Onhan se nyt vähän lohdutonta, puheenjohtaja myöntää.
Tällä hetkellä Eurooppafederalisteilla on noin 80 jäsentä. Henrik Manner, 32, tietää, että se on todella vähän.
Eurooppafederalistit on pieni, mutta aktiivinen joukko ihmisiä, jotka uskovat liittovaltiokehityksen vaikuttavan myönteisesti Euroopan unionin demokratiaan ja toimintakykyyn, he toteavat nettisivuillaan. Yhdistyksen rahoitus tulee osittain Eurooppalainen Suomi -kattojärjestöltä, osittain jäseniltä itseltään. Manner kertoo, että vuosibudjetti on noin 200–300 euroa.
Kotimaan politiikan huipulla federalismi-sanaa ei juuri kuule eikä näe. Suomalaisista julkifederalisteista mieleen tulee äkkiseltään vain Euroopan komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin erityisneuvonantajatiimissä työskentelevä Aura Salla (kok.), joka on puhunut mediassa poikkeuksellisen avoimesti Euroopan unionin muuttamisesta liittovaltioksi.
Blogissaan hän on maininnut, että EU tarvitsee perustuslain, jossa määritellään vallanjako valtioiden ja unionin päätöksenteon välillä.
Federalismi vaikuttaisi olevan nuorten harrastus. Eurooppafederalistien lisäksi Suomessa liittovaltioaatetta pitää esillä Eurooppanuoret, joka kuuluu Young European Federalists -kattojärjestöön. Iän myötä federalismi-sanan käyttö kuitenkin karisee poliitikkojen puheesta.
»Tämä tulee siitä, että federalismi todellakin on Suomessa f-sana», Manner sanoo. Federalismia käytetään hänestä suomalaisessa poliittisessa keskustelussa lyömäaseena: jos olet federalisti, ajat sitä, että kaikki valta pitää siirtää Brysseliin.
Juuri sillä hetkellä keskustelu vääristyy.
Teoksen nimeksi tuli Politica Methodice Digesta (1603/1614). Sen kirjoittajaa, saksalaista filosofia Johannes Althuisiusta (1563–1638) pidetään yhtenä merkittävimmistä federalismiteorian oppi-isistä. Federalismia kannattavien ajattelijoiden lista on myöhemmin täydentynyt, mutta Althusius lienee heistä varhaisin.
Althusiuksen mukaan yhteiskunta rakentui yhteisöistä: oli perheitä, järjestöjä, paikallisyhteisöjä, maakuntia ja valtioita. Olennaista oli, että jokaisella yhteisöllä oli omaa päätösvaltaa ja päätösvallan tuli pysyä mahdollisimman lähellä kansalaista. Sitä sai siirtää ylemmälle tasolle vain sen verran kuin nähtiin tarpeelliseksi.
Federalismin ajatukseen sisältyvät sekä vallan keskittämisen että vallan hajauttamisen ulottuvuudet.
Althusiuksen kansansuvereniteettioppi sovelsi tätä toissijaisuusperiaatetta. Siitä tuli myöhemmin yksi keskeinen federalismin periaate.
Työn taustalla vaikuttivat uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus. Katolisesta Euroopasta oli tullut 1500-luvun alkuun mennessä alueellinen kristikunta, jolla oli yhteinen ulkoinen uhka, Turkki. Alueellisen kristikunnan muodostuminen oli alkusoittoa Euroopalle poliittisena projektina.
Uskonpuhdistus kuitenkin nakersi katolisen kirkon ajatusta Euroopasta alueellisena yhteisönä. Valtiosta tuli protestanttisen Euroopan keskusyksikkö, joka sai päättää alueellaan harjoitettavasta uskonnosta.
Federalismin siemenet kylvettiin Eurooppaan katolisuudesta, mutta meni kuitenkin kauan, ennen kuin sen ideoita alettiin toteuttaa käytännössä. Siihen tarvittiin toinen maailmansota.
Sodan loputtua kaikki osapuolet janosivat rauhaa. Äänekkäimmin liittovaltioksi yhdentyvää Eurooppaa ajoi kristillisdemokraattinen liike. Erityisesti päätösvalta sotilaallisesta voimankäytöstä haluttiin siirtää liittovaltion tasolle.
Kristillisdemokraattisen – ja kristillissosialistisen – liikkeen federalismisympatiat juontavat juurensa katoliseen yhteiskuntateoriaan. Perhe ja alueelliset yhteisöt olivat liikkeelle tärkeitä.
