Viaton ja puhdassydäminen. Sellainen mies oli hautakiven kirjoituksen mukaan Baruch Goldstein, Yhdysvalloista Israeliin muuttanut lääkäri, joka helmikuussa 1994 käveli rynnäkkökiväärin kanssa Hebronin Patriarkkojen haudassa sijaitsevaan moskeijaan ja avasi tulen.
Goldstein murhasi 29 palestiinalaista ja haavoitti toistasataa, ennen kuin raivostunut väkijoukko lynkkasi hänet hengiltä. Joukkomurhaa seuranneissa mellakoissa ja itsemurhaiskuissa kuoli vielä kymmeniä ihmisiä lisää.
Hebron on erikoinen paikka, jossa Israelin ja palestiinalaisten konflikti näyttäytyy raadollisimmillaan. Goldsteinin veritekojen näyttämö, Patriarkkojen hauta, sijaitsee Hebronin keskustassa. Se on pyhä paikka niin juutalaisille kuin muslimeillekin. Rakennus on jaettu kahtia uskontokuntien kesken. Kummallekin on oma sisäänkäyntinsä. Kymmenen päivän ajan vuodessa koko rakennus on varattu juutalaisille, toiset kymmenen päivää muslimeille.
Yhtenäkään päivänä koko rakennus ei ole kaikille avoin.
Erottelu jatkuu Patriarkkojen haudan ulkopuolella. Haudan editse kulkevalla kadulla on tarkastuspiste, jota vartioi aseistettu sotilas. Tarkastuspisteen itäpuoli on palestiinalaisilta kielletty. Länteen lähtevällä kadulla palestiinalaiset saavat kävellä, mutta eivät ajaa autolla.
Länteen mennessä sadan metrin päässä tulee vastaan toinen tarkastuspiste. Nuori, arasti hymyilevä sotilas tarkastaa huolellisesti passimme. Tässä kohtaa palestiinalaisten on käännyttävä sivukadulle. Meidän ryhmässämme on vain EU:n kansalaisia ja israelilaisopas, joten saamme jatkaa.
Toisen tarkastuspisteen ohitettuamme olemme yhtäkkiä aavekaupungissa. Al-Šuhada-kadun varrella oli vielä 20 vuotta sitten vilkas markkinapaikka. Nyt kaikki liikkeet ovat suljettuja. Läheisiin rakennuksiin on muuttanut israelilaisia siirtokuntalaisia.
Jakolinjat ja tarkastuspisteet jatkuvat läpi kaupungin. Hebron on jaettu palestiinalaisten hallinnoimaan H1-alueeseen ja Israelin hallinnoimaan H2-alueeseen.
Kaikkiaan Hebronissa asuu noin 250 000 ihmistä, suurin osa palestiinalaisia. Aivan Hebronin kupeessa sijaitsevassa Qiryat Arban siirtokunnassa asuu noin 8 000 israelilaista ja Hebronin keskustan pienissä siirtokunnissa vajaa tuhat lisää. Tämän pienen siirtokuntalaisväestön turvaamiseksi H2-alue on täynnä Israelin armeijan sotilaita, tarkastuspisteitä ja merkillisiä liikkumissääntöjä.
Sama toistuu isommassa mittakaavassa koko Länsirannan alueella, jota pirstovat Israelin rakentamat siirtokunnat ja niitä yhdistävät tiet. Gazan siirtokunnat tyhjennettiin vuonna 2006, mutta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin siirtokunnissa asuu yli puoli miljoonaa israelilaista.
”Jos haluat rakentaa muurin, rakenna se rajalle, älä minun makuuhuoneeseeni!”
Palestiinalaishallinnon pääneuvottelija Saeb Erekat on turhautunut. Hän on edustanut palestiinalaisia Lähi-idän rauhanneuvotteluissa 1990-luvun alusta asti, mutta hänen tavoitteensa – miehityksestä vapaa, itsenäinen palestiinalaisvaltio – ei ole näköpiirissä.
”Israelilla on kolme vaihtoehtoa”, Erekat sanoo toimistossaan Jerikossa.
”Ensimmäinen on kahden valtion ratkaisu vuoden 1967 rajoilla, joka on nähdäkseni ainoa realistinen vaihtoehto. Toinen on yksi valtio, mutta siinä kaikkien kansalaisten olisi oltava yhdenvertaisia. Kolmas on tämänhetkinen todellisuus: apartheidvaltio.”
Kahden valtion ratkaisusta on konfliktin pitkittyessä tullut yhä vaikeammin saavutettava, sillä Israel on piirtänyt alueelle de facto uusia rajalinjoja rakentamalla Länsirannalle siirtokuntia ja ”turvallisuusmuuria” – ei nyt aivan Erekatin makuuhuoneeseen, mutta selvästi vuoden 1967 rajalinjan itäpuolelle.
