Toukokuun eurovaaleilta odotettiin ennakkoon eurooppalaisten teemojen nousua ja mielipiteiden jyrkempää jakautumista. Keskustelua liittovaltiosta osattiin odottaa, mutta helmikuun lopulta alkaen se jäi toisen ajankohtaisemman aiheen, turvallisuuspolitiikan, varjoon.
Ukrainan kriisi toi vaaleihin aivan uuden asetelman, kun EU:n ja Venäjän suhteesta tuli vaaliteema. Myös komission puheenjohtajaksi pyrkivien kärkiehdokkaiden ensimmäisessä televisioidussa vaaliväittelyssä puhuttiin hyvän aikaa Ukrainasta ja Venäjästä, energiapolitiikasta, pakotteista ja vaikutusmahdollisuuksista. Kukaan ei ollut Venäjän puolella; eroja toki ilmeni siinä, mitä pidettiin parhaina vastatoimina.
Mitä jos väittelyssä olisi ollut mukana äärioikeiston edustajia? Ranskan Kansallisen rintaman puheenjohtaja Marine Le Pen on julkisesti tukenut Vladimir Putinia. Le Peniä ja hänen hengenheimolaisiaan viehättävät uuskonservatiiviset arvot enemmän kuin ihmisoikeudet tai sananvapaus.
Äärioikeisto tuskin saisi EU:n ulkopolitiikkaa kammettua Venäjää tukevalle raiteelle. Mutta EU:n sisäinen eripura Venäjästä voimistuu, jos äärioikeisto kerää näkemyksilleen tukea Silvio Berlusconin kaltaisilta eurokonservatiivien taustavaikuttajilta ja idänkauppaa tekeviltä yrittäjiltä, jotka vastustavat Venäjän-vastaisia talouspakotteita.
Skeptikkojen ja eurokriittisten puolueiden nousun merkityksestä on esitetty erilaisia arvioita. Yhtäältä on arveltu, että suuri vastarannan kiiskien joukko voisi lamaannuttaa EU:n päätöksenteon. Toisaalta kriitikkoja on kiitetty jo siitäkin, että EU:sta on ylipäätään viime vuosina keskusteltu. Kriitikot ovat pitäneet EU-keskustelua vireillä silloinkin – ja ehkä erityisesti silloin – kun perinteiset valtapuolueet ovat vältelleet aihetta.
Syvän ja pitkän talouskriisin seurauksena EU on näkynyt ja tuntunut entistä konkreettisemmin ihmisten elämässä. Unioni on usein nähty ongelmien aiheuttajana, harvemmin niiden ratkaisijana. Populistiset puolueet ovat sanoittaneet tilannetta helposti mieleen jäävillä liittovaltion ja maahanmuuton uhkilla.
Euroskeptikkojen vahvistumisella saattaa nyt olla odottamaton seuraus, jos Venäjän-suhteista syntyy EU:n sisälle uudenlainen jakolinja. Turvallisuuspolitiikasta siirrytään silloin arvopolitiikkaan.
Euroopan yllä olevan matalapaineen saattoi havaita myös epävirallisesta euroviisubarometrista, josta on usein voinut olla lukevinaan, mihin Eurooppa ja EU ovat menossa.
Yleisö hurrasi Ukrainan esitykselle ja buuasi Venäjälle, eikä reaktioissa ollut kyse musiikillisista mieltymyksistä. Lisäksi monet maat jäivät tänä vuonna euroviisuista kokonaan pois: Bulgaria, Kroatia ja Kypros vetosivat talousvaikeuksiin, kun taas Turkilla oli – aivan kuten EU:n jäsenyysneuvotteluissa – ongelmia kilpailun sääntöjen kanssa.
Venäjä yrittää rakentaa omaa Euraasian unioniaan, ja Turkin pääministeri on puhunut Shanghain yhteistyöjärjestöstä vaihtoehtona EU:lle. Samat maat ovat askaroineet vaihtoehtoja myös euroviisuille. Putin halusi palauttaa kylmän sodan aikaiset Interviisut jo 2009; Turkin Turkoviisut (Turkish Vision) ovat uusi tulokas.
Politiikkaan ja viisuihin pätee sama lainalaisuus: on mukavaa, kun on valinnanvaraa eivätkä kaikki vaihtoehdot ole huonoja. Viisuissa Suomella onkin varaa valita: menestystä tuli takavuosina erityisesti Interviisuissa, ja Turkoviisuihinkin voisimme varmaan saada option sukulaisuussuhteeseen viittaamalla.
Musiikissa voidaan hyvin osallistua niin idän kuin lännen kisoihin. Mutta mihin vie suomalainen poliittinen realismi – tai opportunismi – vakavammissa kysymyksissä? Toivottavasti Suomi pysyy aina yksiselitteisesti niissä kuoroissa, jotka puolustavat ilmaisunvapautta ja demokratiaa.
