaan kevään EU-vaaleissa.
Viekö alati tiukentuva rajavalvonta meitä kohti tieteiskirjallisuuden synkkiä visioita jyrkästi kahtia jaetusta maailmasta, jossa väestön enemmistö elää köyhyydessä ja pieni hyvinvoiva vähemmistö tarkoin vartioiduissa saarekkeissaan?
Stéphane Rosièren ja Reece Jonesin mielestä saatamme jo olla tällaisen dystopian kynnyksellä. Heidän mukaansa rajat ja niiden valvonta ovat nykyään ennen kaikkea etuoikeutettujen tapa suojella omaa asemaansa. He puhuvat teikopolitiikasta, eli muurien pystyttämisestä erottelevan politiikan keinona. Termi juontuu kreikan sanasta teikos, seinä.
Jos 1900-luvun loppupuoli oli globalisaation, pehmeän vallan ja liberalismin aikakautta, alkavaa teikopolitiikan aikakautta leimaa tutkijoiden mielestä käänne kovan vallan ja pakkokeinojen käyttöön.
”Aidat ja muurit symboloivat harvalukuisen etuoikeutetun joukon esiinnousua. Heidän kohdallaan globalisaation lupaus on toteutunut, ja he puolustavat asemaansa teikopolitiikalla. Epätasa-arvoinen kehitys luo epäsymmetrisen globaalin tilan, jossa suljetut etuoikeutetut alueet pidetään erillään ulkopuolisesta maailmasta”, Rosière ja Jones kirjoittavat.
Rosière ja Jones väittävät jopa, että globalisaation jännitteet voivat johtaa tilanteeseen, jossa käynnissä on ”loputon sota” rajojen yli pyrkiviä siirtolaisia vastaan. Kyseessä ei ole sota sanan perinteisessä merkityksessä, vaan matalan intensiteetin konflikti, jonka rintamat muodostuvat elintasorajoille.
Kaikki eivät näe tulevaisuutta aivan yhtä synkkänä. Vaikka taloudellinen epätasa-arvo on myötävaikuttanut rajojen nousuun, monet uskovat talouden voimien myös edistävän rajojen purkamista. Euroopassa alhainen syntyvyys ja väestön vanheneminen puhuvat maahanmuuton lisäämisen puolesta.
Yhdysvaltalainen kehitystaloustutkija Michael A. Clemens on koonnut yhteen tutkijoiden laatimia arvioita siitä, miten kaupan ja työvoiman liikkuvuuden esteet vaikuttavat maailmantalouteen. Vaikka tavaroiden ja pääoman liikkuvuuden vapauttamiseen tähtäävät kauppaneuvottelut saavat paljon enemmän huomiota, olisi työvoiman liikkuvuuden vapauttamisella monikymmenkertainen vaikutus. Clemensin mukaan se voisi jopa kaksinkertaistaa maailman bruttokansantuotteen.