Kristillisdemokraatit ihailivat ajatusta yhteiseurooppalaisesta yhteisöstä, jossa vallitsisi yhteenkuuluvaisuuden tunne. Valtion suvereniteetti ei sopinut tähän kuvaan.
Federalismin ajatukseen sisältyvät sekä vallan keskittämisen että vallan hajauttamisen ulottuvuudet.
Sama katolinen oppi näkyy EU:n perussopimuksissa vielä tänä päivänä. Vuonna 1993 voimaan tulleessa Maastrichtin sopimuksessa on erityinen kohta, jolla säädellään EU:n vallankäyttöä. Sopimukseen kirjattiin toissijaisuusperiaate. Lisäksi sen yleisiin ehtoihin lisättiin ajatus alati syvenevästä liitosta.
Sitä kriitikot ovat toisinaan kutsuneet »federalismiansaksi».
Liittovaltio tarkoittaa valtiota, jossa valta on jaettu perustuslain mukaan liittovaltiotason ja osavaltioiden kesken. Vallanjaon muuttaminen edellyttää myös osavaltioiden suostumusta. Sen sijaan federalismi voi tarkoittaa hyvinkin eri asioita, onhan sanan päätteessä ismi. Federalismi rinnastuu ideologioihin eikä mihinkään yksittäiseen valtiojärjestykseen.
Näin määrittelee Tampereen yliopiston valtio-opin professori Tapio Raunio, joka kirjoitti suomenkielisen perusteoksen liittovaltioista vuonna 2002.
Raunio huomauttaa, että EU:lla on jo todella paljon liittovaltion piirteitä. On selkeästi ylikansallinen oikeusjärjestelmä, jossa EU-oikeus ajaa kansallisten lakien ohi.
EU:lla on myös kansalaisuus: kansalaisilla on suoria oikeuksia EU-kansalaisina. Lisäksi EU:n toimivalta koskettaa lähes kaikkia politiikan alueita kulttuuripolitiikasta puolustukseen.
EU:lla on myös ylikansalliset instituutiot. Neuvosto tekee päätöksiä määräenemmistöllä. Euroopan parlamentti ja komissio ovat ylikansallisia elimiä.
Euroopan unionissa federalismilla on Raunion mukaan tarkoitettu ajattelutapaa, jonka ytimessä on muutos kohti liittovaltiomaisempaa Eurooppaa. Euroopan unionia voi siis kutsua federalistiseksi projektiksi ainakin siinä mielessä, että unionin tavoitteena on ollut integraation tiivistäminen: »Silloinhan aina on menty siihen suuntaan, että valtaa on otettu pois jäsenvaltioilta ja annettu sitä ylikansalliselle tasolle», Raunio sanoo.
Federalismi voisi Euroopassa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että EU hoitaa vain sellaisia tehtäviä, joita sen on välttämätöntä hoitaa. Muut päätettävät asiat hajautettaisiin, ei ainoastaan jäsenvaltioiden hoidettaviksi vaan myös sitä alemmille tasoille, kuten kunnille tai alueille.
Tällainen federalismi toteutuu Raunion mukaan konkreettisesti melko hyvin esimerkiksi Sveitsissä.
Toinen versio eurooppalaisesta federalismista on keskitetty versio. Siinä kannatetaan itsetarkoituksena vahvaa keskushallintoa liittovaltion tasolla. Sellainen liittovaltio on esimerkiksi Saksassa, Raunio mainitsee.
Niinpä sekä vallan keskittämisen että vallan hajauttamisen ulottuvuudet sisältyvät federalismin ajatukseen. Raunio kuitenkin toteaa, että eurooppalaisessa federalismikeskustelussa – siinä, jota esimerkiksi italialainen federalisti Altiero Spinelli oli käynnistämässä – ei juuri koskaan viitata aatteen keskitettyyn versioon. Esimerkiksi Junckerin viimeaikaisissa puheissa ei ole ollut viittauksia keskitettyyn federalismiin, Raunio sanoo.
Periaatteessa lisää federalismia toivovalla Eurooppa-liikeellä menee pitkästä aikaa ihan hyvin, tai ainakin toiveikkaasti. Toivo laskeutui unionin ylle Ranskan uuden presidentin Emmanuel Macronin muodossa viime keväänä.
