Isot kansainväliset hyvän tekemisen markkinoilla toimivat kansalaisjärjestöt ovat kasvaneet ja ammattimaistuneet viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ne ovat loitonneet pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä ja pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin varsinkin globaalissa etelässä.
Läntisen maailman valta sekä pohjoisen ja etelän välinen hierarkia ovat kuitenkin murtumassa. Teknologinen kehitys, liike-elämän murros ja kaventuva institutionaalinen rahoitus muuttavat järjestöjen elinehtoja. Jatkaako niiden valta kasvuaan vai onko pohjoisen järjestöillä edessään hiipuminen? Ottavatko paikalliset järjestöt niiden paikan auttamisen ekosysteemissä?
Näitä kysymyksiä George E. Mitchell, Hans Peter Schmitz ja Tosca Bruno-van Vijfeijken esittävät kirjassa Between Power and Irrelevance. Kaikki kolme ovat työskennelleet Syracusen yliopiston kansalaisjärjestötutkimukseen ja -koulutukseen keskittyvässä instituutissa ja kutsuvat itseään järjestöjen »kriittisiksi ystäviksi». Näkökulma painottuu Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, mutta kirjassa nostetaan esiin tunnettuja globaalisti toimivia järjestöjä.
Kirjoittajien viesti on selvä: järjestöjen on muututtava – ja paljon. Kirjassa tarkastellaan järjestöjen kyvyttömyyttä tehdä yhteistyötä ja järjestöjen legitimiteettiä ajaa yhteiskunnallista muutosta etelässä, jos toimista kuitenkin päätetään ilman etelää.
Perusongelma on hyväntekeväisyysraami. Sen varaan rakentuu järjestöjen lahjoituksiin perustuva rahoitus, jota viranomiset lähes kaikissa maissa valvovat.
Lahjoittajat ja viranomaiset haluavat yleensä vain varmistaa, että järjestöjen taloushallinto on tiukkaa ja lahjoitukset menevät »perille». Se, tuottaako tuki mitään pidempiaikaista muutosta vastaanottajille, on toissijaista. Monessa maassa hyväntekeväisyysraami kieltää poliittisen vaikuttamisen tai kantaa ottamisen ja typistää järjestöjen tarkoituksen enemmän tai vähemmän almujen antamiseksi.
Hallintoon, henkilökunnan ja kumppaneiden kouluttamiseen ja hankkeiden tulosten mittaamiseen ja arviointiin käytettävät rahat nähdään aina ylimääräisinä kuluina, joita ei saisi kasvattaa. Jos kuitenkin tavoitteena on laajempi yhteiskunnallinen muutos, kaikki tämä ylimääräinen on itse asiassa välttämätöntä.
Toinen ongelma on järjestöjen itselleen mainospuheissaan asettamat tavoitteet: nälän poistaminen, köyhyyden poistaminen tai ihmisoikeusloukkausten lopettaminen ovat sellaisinaan lähes mahdottomia tehtäviä ja siksi myös vaikeasti mitattavissa. Kun ei pystytä mittamaan tuloksia, ei myöskään pystytä sanomaan, onko toiminta järkevää.
Järjestöjen tulee siis vaikuttaa omaan toimintaansa kohdistuviin yhteiskunnallisiin sääntöihin (rahankeräysluvat), luovuttaa valta etelän toimijoille (sisäinen vallankumous) ja tehdä enemmän yhteistyötä toistensa kanssa. Aikamoinen tehtävä.
Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja.
