Turkulaisessa lounasravintolassa käydään lyhyt ja hivenen absurdi keskustelu:
”Anteeksi, voisiko tuota taustamusiikkia saada hieman hiljaisemmaksi, kun teemme tuossa haastattelua?”
”Valitettavasti ei voi, kun se on säädetty tuolta koneelta.”
No, ei sitten. Tavallaan ihmisen kyvyttömyys hallita itse luomaansa todellisuutta on mitä sopivin aloitus kirjailija Hannu Raittilan haastattelulle.
Raittila on kirjailijana erikoistunut prosessien, koneistojen ja logistiikan kuvaamiseen. Hänen tyylilleen on leimallista tekniikan, hallinnon ja sotilaiden kielen uittaminen osaksi kaunokirjallisuutta.
Millaisen romaanin Raittila mahtaisikaan saada aikaan koneistojen koneistosta, Euroopan unionista?
”Se on erinomainen ja välttämätön romaanin aihe. On varmasti vain ajan kysymys, koska kirjoitetaan enemmän tai vähemmän suuri EU-romaani – ja jos ei kirjoiteta, se on eurooppalaisille kirjailijoille hieman häpeäksi. ”
Kieli nousisi luontevasti yhdeksi tällaisen romaanin keskeiseksi teemaksi. Paitsi että Euroopassa puhutaan kymmeniä eri kieliä, unioni on luonut omanlaistaan hallinnollista kieltä.
Siinä missä toimittaja joutuu tuskailemaan vaikeaselkoisen EU-jargonin kanssa, kirjailijalle kielellinen kankeus näyttäytyy herkullisena materiaalin lähteenä.
”Siinä pitäisi vain pystyä pitelemään itsestään kiinni. EU-kieli on niin altis parodioinnille, että kyse olisi enemmänkin tyylitajusta ja kohtuullisuudesta, ettei se mene ihan överiksi. Mutta onhan EU myös lingvistisesti ihan vakavasti mielenkiintoinen kohde. Siinä on vielätämä Baabel-ilmiö, kielten sekasorto. On selvää, että kaikkikäsitteet ja lauserakenteet ovat ihan kummallisia sekasikiöitä.”
Raittila vertaa nykytilannetta historiaan: aikoinaan latina oli yleiseurooppalainen kieli, ensin kirkon ja sittemmin tieteen kielenä. Nyttemmin englannista on tullut globaali yleiskieli, mutta EU:ssa isojen jäsenmaiden – ennen kaikkea Ranskan – kansallinen itsetunto pitää huolen siitä, että englannin valta-asemaa suitsitaan.
”Aika luonteva henkilöhahmo EU-romaanissa olisi tulkki tai kääntäjä. Se olisi hyvä henkilö: sisäpiirissä, tietää ja kuulee paljon, mutta on kuitenkin vailla muodollista valtaa. Jo Mika Waltarin historiallisissa Eurooppa-romaaneissa päähenkilönä on melkein säännönmukaisesti senaikainen kääntäjä eli kirjuri.”
Onko eurooppalaisuus niin henkistynyttä kuin me kuvittelemme? Mikä oikeastaan on eurooppalaisuuden ydin? Se on kyky pelkistää ja tyypillistää: luoda yleispäteviä kuvia, joiden mallin mukaan voidaan monistaa mittatarkkoja kappaleita. Eurooppalaisuus on teknologista kulttuuria. Sen suuri keksintö on standardointi ja siitä johdettu teollisuus. Eurooppalainen ei ole henkinen olento vaan kamasaksa.” (Kirjailijaelämää, 2006)
EU ei ole sama asia kuin Eurooppa. Euroopan pitkän historian rinnalla unioni on vasta nuori tulokas. Raittila toteaakin, että EU-romaanin takana täytyisi olla kiteytynyt näkemys Euroopasta ylimalkaan.
”Mikä Eurooppa on suhteessa muihin historiallisiin korkeakulttuureihin? Ja ennen kaikkea: miksi juuri Euroopasta tuli tieteellis-teknisen ja teollisen vallankumouksen kehto? Miksi ei Kiinasta tai arabien valtakunnasta? Ne olivat vauraampia ja kehittyneempiä kulttuureja vuosisatojen ajan, kun Eurooppa oli vielä primitiivinen ja kaoottinen maailmankolkka.”
