Kun Paavo Lipponen jäi pois eduskunnan puhemiehen tehtävästä vuonna 2007, hän keskittyi muistelmiensa kirjoittamiseen. Suurtyöhön ryhtyminen ei ollut ilmaista lystiä, sillä hän vastasi kuluista suurimmalta osalta itse.
Siksi hän perusti konsulttiyrityksen, sittemmin vielä toisenkin, lobbausta ja erilaisten selvitysten tekemistä varten. Muistelmista on nyt julkaistu kaksi osaa, kolmas on tekeillä.
Lipposen työhuone ja arkisto sijaitsevat eduskuntatalon naapurissa, Kuparitalossa, energiayhtiö Pohjolan Voiman vieressä. Yritys on Olkiluodon ydinvoimaloita operoivan Teollisuuden Voiman pääomistaja. Lipponen on toiminut Pohjolan Voiman neuvonantajana, konsultoinut Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan rakentamista ja hoitanut Itämeren kaasuputkiyhtiön Nord Streamin neuvonantajan tehtäviä.
Hän naurahtaa, kun häntä tituleeraa bisnes-demariksi.
»Kyllä se kaikkein merkittävin sosialidemokraattinen liikemies oli kaiketi Väinö Tanner. Minä olen pienyrittäjä», Lipponen sanoo.
»Uskon Saksan sosialidemokraattien 1950-luvulla omaksumaan periaatteeseen: demokratia voi toimia vain markkinataloudessa, mutta se tarvitsee aina ohjausta. Tämä jännite markkinoiden, demokratian ja julkisen vallan välillä on pysyvä», hän jatkaa.
Lipposen konsultoimat hankkeet ovat suuria: kaasuputki, ydinvoimabisnestä ja arktisen vyöhykkeen tulevaisuutta.
Hankkeisiin liittyy useiden maiden intressejä ja kritiikkiä niin kansalaisilta, järjestöiltä kuin poliitikoiltakin. Lipposen tuorein energialobbaustyö on kiistelty Nord Stream 2 -maakaasuputkihanke Venäjän ja Saksan välille. Hankkeen väitetään lisäävän EU:n riippuvuutta Venäjästä. Venäjän arvellaan kasvattavan sen avulla vaikutusvaltaansa Euroopassa ja kiristävän otettaan Ukrainasta. Erityisesti Yhdysvallat on moittinut Nord Stream 2:ta ja uhannut EU:ta sanktioilla. Sanktiouhkan takia asiasta on kehittynyt EU:n ja Yhdysvaltain välinen riita.
Lipponen kummastelee, että hänet nostetaan esimerkiksi, kun kritisoidaan liikettä ministeritason politiikasta elinkeinoelämän palvelukseen. »Puhemiehen paikan jättäessäni en ollut aikoihin ollut missään sisäpiirissä», hän sanoo.
Lipposen mukaan monet ovat siirtyneet yritysmaailmaan jopa melkein suoraan hallituksesta. Eduskunnan puhemies on parlamentaarisessa hierarkiassa valtakunnan toiseksi korkea-arvoisin henkilö tasavallan presidentin jälkeen.
Vasemmistoradikaali ei tunnu osuvalta, 60-luvun kulttuuriradikaali istuu paremmin.
Nuori Paavo Lipponen imi vaikutteita 1950- ja 60-lukujen ajattelijoilta, kirjailijoilta ja runoilijoilta. Suuri idoli oli Arvo Salo, Ylioppilaslehden päätoimittaja: »loistava intellektuelli, joka ansaitsisi enemmän arvostusta».
Ennen kirjallisuuden opintoja Helsingin yliopistossa Lipponen opiskeli Dartmouth Collegessa Yhdysvalloissa vuosina 1960–61 pääaineinaan amerikkalainen kirjallisuus ja filosofia.
»Sielultani olen humanisti. Halusin kirjallisuuskriitikoksi.»
Lipposen yhteiskunnalliseen heräämiseen vaikutti amerikkalaisten kirjailijoiden ja intellektuellien lisäksi myös kampuksella alkanut poliittinen liikehdintä. Kansalaisoikeusliike nousi voimakkaaksi, ja presidentinvaaleissa vastakkain olivat nuori John F. Kennedy ja Richard Nixon. Lipponen kannatti Kennedyä.