Macron on valtiojohtaja, joka kurottelee tarttuvin sanankääntein kohti Euroopan yhtenäisyyttä ja yhteisvastuun lisäämistä. Puheissaan hän on saanut integraation syventämisen kuulostamaan todella hyvältä idealta.
»On hyvin epävarmaa, mihin Macron-euforia meidät johdattaa ja mitä konkreettisia lopputuloksia sillä on», sanoo valtio-ja Eurooppa-tieteiden apulaisprofessori Amandine Crespy belgialaisesta Université Libre de Bruxelles -yliopistosta.
Federalismin näkökulmasta Macronin syyskuussa pitämässä Eurooppa-puheessa oli Crespyn mukaan yksi erittäin merkittävä kohta. Presidentti peräänkuulutti »suvereenin Euroopan» uudelleenperustamista.
»Se oli uutta. Euroopassa ei ole kovin monta johtajaa, jotka olisivat lausuneet ääneen ajatuksen suvereenista Euroopasta», hän sanoo.
Crespy on perehtynyt tutkija Arthur Borriellon kanssa federalismi-sanan käyttöön Ranskan ja Saksan valtiojohtajien puheissa. Tutkimus kantoi otsikkoa How not to speak the f-word. Aineistonaan kaksikolla oli puheita Angela Merkeliltä, Nicholas Sarkozylta ja François Hollandelta vuosilta 2010–2013. Ne sijoittuivat aikaan, jolloin eurokriisi oli kuumimmillaan.
Integraatio syveni kriisin seurauksena, kun EU:n talous- ja budjettipoliittista valvontavaltaa kasvatettiin kriisin ratkaisemiseksi. Crespyn ja Borriellon mukaan poliittiset johtajat eivät kuitenkaan lausuneet ääneen, että he olisivat viemässä unionia aiempaa federalistisempaan suuntaan.
Tutkijat havaitsivat, että johtajat puhuivat niin sanotusta perustuslaillisesta federalismista – eli liittovaltion tavoin toimivasta EU:sta vahvoine instituutioineen – vain erittäin pitkän aikavälin tavoitteena. He asettivat sanansa niin, kuin he itse eivät olisi kehityksestä vastuussa millään tavalla.
»Angela Merkelin puhetavassa se oli melko hätkähdyttävää», Crespy sanoo. Syitä f-sanan välttelylle on kerrytetty Crespyn mukaan 1990-luvulta saakka. Viime vuosina pinnalla olleen euroskeptisyyden juuret juontavat sinne.
Maastrichtin sopimuksen ratifiointi ei ollut EU:n jäsenmaissa helppoa. Se oli EU:n integraation kannattajille herätys: enää vastarannan kiiski ei ollut ainoastaan Britannia, vaan sopimus meni vain niukasti läpi Ranskassa ja ajoi karille Tanskassa.
Tilanne johti siihen, että Euroopan integraation hyötyjä ei nähdä mutta haittoja pidetään ilmeisinä, sillä hyödyt eivät ole jakautuneet tasaisesti eri yhteiskunnallisten ryhmien välille Euroopassa. Alemmissa koulutus-ja tuloluokissa integraatio hahmotetaan pikemmin ongelmana kuin ratkaisuna. Erityisesti itäisessä Keski-Euroopassa integraation syventämiseen suhtaudutaan edelleen vihamielisesti.
Crespy katsoo, että EU-vihamielisen ilmapiirin takia moni tavallinen poliitikko niin vasemmalta kuin oikealta laidalta on vähentänyt EU-myönteistä puhetapaa. Juuri tästä joukosta Macron erottuu. Hän jopa käyttää samoja keinoja kuin populistit – mutta integraation puolesta.
F-sanaa lausutaan silti harvoin ääneen myöskään lännessä. Siksi on kuulostel tava, mitä Angela Merkel seuraavaksi sanoo. »Hänellä on tapana antaa ymmärtää, että jonain päivänä EU olisi liittovaltio, mutta ei nyt», Crespy toteaa.
EU AND federalis*.
Tampereen yliopistossa väitöskirjaa tekevä Hannu-Pekka Ikäheimo naputti sanat hakukenttään ja etsi lehtijuttuja.
Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista ja Savon Sanomista löytyi yhteensä noin 400 artikkelia, joissa EU ja federalismi taivutusmuotoineen mainittiin vuosina 1995–2014. Juttuja oli sen verran niukalti, että Ikäheimo pystyi sisällyttämään ne kaikki väitöskirjaprojektinsa aineistoksi.
