Maailman ongelmat ratkaistaan kaupungeissa

 

Voivatko kaupungit pelastaa maail­man tai ratkaista politiikan ja ta­louden ongelmat?Benjamin R. Barberin sekä Bruce Katzin ja Jennifer Bradleyn kirjat vastaavat kysymykseen myön­tävästi. Molempien kirjojen keskeisin sanoma on, että valtiot ovat kriisissä eivätkä kykene vastaamaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai talouskriisin kal­taisiin ongelmiin, kun taas kaupungeissa ja kuntarajat ylittävillä metropolialueilla on pystytty käytännöllisiin ja innovatii­visiin ratkaisuihin.

Barberin mukaan ilmastonmuutok­sen, sotilaallisten konfliktien ja talou­dellisen eriarvoisuuden kaltaiset ongel­mat edellyttävät globaalia demokratiaa. Valtiot ovat kuitenkin epäonnistuneet käyttökelpoisten yhteistyörakenteiden luomisessa, koska niiden toiminta poh­jautuu suvereniteetin ja nationalismin ihanteisiin. Barber esittää, että kau­punkien hallinta perustuu sen sijaan käytännönläheisyyteen, verkostoihin ja monikulttuurisuuteen. Pormestarit ovat tämän pragmaattisen johtajuuden ruu­miillistumia.

Barberin mukaan kaupunkien hallin­nassa on puoluepolitiikan tai ideologian sijaan kyse käytännön ongelmista – esi­merkiksi jätehuollosta tai asuinalueiden eriytymisestä – jotka pormestarit kau­pungin asukkaina myös itse kohtaavat. Vaikka kaupunkien johtajilla onkin usein puoluepoliittinen tausta, heille oman kotikaupungin kehittäminen on puolue­politiikkaa tai ideologiaa tärkeämpää ja he kykenevät puoluerajat ylittävään yhteistyöhön.

Barber tiedostaa, että jotkut kau­punginjohtajat syyllistyvät korrupti­oon, mutta hänen eri puolilta maailmaa esittelemänsä pormestarit vahvistavat teoksen kuvaa pragmaattisista ja verkostoituneista johtajista. Esimerkiksi Palermon pormestariLeoluca Orlandoon vähentänyt mafian valtaa ja toiminut Car-Free Cities Networkin puheenjoh­tajana. New Yorkin entinen pormestariMichael Bloombergpuolestaan saattaa johtajana olla itsevaltainen, mutta hän on edistänyt muun muassa ilmastonmuu­toksen torjuntaa.

Barber korostaa käytännöllisen lä­hestymistavan merkitystä globaalien ongelmien ratkaisussa ja ehdottaa maa­ilmanlaajuisen pormestarien parlamentin perustamista. Kaupungit ovat jo nyt luo­neet kymmeniä kansainvälisiä yhteistyö­verkostoja, kuten ilmastonmuutokseen ja energiatehokkuuteen keskittyvän C40- verkoston tai rauhaa ja ihmisoikeuksia ajavan Mayors for Peace -organisaation.

Kaupunkiverkostot ovat Barberin mukaan kyenneet vaikuttamaan moniin tärkeisiin kysymyksiin, esimerkiksi hiili­dioksidipäästöjen ja aseellisen väkivallan vähenemiseen sekä osallistuvan demo­kratian kehittämiseen. Pormestarien par­lamentti olisi Barberin mukaan tästä vain yksi askel eteenpäin.

Nimestään huolimatta parlamentti olisi suhteellisen löyhä ja verkostomai­nen toimielin, joka perustuisi vapaaeh­toisuuteen ja konsensukseen. Barber ei määrittele tarkasti parlamentin toimi­valtaa tai tehtäviä, mutta hän painottaa globaalien kysymysten ja paikallistason arkipäivän ratkaisujen välistä yhteyttä. Esimerkiksi paikalliset liikenneratkaisut vaikuttavat globaalin ilmastonmuutok­sen torjuntaan.

Katzin ja Bradleyn painopiste on Yhdys­valloissa ja talouskriisin seurauksissa. Avainasemassa ovat kaupunginjoh­tajien sijaan kaupunkiseutujen sisällä muodostuvat verkostot, jotka ylittävät muodolliset kuntarajat ja liittävät toisiin­sa poliitikkojen ja virkamiesten lisäksi esimerkiksi yritysten, korkeakoulujen ja järjestöjen edustajia. Muuten kirjan teesi on sama kuin Barberin: kaupun­git ovat onnistuneet siinä missä valtiot ovat epäonnistuneet, koska kaupunkien toiminta perustuu pragmaattisuuteen ja verkostoitumiseen.

Katzin ja Bradleyn visioimassa ”metropolivallankumouksessa” on kyseverkostojen luomisesta, uudentyyppisten toimintatapojen kokeilemisesta sekä on­nistuneiden kokeilujen vakiintumisesta ja leviämisestä maailmanlaajuisesti kaupun­kiseuduilta toisille.

Vaikka Katz ja Bradley keskittyvät Yhdysvaltoihin, hekin korostavat Bar­berin tapaan kaupunkiseutujen roolia globaaleissa kaupunkiverkostoissa, kan­sainvälisten yritysten kotipaikkoina ja maahanmuuton kohteina.

Kummankin kirjan johtopäätös on, että kaupungit tai kaupunkiseudut on huomioitava nykyistä vahvemmin poliit­tisina toimijoina – kansallisesti valtion­hallinnon rinnalla ja globaalilla tasolla yhdessä kansainvälisten instituutioiden, yritysten ja kansalaisjärjestöjen kanssa.

Barberin ratkaisu on globaali por­mestarien parlamentti, kun taas Katz ja Bradley esittävät, että Yhdysvaltain liit­tovaltio ja osavaltiot olisivat säännölli­sessä yhteydessä metropolien kehittäjä­verkostoihin ja lisäisivät näiden toimival­taa. Valtiolla olisi kuitenkin tärkeä rooli sosiaalisen turvaverkon ylläpitäjänä ja kaupunkiseutujen innovatiivisten aloit­teiden taloudellisena tukijana.

Molempia kirjojavoi arvostella siitä, että niiden esittämissä yhteiskuntamalleissa huomattavan suuri valta keskittyy kau­punkien pormestareille tai kaupunkiseu­tujen eliiteille. Dynaaminen kaupunki- tai metropolivetoinen kehitys voi merki­tä menestystä yksille, mutta kehityksessä on myös häviäjänsä.

Ensimmäinen mahdollisten häviäji­en ryhmä koostuu niistä kaupungeista, jotka eivät menesty globaalissa kilpai­lussa. Kaupunkien sisällä ulkopuolisiksi ovat vaarassa jäädä vähäosaiset ryhmät tai konsensuspohjaiseen kehittämiseen huonosti sopivat kriittiset äänet. Mah­dollisia häviäjiä ovat myös metropolien toimintapiirin ulkopuolelle jäävät maa­seutualueet.

Barberin mukaan ratkaisun avaimet kaupunkien väliseen ja sisäiseen epäta­sa-arvoon ovat kaupungeilla itsellään, ja sama ajatus on esillä myös Katzin ja Bradleyn teoksessa. Kaupunkien suh­de maaseutuun jää molempien kirjojen heikoimmaksi anniksi, sillä kirjoissa on sivuutettu maaseudun rooli esimerkiksi ruuantuotannossa, ympäristöpolitiikassa ja virkistyskäytössä. Keskustelunavauk­sina kirjat kuitenkin lisäävät ymmärrystä kaupunkien ja metropolien aseman muu­toksesta.

 

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Hel­singin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja tutkija Svenska social- och kommunalhögskolanissa.