Suomen turvallisuuspolitiikka elää ajassa ja määrittyy kulloinkin vallalla olevia uhkakuvia vasten. Niin määrittyvät myös turvallisuuspoliittiset käsitteet.
Toisen maailmansodan jälkeen korostuivat sotilaalliset uhkakuvat ja painopiste oli valtiollista toimintaa vastaan varautuvassa, sotilas- ja siviilitoimet yhdistävässä kokonaismaanpuolustuksessa. Kylmän sodan loputtua sotilaalliset uhkakuvat vähenivät ja turvallisuuspolitiikan painopiste siirtyi perinteisten puolustuspoliittisten uhkien lisäksi inhimillistä, yhteiskunnallista ja ympäristöllistä turvallisuutta korostavaan laajaan turvallisuuskäsitykseen. Siirryttiin puhumaan kokonaisturvallisuudesta. Se korostaa viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyötä varautumisessa.
Viime vuosina perinteinen valtiollisia ja geopoliittisia uhkia painottava turvallisuuspolitiikka on tehnyt paluun. Nyt valtiot toimivat myös rauhan aikana yhä useammin konfliktin logiikalla. Tätä maailmanaikaa voidaan kutsua kilpailullisen keskinäisriippuvuuden aikakaudeksi. Keskeiseen rooliin on noussut kansainvälisten yhteyksien ja niihin liittyvien riippuvuuksien ja uhkien hallinta.
Tätä muutosta heijastaa myös viime vuosien uusien turvallisuuspoliittisten käsitteiden nousu: keskustelu hybridivaikuttamisesta, geoekonomiasta ja yhteiskunnallisesta resilienssistä.
Kylmän sodan jälkeistä länsimaista turvallisuusajattelua leimasivat ajatukset vapaasta kaupankäynnistä, keskinäisriippuvuuksista ja siitä, että nämä lisäävät turvallisuutta. Oletuksena oli, että Eurooppaan oli syntynyt demokraattisen rauhan ideaali: keskinäisriippuvuuden ja yhteisten taloudellisten hyötyjen raamittama turvallisuusympäristö, jossa voimapolitiikan ja sotilaallisten työkalujen käytölle ei ollut tilaa.
Myös Suomi on luottanut ulkosuhteissaan monenkeskisen hallinnan toimivuuteen, yhteistyöhön perustuvaan turvallisuuteen ja ulkoisen toimintaympäristön ennakoitavuuteen, jonka on taannut ennen kaikkea liberaali sääntöperustainen maailmanjärjestys.
Tämä perusta on kuitenkin rapistumassa. Voimapolitiikka on vallannut alaa. Globaali keskinäisriippuvuus on alkanut tuottaa entistä enemmän kustannuksia, riskejä ja uhkia.
Yhä useammat valtiot ajavat strategisia etujaan nollasummapelin logiikalla. Esimerkiksi rahoitusta, kaupankäyntiä ja internetiä voidaan käyttää työkaluina kilpailussa suhteellisesta vallasta.
Epäsymmetriset keskinäisriippuvuudet luovat toimintaympäristön, jossa autoritaarisilla toimijoilla on kyky hyödyntää päätöksenteon nopeuttaan ja keskitettyjä resurssejaan avoimien demokratioiden poliittisia järjestelmiä vastaan. Liberaalien demokraattisten oikeusvaltioiden on vaikeampi hyödyntää vastaavia keinoja omassa ulkopolitiikassaan.
Tätä toimintaa raamittavat näkemyserot kansainvälisten suhteiden olemuksesta. Esimerkiksi Venäjä näkee olevansa lännen kanssa pitkäkestoisessa geostrategisessa kamppailussa, jossa se käyttää laajaa vaikuttamisen työkalupakkia. Useat länsimaat operoivat edelleen keskinäisriippuvuuden ja tuvallisuuspolitiikasta vapaan kaupankäynnin logiikalla.
Viime vuosina strateginen ymmärrys keskinäisriippuvuuden linkittymisestä voimapolitiikkaan ja uusiin turvallisuushaasteisiin on kuitenkin lisääntynyt myös Suomessa ja muualla lännessä. Valtapolitiikka kanavoituu usein sotilaallisen voimankäytön sijaan muita reittejä, esimerkiksi kykynä kontrolloida valtioiden välisiä energia-, finanssi-, kauppa- tai kommunikaatioyhteyksiä.
Kokonaisturvallisuuden näkökulmasta maailmanjärjestyksen muutos aiheuttaa haasteita. Kotimaisissa ja ulkomaisissa strategiadokumenteissa on jo pitkään nostettu esiin lisääntyvien keskinäisriippuvuuksien mukanaan tuomat riskit, kuten tieto- ja energiajärjestelmien ja rahoitusmarkkinoiden häiriöt tai järjestäytynyt rikollisuus. Lähtökohtana on kuitenkin ollut, että useimmilla valtioilla on intressi löytää ratkaisuja näihin monimutkaisiin ja yhteenkietoutuneisiin uhkiin ja että niihin voidaan vastata monenkeskisesti.