Amerikkalaisen yhteiskunnan eriarvoisuus kiinnitti Lipposen huomion ensimmäisestä päivästä lähtien. Matkalla Dartmouthiin hän oli vaihtamassa junaa ja lähti odotellessaan kävelylle. Hän päätyi »radan väärälle puolelle», mustien asuinalueelle.
»Huomasin nopeasti, että Yhdysvallat ei ollut kaikkein edistyksellisin yhteiskunta.»
Filosofikuningas, siinäpä vasta olisi hieno tavoite.
Lipponen oli 1960-luvulla aktiivinen monella taholla. Hän toimi muun muassa Ylioppilaslehden toimittajana, opiskelijoiden YK-järjestön puheenjohtajana, rauhanjärjestö Sadankomitean ja uudenlaista tasa-arvopolitiikkaa ajaneen Yhdistys 9:n jäsenenä. Kansainvälinen politiikka alkoi kiinnostaa. Hän nautti ilmapiiristä, jossa yhteiskunnallinen keskustelu oli vilkasta ja avointa.
»Sitten tuli vuosi 1968, eliittinuorison ylipolitisoituminen ja taistolaisten esiinmarssi. Siihen päättyi iloinen 60-luku», Lipponen sanoo.
»Vaikka minulla oli vasemmistolaisena radikaaleja ajatuksia, kiinnityin vahvasti sosialidemokratiaan. Ajattelen samoin kuin Kalevi Sorsa. Sosialidemokratiassa sosialismi tarkoittaa hyvinvointivaltiota, sen periaatteita ja rakenteita. Niitä ei pidä romuttaa».
Poliitikon uransa Lipponen laskee alkaneen vuonna 1981. Silloin hän päätti pyrkiä eduskuntaan.
»Poliitikko on se, joka menee kansan punnittavaksi vaaleihin», hän määrittää.
Hänet valittiin kansanedustajaksi Helsingin vaalipiiristä vuonna 1983. Sitä ennen hän oli työskennellyt toimittajana Yleisradiossa, erilaisissa tehtävissä SDP:n puoluetoimistossa sekä pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä.
»Päätin, etten mene enää kenenkään alaiseksi. Halusin irtautua korkeiden tovereiden holhouksesta. Halusin johtaa».
Lipponen oli jo 15-vuotiaana lukutoukkana paneutunut Platonin Valtioon ja ajatellut, että filosofikuningas, siinäpä vasta hieno tavoite! 1990-luvulla Lipponen saikin tilaisuuden johtaa koko Suomea, kun hän nousi SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1993 ja puolueensa vaalivoiton jälkeen pääministeriksi vuonna 1995.
Lipponen toimi pääministerinä kaksi kautta. Suomi oli liittynyt EU:n jäseneksi vuoden 1995 alussa, ja Lipposen johdolla Suomi liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon EMU:un.
Lipponen oli nuoresta asti etevä verkostoituja. Hän osallistui nuorena sosialidemokraattina kansainvälisiin kokouksiin ahkerasti. Hän ei tyytynyt sivustatarkkailijan asemaan, vaan kertoo tunteneensa henkilökohtaisesti johtavia poliitikoita jo parikymppisenä
Monelta nykypoliitikolta puuttuu laaja kansainvälinen kokemus ja verkostoituminen, joita tarvitaan, kun edistetään Suomen asioita.»
Poikkeuksellisia lahjakkuuksiakin toki on, Lipponen toteaa.
»Sanna Marin (sd.) on hyvin kypsällä tavalla mennyt Euroopan pöytiin», Lipponen kehuu pääministerin kykyjä. Niihin kuuluu se, että hän johtaa.
»Jos pääministeri ei uskalla johtaa, maalla menee huonosti», Lipponen väittää.
»Pääministerin johtajuus on tärkeä osa parlamentaarista järjestelmäämme. Kun jotkut haikailevat vahvempaa presidenttiä, kaikuvat siinä tendenssit Itä-Euroopan suuntaan. Jos tarpeeksi pitkälle mennään, sillä tiellä tulee Unkarin (Viktor) Orbán vastaan.»
Lipponen kertoo seuranneensa kuluneen kesän aikana käytyä presidentin ja pääministerin valtaoikeuksiin liittyvää keskustelua. Hänen mukaansa reviirijaosta puhuttaessa on unohdettu se, että pääministeri vastaa kaikesta eduskunnalle. Tämä vastuu ulottuu myös ulkopolitiikkaan.