Heitettyään ilmoille tämän ”sivilisaatiohistoriallisen probleeman” Raittila vastaa siihen: luultavasti juuri kaoottisuus, epäyhtenäisyys ja absoluuttisen keskusjohdon puuttuminen mahdollistivat Euroopan menestyksen.
Raittilan pohdiskelu alkaa muistuttaa luentoa – aivan kuten hänen romaanihahmojensa monologit. Kirjailijalla on mielenkiintoista sanottavaa Euroopan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, mutta ensin pitää vielä hakea vauhtia historiasta, 1400-luvulta.
Kiinalla oli 1400-luvun alussa mittava laivasto. Sitä komensi Zheng He, joka teki seitsemän purjehdusta muun muassa Intiaan, Persianlahdelle ja Afrikkaan. Vuonna 1424 keisariksi noussut Hongxi kuitenkin määräsi laivaston poltettavaksi.
Saman vuosisadan jälkipuoliskolla eurooppalaiset löytöretkeilijät purjehtivat Afrikkaan, lopulta myös Atlantin yli Amerikkaan. Siitä alkoi Euroopan menestys.
”Vaikka keskusjohtoisuus voi tuottaa paljon hyvää – vakautta, vaurautta, järjestystä – se toisaalta mahdollistaa kohtalokkaat erheet, kuten Kiinan keisarin tapauksessa”, Raittila pohtii.
”Euroopassa ei koskaan syntynyt ehdotonta keskusjohtoisuutta. Katolinen kirkko pyrki aikoinaan sellaiseen asemaan, mutta ei se sitä saavuttanut. Maallinen ja kirkollinen valta ovat taistelleet keskenään jatkuvassa pattitilanteessa. Euroopan historian suuri linja on hedelmällinen pirstoutuneisuus.”
Tämä luova kaaos jalostettiin osaksi eurooppalaista valtio-opillista ajattelua Montesquieun muotoilemassa vallan kolmijako-opissa: pitää olla toisiaan tasapainottavia valtakeskuksia.
Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että hajautetun mallin mukainen Eurooppa taantuu, kun taas keskitetysti johdettu Kiina menestyy. Raittila ei silti luovu teesistään. Kiinan nopean kasvun on mahdollistanut alhainen lähtötaso. Euroopassa tilanne on päinvastainen.
Puhe keskitetyn tai hajautetun hallintomallin eduista ja haitoista tuo meidät takaisin nykyhetkeen. Eurooppalaisen politiikan keskeisimpiä vedenjakajia on kysymys siitä, pitäisikö EU:n integraatiota syventää vai pikemminkin purkaa.
Raittila arvioi, että jos Euroopan talous ei osoita tervehtymisen merkkejä, voi talouden oma logiikka johtaa disintegraatioon – esimerkiksi joidenkin maiden irtautumiseen eurosta.
”Eurossa konkretisoituu keskusvallan idea, joka pyrkii sääntelemään maanosan ja ylikansallisen talouden toimintaa. Jos asiat menevät oikein hankaliksi, tulee piste, jossa markkinat eivät enää suostu yhteisvaluutan edustamaan sentralisaatioon.”
Raittila heittää esiin yllättävän ajatuksen: ehkä edessä onkin paluu kaupunkivaltioiden ja pikkuruhtinaskuntien Eurooppaan.
Euroopan kartalla on jo Monacon, Andorran ja Liechtensteinin kaltaisia minivaltioita: superrikkaita, naapuriensa suojeluksessa lokoilevia veroparatiiseja. Niissäkö on Euroopan tulevaisuus?
”Ne ovat osa Euroopan tilkkutäkkimäisyyttä. Ehkä niitä voisi verrata nisäkkäisiin, jotka pienuutensa ja muuntautumiskykynsä ansiosta menestyivät, kun dinosaurukset tuhoutuivat.”
Nykyisiä valtiorajoja koetellaan joka tapauksessa esimerkiksi skottien ja katalaanien itsenäistymispyrkimyksissä, eikä Belgian tai Italiankaan koossa pysyminen ole kirkossa kuulutettua.
Toisaalta pelkkiin valtionrajoihin tuijottaminen ei ehkä ole olennaista, Raittila huomauttaa. Itsenäisten valtioiden sisälläkin on erilaisia kaupunkeja, osavaltioita ja maakuntia, toiset menestyvämpiä kuin toiset.