Ikäheimon väitöskirjan yksi osuus käsittelee federalismia suomalaisessa mediassa. Vertailun vuoksi: jos hakuehdoksi panee vaikka sanan Emu, hakukone löytää samoista lehdistä tuhansia artikkeleita.
Ikäheimon mukaan federalismi on nähty suomalaisessa journalismissa hieman useammin riskinä kuin mahdollisuutena. Erityisesti Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosina koettiin, että mikäli EU liikkuu federalistiseen suuntaan, avataan portit Suomen Nato-jäsenyydelle ja ajaudutaan geopoliittisesti väärään seuraan.
2000-luvulla tilalle nousi yhteisvastuun peikko: Suomessa pelättiin, että kasvavan taloudellisen keskinäisriippuvuuden myötä Suomi joutuisi maksamaan enemmän eteläisen Euroopan aiheuttamia kustannuksia.
Ikäheimo on tehnyt samankaltaisen havainnon kuin Crespy ja Borriello. Hän kutsuu taipumusta toppuuttelevaksi funktionalismiksi. Niin sanottu pienten askelten politiikka on Suomessa vahvin retorinen keino puhua federalismista.
»Ideologinen keskustelu siitä, mitä federalismi tarkoittaa, puuttuu Suomesta kokonaan. Kun federalismista puhutaan, siitä puhutaan ennemminkin rakenteena, eli liittovaltiona eikä poliittisena aatteena», hän sanoo.
Samaa mieltä on myös Tapio Raunio. Hän katsoo, että vaikka Suomi oli mukana hyväksymässä erilaisia perussopimusmuutoksia, joissa EU:n toimivaltaa lisättiin, muutokset Suomessa esitettiin käytännön ratkaisuna. Niitä ei puolusteltu EU-myönteisyydellä tai viittauksilla federalismiin.
»Näin ollen federalismi-sana ei ole juurtunut yhteiskunnalliseen keskusteluun oikein missään vaiheessa», Raunio sanoo.
Ikäheimon mukaan ideologisen keskustelun puutteeseen ovat keskeisesti vaikuttaneet Esko Seppänen (vas.) ja Paavo Väyrynen (kesk.) erityisesti 1990-luvulla. Heidän retoriikkansa mukaan federalismi veisi Suomelta valtiollisen itsenäisyyden. Samalla sotilaallinen liittoutumattomuus vaarantuisi.
»Suomessa on ollut vahvoja toimijoita, jotka ovat tehneet poliittista uraa sillä, että he ovat tehneet federalismista keppihevosen ja onnistuneen uhkakuvan», Ikäheimo sanoo.
Myös Tapio Raunio nostaa esiin Seppäsen ja Väyrysen nimet. Federalismi-sanalle valittiin tietty käsittelytapa heti Suomen unionijäsenyyden alkuvuosina. Sen seurauksena EU-myönteiset poliitikot omaksuivat puhetavan, joka vähätteli siirtymää kohti tiiviimpää Eurooppaa.
Esko Seppänen vastustaa liittovaltiokehitystä edelleen – jopa siinä määrin, että hän sanoo näkemyksensä vahvistuneen vuosi vuodelta, kun EU on liikkunut aiempaa federalistisempaan suuntaan.
»Olen ylikansallista päätöksentekoa vastaan, koska se ei ole demokraattista», hän sanoo.
Epädemokraattisena Seppänen pitää unionin äänestyskäyttäytymistä, jossa parlamentissa suurilla mailla on iso edustus ja pienillä mailla pieni.
Viime vuosina Seppästä ja Väyrystäkin kovaäänisempi EU:n integraation arvostelija lienee ollut ulkoministeri Timo Soini (sin.). Perussuomalaisten entinen puheenjohtaja on muovannut olennaisesti tapaa, jolla EU:n syvenevästä integraatiosta Suomessa puhutaan.
Esimerkiksi blogissaan Soini on maalannut uhkakuvia viittaamalla »täysmittaisia varainsiirtoja tekevään liittovaltioon».
Sen sijaan kirjassaan Peruspomo (2014) Soini avaa suhdettaan EU:n liittovaltioon eri tavalla. Soinin mukaan ainoa tapa saada Euroopan unioniin demokraattinen rakenne olisi rakentaa siihen kaksikamarinen vallankäyttöjärjestelmä niin kuin Yhdysvalloissa.