Turvallisuuden luominen yhteistyön varassa on kuitenkin muuttunut entistä vaikeammaksi. Keskinäisriippuvuuden häiriöitä voidaan hyväksikäyttää ja vahvistaa valtiollisen strategisen vaikuttamisen välineinä.
Voimapolitiikan lisäksi myös ymmärrys poikkirajallisten virtojen hauraudesta ja häiriöherkkyydestä on lisääntynyt erityisesti koronapandemian aikana. Esimerkiksi tartuntataudit, luonnonkatastrofit, haitallinen kybertoiminta tai poliittiset kriisit voivat rikkoa jonkin kriittisen osan globaalista tuotantoketjusta ja siten vaikuttaa ennakoimattomalla tavalla valtioiden kriittisiin toimintoihin.
Turvallisuuden luominen yhteistyön varassa on muuttunut entistä vaikeammaksi.
Lisääntyvät kansainväliset yhteydet ovat mahdollistaneet vihamielisen vaikuttamisen suoraan kansalaisyhteiskuntaan. Viime vuosina on puhuttu paljon hybridivaikuttamisesta: useiden häirinnän muotojen synkronoidusta yhteiskäytöstä, jolla pyritään tuottamaan syviä jakolinjoja kohdemaiden yhteiskuntiin, hajottamaan kohdetta sisäisesti ja heikentämään sen mahdollisuuksia vastustaa vaikuttavan maan pyrkimyksiä.
Käsitteen käyttö lisääntyi Venäjän Krimillä toteuttaman hybridisodan jälkeen. Sittemmin käsite on laajentunut läntisten toimijoiden piirissä kattamaan laajan kirjon haitallista vaikuttamista.
Hybridivaikuttamisen keinot ovat usein hienovaraisia. Niitä voivat olla esimerkiksi kyberoperaatiot, valheellisten uutisten ja propagandan levittäminen ja poliittisten ääriliikkeiden rahoittaminen. Keinoina voidaan käyttää myös vaikuttamista demokratian keskeisiin instituutioihin. Kontrolloimalla kriittisen infrastruktuurin toimintaa voidaan rakentaa riippuvuussuhteita, ja valikoiduille toimijoille voidaan tarjota erilaisia taloudellisia houkuttimia.
Monet taktiikoista eivät ole uusia. Olosuhteet ja taktiikoiden poliittis-taloudellinen konteksti ovat kuitenkin muuttuneet. Esimerkiksi internet ja sosiaalinen media tekevät informaatio-operaatioiden käytöstä tehokkaampaa ja helpompaa.
Toiseksi kansainvälisesti hajautuneet arvoverkostot tekevät mahdollisiksi aiempaa tehokkaammat taloudelliset vaikuttamisoperaatiot, olivat ne sitten pakottamiseen tai erilaisiin korruption muotoihin perustuvia. Tätä voidaan kutsua geoekonomiseksi vallankäytöksi. Tavoitteena on talouden keinoin saada kohdemaa toimimaan tavalla, jolla se ei muuten toimisi.
Geoekonomian käsite on ollut osa kansainvälisen politiikan tutkimuksen kenttää 1990-luvun alusta lähtien. Käsitteestä käyty akateeminen keskustelu on kuitenkin lisääntynyt viime vuosina, kun taloudellisen vaikuttamisen keinovalikoima on lisääntynyt.
Perinteinen esimerkki pakottavasta geoekonomisesta vaikuttamisesta ovat taloudelliset pakotteet. Geoekonominen, yhteiskuntien yhtenäisyyttä rikkomaan pyrkivä vaikuttaminen on kuitenkin usein tätä hienovaraisempaa, ja sitä on usein vaikea havaita ja tunnistaa. Pyrkimyksenä on peittää vaikuttamisen geostrategiset päämäärät. Erityisesti kohdemaan toimijoilla, jotka hyötyvät operaation tuottamista taloudellisista porkkanoista, on intressi vähätellä uhkakuvia.
Hyödyt voivat edellyttää poliittisia myönnytyksiä, jotka jopa vahingoittavat kohdemaan suvereniteettia. Tämänkaltaista keskustelua on viime vuosina käyty muun muassa ydinvoima- ja kaasuputkihankkeista sekä 5G-teknologiasta.
Tällaisilla suurilla investoinneilla voidaan synnyttää kohdemaahan niin sanottua funktionaalista kontrollia. Kriittisiä toimintoja hallitsemalla luodaan pitkän aikavälin sidonnaisuuksia ja riippuvuutta ulkoiseen vaikuttajaan. Näin keskinäisriippuvuus voi tehdä suvereeneista toimijoista aiempaa haavoittuvaisempia esimerkiksi poliittiselle painostukselle.