Kun jotkut haikailevat vahvempaa presidenttiä, kaikuvat siinä tendenssit Itä-Euroopan suuntaan.
Omalta pääministeriajaltaan Lipposelle on jäänyt saavutuksena mieleen esimerkiksi EU:n maatalousneuvottelujen onnistuminen. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi oli Lipposen mukaan saavuttanut hyvän tuloksen maataloustukiasioissa, mutta Etelä-Suomen erityistuki jäi hyväksymättä.
»Agenda 2000 -neuvotteluissa Berliinissä maaliskuussa 1999 saimme sen läpi. Lisäksi saimme täyden korvauksen alenevista ruoan ja tuottajahinnoista.»
Ansio lankesi Lipposen mukaan pätevälle maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilälle ja erinomaiselle viranomaistyölle.
»Onnistuminen ei kuitenkaan riittänyt MTK:lle (Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto), joka järjesti joulukuussa EU:n huippukokouksen aattona 1999 Senaatintorilla valtavan mielenosoituksen», Lipponen myhäilee.
Maataloustuottajien mielenosoitus on jäänyt monen mieleen. Helsingin keskustassa poltettiin heinäpaaleja, heilutettiin lampaanpäitä kepinnokassa ja hirtettiin ministeri Hemilää muistuttava nukke.
»Vaikutti siltä, että MTK:ssa harmitti todellisuudessa se, että Hemilä päihitti heidät asiantuntemuksessa. Se kävi kunnian päälle.»
Lipposen mukaan myös se, että sosialidemokraatit pitivät vuoden 1999 vaaleissa johtopaikan, oli tärkeää. Sen ansiosta hän sai vetää Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden. Erityisen merkittävänä hän pitää Tampereen ylimääräisen huippukokouksen johtamista. Kokouksessa neuvoteltiin ja hyväksyttiin EU:n oikeus- ja sisäasioiden ohjelma, joka sisälsi esimerkiksi yhteisen -maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan.
»Juristin koulutuksesta olisi ollut hyötyä», Lipponen muistelee.
»Sen vuoksi minua punastuttaa, kun luen arvioita, joissa Tampereen kokousta pidetään yhtenä EU:n koko 60-vuotisen historian merkittävimmistä huippukokouksista.»
EU:n toiminta oli 1990-luvun lopulla Lipposen mielestä sujuvampaa kuin nykyään. Jos puheenjohtajamaalla oli kykyä ja tahtoa, unionin suuntaan oli mahdollista vaikuttaa. Nyt se on muuttunut vaikeammaksi, yhtenä syynä päättäjien välisen yhteistyön väheneminen. Lipponen korostaa henkilökohtaisten suhteiden merkitystä.
»Se, että itse onnistuin EU-työssä, perustui usein siihen, että olin ystävystynyt monen EU-kollegan kanssa puolueeseen katsomatta. Silloin aloitteiden kannattajia löytyikin monelta suunnalta.»
Lipponen on huolissaan EU:n itäisten jäsenmaiden demokratiakehityksestä.
»Meille suomalaisille oli onnenpotku, että olimme osa Ruotsia ja historian kuluessa meistä tuli länsimaa. Itä-Eurooppa jäi historiallisesti jälkeen, kun taustalla olivat feodalismi, sodat, kommunismi ja autoritääriset yhteiskuntajärjestelmät. Tämä menneisyys vaikuttaa yhä kyseisten maiden politiikassa. Ei länsimaaksi tulla yön yli. Tätä historiallista taustaa pitää ymmärtää, mutta rajansa kaikella, kun katsoo Unkarin kehitystä.»
Lipposen ajamaan EU-linjaan on kuulunut, että Suomi haluaa lisätä määräenemmistöpäätöksiä. Hänen mukaansa EU ei kehittyisi, jos määräenemmistöpäätöksiä ei tehtäisi. Jokin valtio voisi aina tyrmätä uudet avaukset.
Yhteisistä, velvoittavista päätöksistä seuraa unionin integraation syveneminen. Lipposelle se sopii. Hän pitää liittovaltiokehityksellä pelottelua alkeellisena »vouhotuksena».