Mutta jos kirjailijan pitäisi lyödä vetoa joko liittovaltiokehityksen tai kaupunkivaltioiden puolesta, minne hän rahansa laittaisi?
”En usko, että integraatio tästä rakenteellisesti lisääntyy. En toisaalta usko myöskään EU:n totaaliseen hajoamiseen. Kyseessä ei ole joko–tai- vaan sekä–että-kysymys. Luultavasti tapahtuu erilaisilla sopimuksilla toteutuvaa integraation syvenemistä ja samaan aikaan myös disintegraatiota. Siinä toteutuu Euroopan historiallinen ominaispiirre: dynaaminen hajoamisen ja kiinteytymisen välinen kamppailu.”
Se tulee selväksi, että Raittila ei itse ole federalisti. Hänelle ajatukset liittovaltiosta edustavat Kiinan keisari -ajattelua, jossa vallan keskittäminen uhkaa mennä vahingollisen pitkälle.
Kun Raittila puhuu Euroopan ongelmista, hän ei yritäkään olla turhan diplomaattinen. Hänen mielestään ongelmat palautuvat lähes aina pohjoisen ja etelän kulttuurisiin eroihin. On protestanttinen, rationaalinen pohjola ja katolinen, irrationaalinen etelä.
”Se ei koske pelkästään taloutta, vaan myös politiikkaa, hallintoa, ihan kaikkea. Jos mennään analysoimaan europoliittisia ongelmia, aika usein taustalta löytyvät nämä kulttuuriset erot.”
EU- komissio edustaa feodaalista perinnettä. Toimialat on jaettu komissaarien kesken läänityksiksi kuin ruhtinaskunnat. Ulkoa päin tulevalle kontrollille ei ole muotoja eikä perinteitä. Organisaatiossa ei tarvitse olla järkeä. Pääasia, että se on raskas. Lahjukset, väärinkäytökset ja nepotismi kuuluvat tällaiseen hallintokulttuuriin.” (Esseestä Jos en mä huomenna enää sitten saakaan, kokoelmasta Rahat vai kolmipyörä, 2002)
On kuvaavaa, että ulkomailla Raittilaa luetaan ennen kaikkea Saksassa. Talouskuria vaativan Saksan rooli Euroopassa on hieman samanlainen kuin italialaisten rakennussäännösten leväperäisyyttä kauhistelevan insinööri Marrasjärven Raittilan Canal Grande -romaanissa.
”Ihmiskunnan historiassa on kaikenlaisia kokeiluja, joissa on yritetty muuttaa kulttuuria ja ihmistä ylhäältäpäin. Neuvostoliitossa yritettiin luoda neuvostoihmistä ja epäonnistuttiin. Miten Euroopassa olisi kyetty rakentamaan eurooppalainen ihminen? Kulttuurinen integraatio ei voi syntyä kuin orgaanisesti.”
Raittila toteaa, että yhteisvaluutta ja vapaa liikkuminen voivat kyllä luoda yhteiseurooppalaista kulttuuria mutta se tapahtuu hyvin hitaasti ja etenee eri maissa eri tahdilla.
”Mitä juurettomampi kulttuuri on, sitä alttiimpi se on integraatiolle. Sen takia suomalaiset ovat paljon pidemmällä eurooppalaisen ihmisen kasvuprosessissa kuin kreikkalaiset tai portugalilaiset.”
Jottei tulisi vallan väärä vaikutelma, on syytä mainita, ettei Raittila edes toivo eteläeurooppalaisten muuttuvan järkeviksi skandinaaveiksi. Se kun olisi Euroopan kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta suuri tappio.
Ihmisyhteisöt ovat kuin vesi, joka asettuu lopulta aina tasapainoon ja samaan pintaan, vaikka välissä olisi mitä. Veden pinnanerojen tavoin ihmisten elintasoerot aiheuttavat ihmisvirtojen jatkuvaa liikettä, eikä se lopu ennen kuin erot ovat asettuneet sellaiselle tasolle, että kuohuva ja hallitsematon liike loppuu.” (Terminaali, 2013)
Kirjailijana Raittila on toisaalta hyvin suomalainen. Toisaalta hänen uusimpansa, viime syksynä ilmestynyt romaani Terminaali on teemoiltaan hyvin globaali kirja. Se sivuaa monia sellaisia aiheita, jotka ovat ulkomaanuutisten vakiotavaraa viime vuosilta: Afrikasta Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus, Syyrian sisällissota, terrorismi.
