Tänä syksynä EU ottaa voimakkaasti kantaa rauhanvälityksen puolesta, kun vuonna 2009 laadittu EU:n ensimmäinen rauhanvälityskonsepti saa seuraajan. Suomi pani päivitetyn rauhanvälityskonseptin laatimisen alulle viime vuonna puheenjohtajakaudellaan.
Uusi konsepti päivittää EU:n rauhanvälityksen vastaamaan sekä EU:ssa että maailmassa tapahtuneita muutoksia. Se syntyy entistä epävarmempaan maailmaan, jossa vanhoja kumppanuuksia kyseenalaistetaan,
YK:n kriisi syvenee ja sotien kulkuun vaikuttaa yhä suurempi määrä ulkopuolisia maita geopoliittisine ja taloudellisine tavoitteineen. Radikalisoituminen ja terrorismi uhkaavat rauhaa ympäri maailmaa, ja koronapandemia lisää jännitteitä monessa jo ennestään hauraassa valtiossa. Perinteiset neuvottelukeinot osoittautuvat yhä useammin riittämättömiksi.
EU:n rauhanvälityskonseptilta odotetaan nyt paljon.
EU:n vahvuuksiin rauhanvälittäjänä kuuluu 145 EU-edustuston ja jäsenmaiden suurlähetystön verkosto unionin ulkopuolella. EU pystyy tukemaan rauhanprosesseja sekä ruohonjuuri- että korkeimmalla poliittisella tasolla ja lisäämään rauhanvälityksen vaikuttavuutta muiden politiikkalohkojen toimilla turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta kauppasuhteisiin ja kehitysyhteistyöhön.
Lisäksi unioni kykenee tukemaan rauhansopimusten toteuttamista sekä poliittisesti että rahoittamalla sopimuksiin liittyvää työtä esimerkiksi kehitysyhteistyövaroista. EU voi tarvittaessa käyttää myös pakotteita lisätäkseen konfliktin osapuolten valmiutta neuvotteluihin.
EU:n rauhanvälitystyö ei kuitenkaan ole kovin tunnettua. Tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluu vuonna 2015 solmittu Iranin ydinsopimus, jota koskevia neuvotteluja EU koordinoi 12 vuoden ajan – ja sai lopulta Iranin ja Yhdysvallat sopimuksen taakse. Toinen esimerkki on Serbian ja Kosovon käymä vuoropuhelu, joka pyrkii normalisoimaan maiden väliset suhteet. Viime vuonna käydyt Sudanin rauhanneuvottelut ovat saattaneet tulla suomalaisille tutuiksi EU-mandaatilla neuvotteluja vauhdittaneen ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) vuoksi.
Usein työtä kuitenkin tehdään varsinaisten neuvottelupöytien ulkopuolella.
EU on esimerkiksi tukenut Syyrian sodan osapuolia edustavien naisryhmien kohtaamisia. Niillä on pyritty yhteisymmärryksen lisäämiseen, yhteisten tavoitteiden asettamiseen ja naisten roolin vahvistamiseen poliittisissa prosesseissa. Libyassa EU on tukenut konfliktin osapuolien vuoropuhelua ja kansalaisjärjestöjen rauhanvälitystyötä. EU on edistänyt tai edistää rauhanvälitystyötä sen laajassa merkityksessä myös esimerkiksi Kolumbiassa, Filippiineillä, Afganistanissa, Jemenissä, Nigeriassa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Boliviassa.
Rauhanvälityksessä on uskallettava ottaa riskejä, sillä työn tuloksesta ei voi olla varmuutta.
Uusi konsepti määrittelee EU:n rauhanvälitystyön keskeisiksi periaatteiksi sukupuolten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edistämisen. Uusiksi teemoiksi konsepti nostaa rauhanvälityksen yhteyden ilmastonmuutokseen sekä kulttuuriperintöön ja sen suojelemiseen. Sekä luonnonvaroja että kulttuuriperintöä voidaan käyttää hyödyksi käytännön rauhantyössä esimerkiksi kehittämällä eri yhteisöjen yhteisiä suojeluhankkeita. Myös digitaalinen viestintä ja sosiaalinen media ovat mukana sekä uusina konfliktien ulottuvuuksina että rauhanrakentamisen mahdollisina välineinä.
EU pääsee toteuttamaan uutta konseptia vahvistetulla miehityksellä, sillä tämän vuoden kesäkuussa Euroopan ulkosuhdehallintoon luotiin erityinen rauhanvälitykseen erikoistunut ryhmä. Siinä 20 kokenutta EU-diplomaattia ovat päätoimiensa ohessa valmiudessa toimimaan EU:n rauhanvälitystehtävissä. Uusi ryhmä täydentää ulkosuhdehallinnossa vuodesta 2011 toiminutta rauhanvälityksen tukitiimiä. Rauhanvälitysryhmässä on mukana suomalainen Terhi Lehtinen, ja tukitiimissä toimii komennuksella Suomen ulkoministeriöstä Hanna Lepistö.
EU voi edistää rauhaa, jos viisi perusedellytystä täyttyvät. Ensinnäkin jäsenmaiden poliittinen tahto ja tuki ovat edellytyksiä tehokkaalle EU-rauhanvälitykselle. Esimerkiksi Euroopan ulkosuhdehallinnon pääsihteerin Helga Schmidin mukaan onnistuminen Iranin ydinsopimusneuvotteluissa oli mahdollista vain, koska jäsenmaat olivat yksimielisesti tavoitteen takana.
Toiseksi rauhanvälitys tulee nähdä kiinteänä osana muuta konfliktinestotyötä ja EU:n laajempaa keinovalikoimaa kriisinhallinnassa. Tavoitteiden tulee olla linjassa toistensa kanssa.
Kolmanneksi nopeus ja ketteryys ovat valttikortteja, kun tilaisuus rauhanvälitykseen avautuu. Sopiva hetki voi olla lyhyt, ja EU:n täytyy pystyä toimimaan sukkelasti. Uusi rauhanvälitysryhmä on konkreettinen askel tähän suuntaan, ja se pitää saada tarvittaessa liikkeelle jopa muutamassa päivässä.
Neljänneksi EU:n rooli pitää kalibroida kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Siinä missä EU tuo joissakin konflikteissa selkeää lisäarvoa rauhanvälitykseen, toisissa sen kannattaa jäädä taustalle ja tukea muita rauhanvälittäjiä, ensisijaisesti YK:ta. Afrikan kriiseissä Afrikan unioni tai Länsi-Afrikan talousyhteisö (ECOWAS) ovat varteenotettavia toimijoita.
Viidenneksi rauhanvälityksessä on uskallettava ottaa riskejä, sillä työn tuloksesta ei voi olla varmuutta. Esimerkiksi Kolumbiassa rauhanvälitystä yritettiin useita vuosikymmeniä ennen vuonna 2016 syntynyttä hallituksen ja Farc-sissien sopimusta. On kuitenkin parempi yrittää ja epäonnistua kuin olla yrittämättä. Työ ei myöskään lopu rauhansopimuksen solmimiseen.
Varsinainen työ voi alkaa monasti vasta, kun rauhansopimus on allekirjoitettu.