»Hyvä ihme, liittovaltio on aivan omanlaisensa rakenne, yhteistyön syventäminen ei vielä tarkoita samaa! Ongelma on se, että EU:n demokratia ei ole täydellistä, tarvitsemme yhä sekä hallitustenvälisyyttä että yhteisöllisyyttä.»
Lipposen mukaan integraatiota pitää syventää pragmaattisesti kysymällä, onko se ratkaisu jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Hän mainitsee esimerkkeinä kilpailu- ja ilmastopolitiikan. EU:n finanssipolitiikan alkeellisuus puolestaan heikentää Lipposen mukaan oleellisesti EU:n globaalia asemaa.
»Yhteisiä varoja pitää ehdottomasti lisätä, jolloin velkakysymyskin näyttäisi toisenlaiselta. Enemmän määräenemmistöpäätöksiä, hätäjarruja tarpeen mukaan.»
EU:n asema kolmen suuren, Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan, puristuksissa on Lipposen mukaan otettava tarkoin huomioon. Lipponen toivoo EU:lle enemmän strategista liikkumatilaa, mitä tulee ulkosuhteisiin.
»Jos yhteistyön katsotaan olevan EU:n intresseissä, voimme tehdä sitä valikoidusti. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi terrorismin vastainen työ ja ilmastonmuutos. Etenkin ympäristökumppanuutta Venäjän kanssa pitäisi kehittää, vaikka pakotteita Venäjää vastaan onkin olemassa.»
Esimerkkeinä Lipponen mainitsee EU:n ja Venäjän vedenpuhdistamoyhteistyön ja presidentti Sauli Niinistön musta hiili -aloitteen, jossa nokipäästöjä vähentämällä yritetään ehkäistä arktisen alueen jäätiköiden sulamista.
Lipposen mukaan EU:ssa on havaittavissa myös silkkaa venäläisvastaisuutta.
»Emme kuitenkaan voi unionina menestyä, jos rajoitamme yhteistyötä tiettyjen tahojen kanssa. Valikoiva yhteistyö pitää linjata tarkkaan, ja sitten käyttää sitä ohjeena Euroopan ulkosuhteissa.»
Myös Kiinan kanssa on tultava toimeen, Lipponen sanoo.
»Emme voi antaa Kiinan tulla Eurooppaan valtavalla ylijäämällään hankkimaan yrityksiä. Koronakriisi on tärkeä muistutus siitä, kuinka tärkeää on ottaa omiin käsiin tuotantoketjut strategisissa tuotteissa. Kuitenkin ylimääräistä protektionismia tulisi välttää.»
Venäjällä ja Kiinassa valta on keskittynyt autoritäärisille hallitsijoille, eikä Yhdysvallatkaan ole kunnostautunut demokratian suhteen. Tämä kehitys huolestuttaa Lipposta.
»Emme ole olleet suurvaltojen kärkkäimpiä kriitikoita, ja meille on perinteisesti ollut tärkeää, että jonkinlaiset suhteet suurvaltoihin säilyvät. Eri mieltä saa kuitenkin olla, ja se pitää lausua julki.»
Lipponen toistaa, että kolmen suurvallan kanssa pärjääminen on syy vahvistaa Euroopan unionia.
Heinäkuussa EU-valtioiden johtajat neuvottelivat satojen miljardien elvytyspaketista, jolla on tarkoitus vastata koronaviruksen aiheuttamaan talouskriisiin. Suomi ajoi komission alkuperäiseen ehdotukseen muun muassa lisää maaseudun kehittämistukia. Tavoitteena oli myös lisätä lainojen osuutta ja vähentää suoran tuen määrää.
Lipponen penää päättäjiltä vastuullisuutta ja rohkeutta. Hänen mukaansa elvytyspaketti on valtava yhteinen ponnistus, jonka merkitys ei ole kaikille poliitikoille selvä.
»Meillä Suomessa pohdittiin ja pohditaan, mitä elvytys maksaa meille, kun pitäisi huomioida asian mittakaava. Suuret maat, kuten Saksa, ovat arvioineet asiaa tarkkaan ja ovat valmiita tekemään uhrauksia, jotta EU-maat selviävät. Emme me olisi voineet mennä kättelyssä toteamaan, että vastustamme ajatusta. Eurooppaministeri Tytti Tuppurainen (sd.) artikuloi asian hyvin ennen neuvotteluja: meidän kansallinen etumme on, että elvytyspaketti toteutuu», Lipponen arvioi.