Kilpailullisen keskinäisriippuvuuden aikana myös vaatimukset taloudellisesta protektionismista ovat yleistyneet. Tämä haastaa niitä liberaaleja oletuksia, jotka ovat määrittäneet kansainvälistä toimintakenttää kylmän sodan lopusta alkaen. Liberaaleissa demokratioissa merkittävimpiä esimerkkejä tästä ovat populististen ja nationalististen liikkeiden nousu, Britannian lähtö Euroopan unionista, Yhdysvaltain »Amerikka ensin» -politiikka sekä EU:n pyrkimys kohti strategista autonomiaa.
Itseen käpertyminen ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Suomen kaltaiselle pienelle, avoimelle valtiolle toimivat ja luotettavat kansainväliset poliittiset, taloudellista ja teknologiset yhteydet ovat elinehto jo yhteiskunnan kriittisten toimintojen ylläpitämiseksi: Suomi ei voi olla omavarainen useimmilla kriittisten materiaalien ja teknologioiden sektoreilla, vaan on riippuvainen globaalista verkostotaloudesta.
Siilipuolustuksen sijaan hybridi- ja geoekonominen vaikuttaminen nostaa esiin tarpeen vahvistaa yhteiskunnallista kriisinsietokykyä. Nyky-yhteiskuntien elintärkeät toiminnot nojaavat poikkirajallisiin kansainvälisiin infrastruktuureihin ja prosesseihin. Nämä toiminnot nähdään yhä enemmän ensisijaisina kohteina ulkoa tulevalle painostukselle. Tässä yhteydessä keskustelussa on viime vuosina noussut esiin resilienssin käsite.
Resilienssi voidaan määritellä yhteisön kyvyksi hylkiä ulkopuoleltaan nousevia uhkia, sietää kriisejä ja palautua niistä tai oppia ja uudistua kriiseistä. Käsite on ollut pitkään läsnä eri tieteenaloilla ja eri yhteyksissä aina luonnonkatastrofeista ja ekosysteemeistä yksilön psykologiaan. Politiikan tutkimuksessa käsitettä käytettiin alkuun ennen kaikkea ei-valtiollisten uhkakuvien, kuten terrorismin, yhteydessä. Nykyään käsitteen käyttö on laventunut yleiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
Käsite ei kuitenkaan ole selkeä tai ongelmaton. Resilienssin logiikka nojaa siihen, että uhat voivat olla ennakoimattomia eikä kaikkiin uhkiin voida varautua. Ajattelumalli ottaa askeleen pois riskien ennakoinnista ja hallinnasta kohti reaktiivista toipumista. Tämä voi johtaa siihen, että uhkakuvien toteutumista ei pyritä estämään.
Resilienssin kasvattaminen tarkoittaa myös, että turvallisuusympäristön monimutkaistumiseen vastataan hajauttamalla vastuita ja toimijuutta valtiotasolta kansalaisyhteiskunnalle ja yksityiselle sektorille. Niiden mukautumis- ja palautumiskyky on yhteiskunnallisen resilienssin ytimessä.
Myös perinteiset kovan turvallisuuden sotilaalliset uhat ovat edelleen todellisia.
Kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa avainkysymykseksi nousee, kuinka tasapainottaa globaalien yhteyksien hyödyt niistä seuraavien uhkien kanssa. Tietoisuus hybridivaikuttamisen toimintalogiikasta on lisääntynyt, ja jo se voi osaltaan estää vihamielistä toimijaa saavuttamasta strategisia tavoitteitaan.
Myös perinteiset kovan turvallisuuden sotilaalliset uhat ovat edelleen todellisia. Laajat kansainvälispoliittiset dynamiikat, kuten kansainvälisen kaupankäynnin politisoituminen tai globaalihallinnan murentuminen, eivät etene Suomen kansallisten etujen mukaisesti. Yhä merkittävämpi kysymys on, kuinka voidaan turvata kriittisten kansainvälisten yhteyksien toimivuus ja kriisinkestävyys.
Lisääntynyt konfliktin logiikka kansainvälisissä suhteissa tarkoittaa ensinnäkin, että kokonaisturvallisuuden konseptissa täytyy ottaa yhä enemmän huomioon kansainvälisten yhteyksien geostrateginen käyttö. Turvallisuuspolitiikassa tulee entistä vahvemmin painottaa yhteiskunnallisen kriisivalmiuden kehittämistä.
Toiseksi kriisivalmiutta ylläpitävän suomalaisen huoltovarmuusajattelun perusoletuksia on syytä analysoida kriittisesti. Suomalainen huoltovarmuuskonsepti on perustunut toimiviin kansainvälisiin yhteyksiin ja yhteistyöhön, sääntöperustaisuuteen ja avoimeen kansainväliseen kauppaan. Nämä pilarit ovat kilpailullisen keskinäisriippuvuuden aikana murenemassa.
Lisäksi resilienssin käsitteen hyödyntämisessä on syytä ottaa seuraava askel. Se olisi sellaisten konkreettisten mittareiden luominen, joiden avulla voitaisiin arvioida yhteiskunnan eri toimijoiden kriisinkestävyyden ja mukautumisvalmiuden tasoa.
Wigell johtaa Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmaa ja Mikkola Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tutkivaa hanketta Ulkopoliittisessa instituutissa.