Eli joko palautetaan EU vapaakauppaliitoksi tai tehdään Euroopasta liittovaltio. Kaikki muu on enemmän tai vähemmän huijausta. Siten EU:lla olisi jokin demokraattinen legitimiteetti, jota sillä ei nyt ole, Soini kirjoittaa.
Ulkopolitiikka pyysi Timo Soinilta haastattelua tätä juttua varten, mutta ulkoministerillä ei ollut mahdollisuutta sitä antaa, viestittiin Soinin kabinetista.
Vaikka Suomessa ei käydä keskustelua federalismista, se ei tarkoita, etteikö muualla käytäisi. Muutamia vuosia sitten Suomi oli mukana liittovaltiossa, jonka luonnosteli ruotsalainen historioitsija Gunnar Wetterberg.
On hyvin epävarmaa, mihin Macron-euforia meidät johdattaa.
G20-ryhmän painoarvo maailmalla kasvoi, mutta yhtäkään pohjoismaista valtioita ei hyväksytty kerhoon mukaan. Ne olivat siihen liian pieniä.
On hyvin epävarmaa, mihin Macron-euforia meidät johdattaa.
Gunnar Wetterberg mietti, että yhdessä Pohjoismaat kuitenkin muodostivat kartalla yli 25 miljoonan ihmisen asuinalueen. Jos sillä vielä olisi yhteinen markkina-alue, kaikki viisi maata nauttisivat talouskasvusta. Niillä olisi yhteiset työmarkkinat, ja pohjoismaisilla yrityksillä olisi kirjaimellisesti enemmän tilaa.
Suurin piirtein näin Wetterberg ajatteli esitellessään idean Pohjoismaiden liittovaltiosta päivälehti Dagens Nyheterissä vuonna 2009. Ehdotus sai huomioita kaikissa viidessä Pohjoismaassa, myös Suomessa. Seuraavana vuonna Pohjoismaiden neuvosto kustansi Wetterbergin ajatuksista vuosikirjan muotoisen pamfletin.
Nyt Wetterberg toteaa, että ajatus on ajankohtaisempi kuin aikoihin. Hän ei ole hylännyt ideaansa, päinvastoin.
»Kun esittelin kirjaa Helsingissä ja Kööpenhaminassa, sain palautetta siitä, että idea voisi olla hyödyllinen, jos kohtaisimme jonkinlaisen kriisin. Vuoden 2010 jälkeen olemme kohdanneet syvenevän kansainvälisen kriisin», hän sanoo.
Pakolaiskriisi, euron kriisi, Ukrainan kriisi, brexit ja Donald Trump, luettelee Wetterberg. Hän uskoo, että idea Pohjoismaiden liittovaltiosta olisi omiaan ehkäisemään populistisen liikkeen toimintaa. »Se saattaisi lisätä ihmisten tietoisuutta siitä, että sulkeutumisen sijaan valtioita hyödyttäisi avautua naapureilleen ja myös muille maille.»
Wetterberg ihailee federalismin sveitsiläistä tulkintaa, josta hän ammensi esikuvan myös Pohjoismaiselle liittovaltiolle. Ruotsin ulkoasiainhallinnossa työskennellessään Wetterberg lähetettiin 1980-luvulla Geneveen, missä hän tutustui paikalliseen hallintokulttuuriin.
»Olin vaikuttunut. Valta on viime kädessä kantoneilla, ellei sitä ole eksplisiittisesti siirretty liittovaltiolle.»
Pohjoismaisella liittovaltiollakin pitäisi hänen mukaansa olla muutamia pakollisia hoidettavia tehtäviä, kuten yhteinen ulkopolitiikka, koordinoitu talouspolitiikka sekä jonkinlainen parlamentti ja hallitus. Maat sopisivat lopusta vallan jakamisesta keskenään. Wetterbergin mielestä liittovaltio voisi olla EU:n jäsen ja saada pohjoismaisia näkemyksiä paremmin läpi unionissa.
Euroopan unionin federalistiseen kehitykseen Wetterberg suhtautuu skeptisesti.
»En usko, että 27 maalla on aikaa tai yhteisiä arvoja, joilla voisi mennä kovin pitkälle eurooppalaisessa federalismissa», hän sanoo. »Pohjoismaat ovat melko samanlaisia arvoiltaan ja instituutioiltaan. Pohjoismaissa federalismi ei juurikaan muuttaisi asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkialla pitäisi suosia federalismia.»