Lipposta harmittaa »keskustelun tason taantuminen». Hän on järkyttynyt siitä, kuinka Suomessa ajatellaan EU:n päätöksenteosta niin pessimistisesti: ne siellä päättävät, ja me emme voi vaikuttaa asioihin. Sellainen asenne ei johda tuloksiin. Kun Lipponen ajoi Suomea EU:n jäseneksi, hänen vahvin perusteensa jäsenyydelle oli päästä niihin tärkeisiin pöytiin, joissa asioista päätetään.
»Palloa pelataan kentällä, ei kotikatsomosta. Minua vaivaa eniten se, että vapaaehtoisesti jättäisimme käyttämättä vaikuttamisen tilaisuudet hyväksemme. Meidän pitäisi miettiä, miten maksimoisimme valtamme.»
Liittovaltio on aivan omanlaisensa rakenne, yhteistyön syventäminen ei vielä tarkoita samaa!
Lipponen kiittää jälleen Marinia. Hänen mukaansa Marin on tehnyt viisaasti vetäessään Suomen pois pohjoisten maiden »Hansaliitosta» ja pysymällä erossa niin kutsutusta niukasta nelikosta. Suomen suuri linja on olla blokkiutumatta. Se on perinne, joka edelleen vastaa etujamme, Lipponen toteaa.
»Pääministeri Marin on elegantisti asemoinut meidät sinne, minne me kuulumme: lähelle Saksaa ja hyvään tuntumaan Ranskan suhteen. Hän noudattaa EU:ssa Suomen suurta linjaa. Olemme ratkaisuhakuinen, yhteistyötä kaikkien kanssa harjoittava jäsen.»
Lipposen mielestä EU:n yhteisiä menoja tulisi lisätä tarkoituksiin, joissa tarvitaan isoja panostuksia. Muuten EU:n rakenteellisesta vahvistamisesta ei tule mitään.
»On luokatonta vaatia liittoa nuukien kanssa ja arvostella samaan hengenvetoon ilmastopoliittisten ja tutkimusmäärärahojen vähäisiä korotuksia. Ja olettaa, että maatalous- ja aluetuet tulisivat Suomelle kuin Manulle illallinen.»
Lipposta tuskastuttivat myös neuvottelujen aikaan ilmenneet jääräpäiset asenteet. Oppositiosta on haluttu asetella tiukkoja ehtoja elvytyspaketille, mutta ministerit tarvitsevat neuvotteluvaraa. Liika ehdottomuus neuvotteluissa koituu helposti omaksi tappioksi, viimeistään jos Suomi joskus tulevaisuudessa on itse taloudellisen tuen tarpeessa.
Lipposen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun perusta on yksinkertainen: emme ole harmaata vyöhykettä, vaan olemme aina olleet länsimaa.
»Olemme itse asiassa länsimaisempia kuin moni muu maa, jos ajatellaan demokratiaamme ja hyvinvointivaltiotamme.»
Kaikkialla tämä käsitys ei ole aina ollut itsestään selvä. Lipponen on itse kokenut, kuinka Suomea on katsottu tässä asiassa nenänvartta pitkin. Vuonna 1990 eräässä kokouksessa Tukholmassa Lipponen läksytti läntisen naapurimaan johtajia, kun keskustelussa kyseenalaistettiin Suomen puolueettomuus.
»Muistutin heitä siitä, että Ruotsilla itsellään on toinen jalka Natossa, syvää tiedusteluyhteistyötä länsivaltojen kanssa ja koko ulko- ja turvallisuuspoliittinen orientaatio kohti länsiliittoumaa. Tästä huomautuksesta kaikki eivät pitäneet.»
EU:n Pohjoismaat saavat Lipposelta kritiikkiä myös rahapolitiikastaan. Ruotsi ja Tanska hyötyvät euron vakaudesta, mutta eivät kanna siitä poliittista vastuuta. Tässä mielessä Suomen politiikka on vastuullisempaa, hän huomauttaa.
Lipposen mukaan hyvältä poliitikolta vaaditaan laajoja henkilökohtaisia suhdeverkostoja. Niiden avulla voi vaikuttaa parhaiten.