Siviiliuhrit lisäävät entisestään katkeruutta ja vähentävät sovinnonhalua.
Yhtenä ratkaisuehdotuksena esiin on nostettu maa-alueiden vaihdot. Ajatuksena on, että koska siirtokunnissa asuu jo niin suuri määrä ihmisiä, olisi käytännöllisintä liittää siirtokunnat Israeliin. Vastikkeeksi Palestiinan valtioon liitettäisiin alueita Israelista.
Erekat sanoo olevansa periaatteessa valmis sopimaan vaihdoista edellyttäen, että Israel tunnustaisi Palestiinan valtion. Siirtokuntien liittäminen Israeliin piirtäisi maalle kuitenkin rajat, joissa olisi pitkiä ja kapeita ”sormia” ja mahdollisesti myös enklaaveja eli kokonaan palestiinalaisalueiden ympäröimiä alueita. Israelin näkökulmasta tällaiset rajat olisivat turvallisuusuhka.
Erekat toivoo Euroopan unionin ottavan nykyistä aktiivisemman roolin Lähi-idän rauhanneuvotteluissa. Ensi alkuun EU:n pitäisi Erekatin mielestä tunnustaa Palestiinan valtio.
Rajoista sopuun pääseminen olisi jo sinällään historiallinen läpimurto. On kuitenkin kyseenalaista, riittäisikö se yksin tuomaan alueelle rauhaa. Israelilainen politiikan tutkija ja rauhanaktivisti Daniel Levy on kritisoinut olettamusta, että Israelin ja Palestiinan konfliktissa olisi kyse ennen muuta rajoista. Konfliktista tekee vaikean juuri se, että siihen kytkeytyy niin paljon historiallisia, uskonnollisia ja etnisiä tekijöitä.
Koko alueen historiasta vallitsee kaksi toisistaan poikkeavaa narratiivia. Israelilaisille kyse on vainotun kansan selviytymistaistelusta: holokaustin varjoista syntyi vuonna 1948 juutalaisvaltio, jota ovat alusta asti ympäröineet vihamieliset naapurit. Palestiinalaisille konfliktissa on kyse historiallisesta vääryydestä ja jatkuvasta kolonialismista. Heille vuosi 1948 on nakba, katastrofi, joka ajoi yli 700 000 palestiinalaista pakolaisiksi.
Levyn mielestä rauha edellyttää laajaa sovitteluprosessia, jossa rajasopu olisi parhaimmillaankin vain hyvä alku. Sen lisäksi molempien puolien tulisi tunnustaa toistensa näkemykset historiasta. Molempien tulisi myös käsitellä omat pahat tekonsa, kuten siviileihin kohdistetut sotatoimet ja terrori-iskut.
Ongelmana ovat molempien puolten uskonkiihkoilijat. Pahimmillaan omien pahoja tekoja ei tuomita, vaan ylistetään.
Tästä paraatiesimerkkinä toimii Baruch Goldsteinin hauta. Virallinen Israel tuomitsi Goldsteinin, mutta fanaattisimmille äärijuutalaisille Goldstein on sankari. Eräässä Hebron-aiheisessa reportaasissa haastateltu siirtokuntalaismies toteaa, että Goldsteinin teko oli ”hyvä alku”.
Sama asenneongelma vaivaa myös palestiinalaisia. Palestiinalaiset ovat kunnioittaneet muun muassa Yahya Ayyashin ja Dalal Mughrabin muistoa nimeämällä heidän mukaansa katuja ja aukioita. Ayyash oli Hamasin pomminrakentaja, jonka pommeilla surmattiin kymmeniä israelilaissiviilejä. Mughrabi puolestaan osallistui vuonna 1978 Tel Avivin lähellä iskuun, jossa kuoli 38 ihmistä ja yli 70 haavoittui.
Heinäkuussa konflikti puhkesi jälleen avoimeksi sodaksi Israelin ja Gazaa hallitsevan Hamasin kesken. Siviiliuhrit lisäävät entisestään katkeruutta ja vähentävät sovinnonhalua. Kaikesta huolimatta rauhanprosessi on taas pyrittävä jotenkin käynnistämään.
Ehkä se pitäisikin aloittaa Daniel Levyn hengessä yhteisellä toteamuksella, että nämä goldsteinit, ayyashit ja mughrabit eivät ole ansainneet rahtustakaan kunnioitusta. Katujen nimet on helppo vaihtaa ja hautakiven voi jättää ruohottumaan. Sen jälkeen on edessä vielä paljon vaikeampiakin ongelmia ratkaistavaksi.