”Alkukipinä kirjalle oli varmaankin lentokenttä ja kansainvälinen lentoliikenne, joka toimii nykyajan ja globalisaation metaforana. Sitä kautta globalisaation kasvaminen osaksi tarinan temaattista runkoa oli melkein välttämätöntä.”
Vaikka Raittila itse on ajatus- ja sanatyöläinen, hänelle globalisaatio konkretisoituu tavaroina ja niiden virtoina. Hän palaa haastattelun aikana monta kertaa samaan ajatukseen: esineet tekevät meistä globaaleja.
”Emme voi kävellä kaupungissa metriäkään näkemättä kymmeniä asioita ja esineitä, jotka sitovat meidät globaaliin maailmantalouteen ja logistiikkaan. Jos joku tuotaisiin silmät sidottuina Turun kadulle ja otettaisiin sitten side pois, ei hän välttämättä heti pystyisi päättelemään, missä maassa hän on. Samat ylikansalliset brändit ovat esillä kaikkialla.”
Tietenkään globalisaatio ei ole ilmiönä erityisen uusi, sen intensiteetti on vain aivan toista kuin vielä pari sukupolvea sitten.
Raittila ottaa vertailun vuoksi esiin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. 1900-luvun alun torpparienkin pöydässä on kahvia, sokeria ja tupakkaa – arkisia kulutushyödykkeitä, jotka ovat kiinnekohtia sen ajan kansainväliseen talouteen. Nyky-Suomeen verrattuna Pentinkulma on kuitenkin hyvin paikallinen ja omavarainen.
Tavaroiden lisäksi myös ihmiset virtaavat globaalissa maailmassa. Liikemiehet, turistit ja pakolaiset hakeutuvat kaikki omille valtaväylilleen.
Terminaali-romaanissa yksi päähenkilöistä on suomalainen rajavartioupseeri, joka Schengen-tehtävissä liikkuessaan pohtii siirtolaisuuden syitä. ”Tärkeintä on poistaa syitä, jotka pakottavat ihmisiä ylittämään rajoja laittomasti”, kommodori Lampen toteaa.
Raittila on romaanihenkilönsä kanssa samaa mieltä. Hän pitää laitonta siirtolaisuutta yhtenä Euroopan suurimpana haasteena, mutta katsoo ihmisten liikkumisen parempien elinolojen perässä olevan luonnonlain kaltainen vääjäämättömyys. Siirtolaisvirtaa voi koettaa padota tai kanavoida, mutta se ei tyrehdy, elleivät olot lähtömaissa kohene.
Raittila on pannut merkille, että Suomi on ollut Euroopan rajavalvonnassa silmiinpistävän aktiivinen ”yli ja ohi normaaleiden Frontex-velvoitteiden”. Rajavartiolaitoksen lentokone partioi Välimerellä viimeksi viime marraskuussa.
”Se on tietysti sikäli ymmärrettävää, että Suomella on Schengen-alueen pisin maaraja. Kansallinen etu ja kansallinen itsekkyys ovat ihan pätevä selitystekijä sille, että ollaan näin aktiivisia. Suomihan on ollut aika tiukkana myös vastustamassa Romanian ja Bulgarian liittymistä Schengen-alueeseen.”
Raittila ei olisi Raittila, ellei hän kytkisi 2010-luvun siirtolaisuutta historialliseen viitekehykseen, 1700-luvun kolmiokauppaan. Afrikasta vietiin orjia Amerikkaan, ja orjatyövoimalla tuotettua puuvillaa, sokeria ja tupakkaa tuotiin Eurooppaan. Euroopassa valmistettuja ja jalostettuja tuotteita taas vietiin Afrikkaan, jossa niillä ostettiin orjia…
Markkinavoimat hyödyntävät halpaa työvoimaa aina siellä, missä sitä on tarjolla. Teollinen perustuotanto siirtyy Aasiaan, Helsingin rakennustyömailla puhutaan viroa, tomaatteja viljellään Espanjassa laittomien siirtolaisten asemaa hyväksi käyttäen.
Raittila muistelee parin vuoden takaista matkaansa Napoliin, jossa hän kiinnitti huomiota vähittäiskaupan toimintaan.