Pitkän elämän ja uran varrelle osuu myös asioita, jotka jäävät kaduttamaan. Vuonna 1997 Lipponen sai kunnian pitää lukukauden päättäjäispuheen vanhassa yliopistossaan Yhdysvalloissa.
»Puheessani kerroin, että olen katunut eniten sitä, että jätin yliopiston uintijoukkueen ja petin valmentajani odotukset. Jos olisin jaksanut treenata jonkun vuoden, olisin voinut nousta maailman huipulle. Sen olisin halunnut kokea. Kulttuuriradikaali minussa sai
kuitenkin yliotteen», Lipponen muistelee.
Politiikan suhteen Lipponen myöntää, että jotkut sanomiset ovat jääneet mietityttämään. Kaikki hänen puheensa eivät ole olleet viisaita.
»Tämä pätee myös joihinkin henkilöihin liittyviin kommentteihini. En yksilöi niitä, mutta kysymys on lähinnä keskustalaisista poliitikoista.»
Muistelmia kirjoittaessaan Lipponen ei välttele itsekritiikkiä. Toisaalta jälkiviisaus on Lipposen mukaan helppo tapa kyseenalaistaa asioita.
»Virheitä on tullut tehtyä, se on selvä. Etenkin ennakointivirheet harmittavat minua hirvittävästi.»
Lipponen mainitsee 2000-luvun alun teknologiakuplan puhkeamisen. Hän sai eräältä amerikkalaisekonomistilta arvion, että tilanne on kestämätön.
»En toiminut sen mukaan. Nokian kurssi vain nousi jyrkästi, ja oli vaikeaa uskoa siihen, ettei se kestäisi loputtomiin. Muistelmissani minulla on miettimistä siinä, olivatko kaikki hallitusteni tekemät leikkaukset oikein kohdennettuja.»
Politiikan ei pidä olla ihmisen koko elämä. Lipposen harrastukset, kuten intohimo kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja arkkitehtuuriin, ovat yhä tallella.
»Rafael Paasio taisi sanoa, että poliitikolla pitää olla korvien väliä. Siihen olen pyrkinyt harrastuksilla, vaikka en ehkä aina ole onnistunut.»
Kirjoittamista Lipponen on päässyt harrastamaan eniten työn lomassa. Lehtiin kirjoitetut kolumnit olivat Lipposelle mieluisa itseilmaisun väline.
»En yritäkään olla liian vaatimaton: ne ovat parhaita, mitä Suomessa on kirjoitettu. Kirjoittamisen mallia otin Jouko Tyyriltä. Hän oli merkittävä keskustalainen intellektuelli 1950–70-luvuilla ja tiiviin ilmaisun mestari. Nykyään kolumnistit kirjoittavat pelkkiä mutu-juttuja, jotka ovat kirjallisesta näkökulmasta heikkotasoisia», Lipponen väittää.
Muulle elämälle on pitänyt tehdä tilaa, sillä poliitikon ura vie kaiken ajan, jonka sille suinkin luovuttaa.
»Poliitikon työssä hankalinta on ollut se, että minulla on ollut vähemmän aikaa läheisille ja ystäville.»
Myös harrastuksille on vaikeaa löytää aikaa. »Haluaisin matkustella bongaamassa barokkirakennuksia. Kuljin 1970–80-luvulla junalla Euroopassa katselemassa kaupunkeja. Haaveeksi jää myös Chicago, arkkitehtuurin mekka, koska en enää terveyteni takia voi matkustaa kaukolennoilla.»
Jos poliitikot joutuvatkin luopumaan jostakin uransa vuoksi, saavat he myös kokea paljon sellaista, mikä muissa ammateissa ei olisi mahdollista. Lipponen sanoo arvostavansa monia uransa varrella solmimiaan ystävyyksiä.
»Läheisintä yhteyttä olen pitänyt entisistä kollegoista Göran Perssoniin, Gerhard Schröderiin, Jean-Claude Junckeriin, Romano Prodiin ja Wolfgang Schüsseliin sekä presidenteistä Itävallan Heinz Fischeriin.»
Lopulta tärkeää on silti se, mikä on politiikan ulkopuolella. »On hyvä olla jokin harrastus tai työ, johon palata politiikasta itsetunto tallella.»
