Kollegani Tapio Walleniuksen mukaan ne, joille kehitysyhteistyö on lähinnä sydäntä, välittävät sen tuloksellisuudesta vähiten. En tunnista itseäni tai työtovereitani tekstistä toimittuani toistakymmentä vuotta eri tehtävissä kehityspolitiikan parissa.
Walleniuksen kirjoitus on kuitenkin arvokas keskustelunavaus. Kehitysyhteistyö ei tosiaankaan ole vain altruistista insinööritiedettä panos-tuotoslaskelmineen. Suomessa kehitysyhteistyö on mielletty, hallituspohjasta riippumatta, johdonmukaisesti osaksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Kohdentamalla kehitysyhteistyövaroja tiettyihin asioihin Suomi kertoo, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. Esimerkiksi tuplaamalla viime vuonna rahoituksemme YK:n uudelle naisjärjestölle UN Womenille Suomi kertoi, että sukupuolten välinen tasa-arvo on meistä keskeinen kehityksen edellytys. Samalla voimme auttaa työtään aloittelevaa UN Womenia alkuun ja vaatia järjestöltä vastaisuudessa tuloksia.
Oikeassa Wallenius on myös siinä, että kehitysyhteistyöltä voi ja pitää vaatia tuloksia. Kansainvälisessä kehityspoliittisessa keskustelussa painitaan juuri tämän tematiikan kanssa: mitä tarkoitamme kehitysyhteistyön tuloksilla? Yksittäisellä hanketasolla Walleniuksen kaipaamia syy- ja seuraussuhteita, tavoitteita ja indikaattoreita on työstetty jo vähintään parikymmentä vuotta.
Ulkoministeriössä pyritään kehitysyhteistyön osalta siirtymään tulosperustaisempaan toimintatapaan hanketyötä suurempien kokonaisuuksien osalta. Silti tulokset ovat aina väistämättä epäyhteismitallisia, koska toiminta on monimuotoista eikä yhteiskunnallista kehitystä ole helppoa vangita yksiselitteisillä mittareilla.
Helpoiten mitattavaa kehitystä löytyisi infrastruktuuripuolelta. Esimerkiksi asfaltoiduista kilometrimääristä olisi helppo kertoa, mutta kehitysmaiden todellisuutta tuntevat tietävät, ettei pelkkä kilometriluku pitkän päälle paljoa merkitse.
Voidaan myös väittää, että kestävämpiä tuloksia pyritään saavuttamaan nimenomaan vaikeammin laskettavissa olevin keinoin, kuten hyvää hallintoa kehittämällä. Miten mitata esimerkiksi kehitysmaiden tilintarkastusviranomaisille annetun koulutuksen tulosta?
Esimerkiksi Sambiassa katettiin valtion menoista kehitysyhteistyövaroilla viime vuonna viisi prosenttia. Siitä Suomen osuus oli alle kymmenen prosenttia. Pitäisikö meidän siis katsoa, millaista kehitystä Sambiassa on tapahtunut ja kertoa se 0,5 prosentilla eli rahoitusosuudellamme? Olisiko se meidän maakohtainen tuloksemme? Ei, kyse on ensisijaisesti sambialaisten omista tuloksista, joiden saavuttamista Suomi on osaltaan edistänyt.
Walleniuksen kritisoimista perinteisistä vuosittaisista kehitysyhteistyökertomuksista on luovuttu ja korvaavia, analyyttisempiä raportointimalleja kehitetään. Tänä keväänä valtioneuvosto onkin antanut selonteon kehityspolitiikan johdonmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta. Siinä kehityspolitiikan moninaisuudesta, ongelmista ja tuloksista kerrotaan tarkemmin.