Kaikesta huolimatta Wetterbergin idea kuulostaa maallikon korvaan kaukaiselta. Ihan oikeastiko hän uskoo, että Pohjoismainen liittovaltio voisi olla totta 15–20 vuoden kuluttua?
Ei aivan. Wetterberg ennustaa nyt, että Pohjoismaisella liittovaltiolla on alle kymmenen prosentin mahdollisuudet toteutua vuoteen 2035 mennessä. Idea on hänestä kuitenkin niin lupaava, että yhdentymisen eteen pitäisi ottaa tulevina vuosina muutamia konkreettisia askelia: Wetterberg esimerkiksi haluaisi Pohjoismaihin vero-oikeudellisesti yhtenäisen lainsäädännön.
Jotta voisi olla liittovaltio, pitäisi olla demos eli kansa, joka tuntee kuuluvansa yhteen. Argumentilla perustellaan toisinaan Euroopan liittovaltion mahdottomuutta.
Tapio Raunion mielestä argumentti on huono. Valtioita on ennenkin muodostettu ilman yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sellainen voi kehittyä ajan myötä, eikä siihen vetoaminen yksistään ole pätevä argumentti.
Hän näkee, että seuraavina vuosina EU:n integraatiota tiivistetään erityisesti oikeus- ja sisäasioissa: rajavalvontaa ja rikosoikeudellista yhteistyötä lisätään turvapaikka-asioissa. Yhteistyötä tiivistetään myös ympäristö- ja energiapolitiikassa, jotta EU:n omavaraisuus lisääntyisi. Siihenkin liittyy federalismille ominainen ajatus: yhteinen ulkoinen uhka.
Federalisti Henrik Manner haluaa puuttua vielä yhteen asiaan federalismikeskustelussa. Komission viime keväänä julkaisemassa, EU:n tulevaisuuskeskusteluun johdatelleessa Valkoisessa kirjassa puhuttiin yhtenä vaihtoehtona skenaariosta, jossa EU menisi eteenpäin paljon nykyistä nopeammin ja lähes kaikilla aloilla. Mediassa skenaariota käsiteltiin »liittovaltioskenaariona».
Mannerin mielestä nimitys on harhaanjohtava. »Federalistinen suunta ei ole sitä, että silmittömästi syvennetään yhteistyötä kaikilla alueilla. Meidän tulee harkita, mistä on järkevää päättää milläkin hallinnon tasolla.»
Jos Manner saisi päättää, hän perustaisi kaksikamarisen parlamentin, jossa Euroopan parlamentti on alahuone ja neuvosto ylähuone. Komissiosta hän tekisi parlamentille vastuussa olevan hallituksen.
Käytännössä Euroopan unioni toimii jo nyt pitkälti näin.
Federalismia tutkivan Hannu-Pekka Ikäheimon mukaan Yhdysvaltoihin vertaaminen on federalismista uhkakuvia maalailevien helmasynti. Todellisuudessa Euroopan sisään mahtuu useita federalismimalleja. Ne ovat paitsi liittovaltioita, myös kansallisvaltioita.
»EU:n kontekstissa federaation ei tarvitsisi ottaa kansallisvaltion muotoa. Se voisi olla jotain aivan uutta», Ikäheimo sanoo.
Amandine Crespy ilmoittaa olevansa itsekin federalisti. Ei siksi, että hän asuu Brysselissä, vaan siksi, että hän ei enää usko kansallisvaltion paluuseen. Hänestä valtion suvereniteetti on myytti. Valtiot ovat jo lakanneet olemasta suvereeneja.
»Meidän täytyy päivittää poliittista narratiiviamme vastaamaan todellisuutta», hän sanoo.
Crespy tarkoittaa sitä, että EU toimii jo nyt melkein kuin liittovaltio, sillä sen toimielimillä on päätösvaltaa. Tämän tunnustaminen olisi merkittävää, koska se auttaisi Crespyn mielestä Eurooppaa tunnistamaan yhden asian: sen, miten EU:sta saisi nykyistä demokraattisemman.
Jutun lähteinä on käytetty Tapio Raunion Liittovaltiot-kirjaa, federalismia käsittelevää tieteellistä kirjallisuutta sekä Teija Tiilikaisen asiantuntijakirjoituksia.
Juttua varten tavoiteltiin myös Paavo Väyrystä, mutta hän ei vastannut haastattelupyyntöön.