”Hirveä määrä siitä volyymistä oli pienissä kaupoissa. Tavaran kierto ja varastojen täydennys perustui siihen, että oli mustia miehiä, jotka nokkakärryineen työnsivät pahvilaatikoita sisään ja ulos pieniin myymälöihin. Suomessa kauppa ei pysyisi pystyssä noin työvoimaintensiivisellä systeemillä, vaan se on pakko perustaa koneistettuun ja huippuunsa trimmattuun logistiikkaan.”
Raittila on varttunut Helsingissä, elänyt rannikolla ja Savossa, reissannut Euroopassa niin nuorena interreilaajana kuin kirjamessuilla kirjailijavieraana. Mitä eurooppalaisuus hänelle henkilökohtaisesti merkitsee?
”Kyllä se on aivan keskeinen osa identiteettiäni. Jos matkustan mihinkään mistään syystä, ei mulla suurta tarvetta ole poistua Euroopasta. Euroopassa on minulle riittävästi ja loputtomasti kiinnostavaa. Voi olla, että se on ahdaskatseista Eurooppa-keskeisyyttä, mutta olkoon sitten.”
Kirjailija palaa taas tavaravirtoihin.
”Olisi lapsellista olla ymmärtämättä sitä, että meistä kukaan ei voi montakaan tuntia elää ilman sitä näkymätöntä verkostoa, joka yhdistää meidät koko maailmaan ja ennen kaikkea Eurooppaan. Sen asian tiedostaminen tuottaa maailmankatsomuksen, jossa olemme yhtä aikaa paikallisia, kansallisia ja maailmankansalaisia.”
Raittilalla on kolme aikuista lasta. He ovat varttuneet globalisoituneessa maailmassa, jossa on täysin normaalia, että suuri osa kulutustavaroista on valmistettu toisella puolella maailmaa, ja jossa toisille mantereille suuntautuva matkailu on jo perin arkista.
Puhe matkustamisesta saa kirjailijan pohtimaan matkustamisen vauhtia ja sen vaikutusta ihmisen tajuntaan.
”Nykyään matkustaminen tapahtuu melkein yksinomaisesti lentämällä. Minä taas olen interrail-sukupolvea. Siinä on aika iso ero, lentääkö lentokentältä toiselle ja putkahtaa kuin madonreiästä vai liikkuuko maanosan halki inhimillisesti hahmotettavalla tavalla. Siitä seuraa toisenlainen maantieteen taju, jota ei voi syntyä lentomatkustajalle”, Raittila pohtii.
”Junakin on tietysti toinen juttu verrattuna siihen, kun Agricolat sun muut menivät Suomesta Pariisiin kävellen tai parhaassa tapauksessa hevoskärryllä.”
Ei Euroopan unionissa ole tärkeää se, mitä maanosan kansat sen piirissä tekevät, vaan se mitä ne eivät tee – sodi. Kun Euroopan ytimessä ei voi ottaa montaakaan askelta päätymättä jonkin järkyttävän joukkokuoleman tapahtumapaikalle, alkaa Europarlamentin edestakaisen marssin nähdä vähemmän naurettavana.” (Ulkona, 2008)
Raittila katsoo, että Euroopan unioni on edelleen, kriiseistä ja ongelmista huolimatta, perusteltu juuri rauhanprojektina. Paperidivisioonien marssittaminen Brysselin ja Strasbourgin välillä on paljon pienempi harmi kuin Euroopan historiassa toistuneet veriset sodat.
Toukokuun eurovaaleissa Raittila kertoo aikovansa etsiä ehdokkaakseen ”mahdollisimman laadukkaan yksilön”.
”Uskoisin, että EU:ssa vielä enemmän kuin Suomen eduskunnassa edustajan yksilölliset ominaisuudet ovat tärkeitä. Niihin kuuluvat henkilökohtainen näkemyksellisyys ja tervejärkisyys, mutta tietysti myös kommunikaatiokyvyt ja neuvottelu- ja sukkulointiominaisuudet.”
Eurovaalien alhaisen äänestysaktiivisuuden syy löytyy Raittilan mielestä europarlamentin toiminnasta: se ei rakenna kansalaisissa samaistumisen, sitoutumisen ja luottamuksen tunnetta.
”Mutta ei sitä pidä ihmetellä. Enemmänkin olisi kummallista, jos äänestysprosentti pyörisi 70 prosentin tuntumassa. Sitten voisi jo avata kuohuviinipullon ja todeta, että EU:n idea on todella onnistunut.”
