Islamin kahden pääsuuntauksen sektariaanisesta konfliktista on viime vuosikymmenen aikana tullut yksi Lähi-idän politiikan keskeisistä jakolinjoista. Sunnalaisuuden ja šiialaisuuden vastakkainasettelua voidaan pitää jopa kaikkein vaarallisimpana alueellisena uhkana.
Irakin miehitys vuonna 2003 ja sitä seurannut verinen sisällissota käynnistivät konfliktin uusimman vaiheen. Alun perin konflikti kuitenkin alkoi kehittyä jo Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Viime vuosina arabikevät ja erityisesti Syyrian sisällissota ovat vahvistaneet sunnien ja šiiojen vastakkainasettelua entisestään.
Sunnien ja šiiojen modernit konfliktit tulkitaan usein islamin kahden pääsuuntauksen 600-luvulla alkaneen selkkauksen jatkumoksi. Esimerkiksi New York Times -sanomalehden vaikutusvaltainen kolumnisti Thomas Friedman kirjoitti äskettäin, että Yhdysvalloilla ei ole mitään moraalista velvollisuutta – muita syitä voi olla – puuttua Syyrian tilanteeseen, sillä ”sunnit ja šiiat ovat taistelleet 600-luvulta asti siitä, kuka on profeettaMuhammedin poliittisen ja uskonnollisen vallan oikea perillinen.”
Historiallisilla kokemuksilla on toki merkitystä, mutta sunnien ja šiiojen suhteet ovat vaihdelleet huomattavasti eri aikoina ja eri paikoissa.
Alun perin kiista siitä, kuka olisi oikeutettu profeetta Muhammedin seuraajaksi islamilaisen yhteisön eli umman johtajana, oli poliittinen. Vuosisatojen kuluessa siitä kehkeytyi myös uskonnollisia eroja, ja šiiojen uskollisuus pääosin sunnalaisille valtioille joutui toistuvasti epäilyksen alaiseksi.
Šiiat joutuivat vainon kohteeksi etenkin osmani-imperiumin aikana. Osmanien valtakunta hallitsi suurta osaa Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta 1500-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Imperiumi korosti asemaansa ”oikeaoppisen” islamin eli sunnalaisuuden puolustajana kamppaillessaan vallasta toisen alueellisen mahtitekijän eli šiialaisen Persian kanssa. Šiialaisuuden tärkein muoto 12-šiialaisuus on ollut Iranissa de facto valtionuskonnon asemassa 1500-luvulta lähtien.
Mahtikäskyllä luotu valtio
Modernit Lähi-idän valtiot eivät syntyneet, vaan ne synnytettiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Iso-Britannia ja Ranska piirsivät alueen rajat pitkälti omien intressiensä mukaan. Koska rajat olivat läntisten suurvaltojen vetämiä, uudet ja usein keinotekoisiksi koetut ”kansallisvaltiot” ovat joutuneet etsimään kestävää yhteistä identiteettiä.
Modernien valtioiden synty vaikutti kahdella ristiriitaisella tavalla uskonnollisten ryhmien suhteisiin. Yhtäältä kehittyivät laajat kollektiiviset identiteetit, kuten nationalismi ja luokkaidentiteetit. Ne ylittivät uskonnollisten ryhmien perinteiset rajat ja mahdollistivat ainakin teoriassa uudenlaisen yhteyden luomisen.
Esimerkiksi arabinationalismi tarjosi sunnalaisille, šiialaisille, kristityille ja juutalaisille arabeille ensimmäistä kertaa mahdollisuuden rakentaa yhteistä identiteettiä. Monien alueen maiden vähemmistöt kannattivat vahvasti myös kommunismia.
Toisaalta moderni valtio on vahvistanut uskonnollista sektarianismia, sillä valtio on institutionalisoinut eri ryhmien juridisen aseman. Esimerkiksi Libanonissa juridisesti tunnustettu šiialaisten yhteisö syntyi vasta modernin valtion aikana.
Libanoniin rakennettiin sektarianismiin perustuva poliittinen järjestelmä, jossa uskonnolliseen ryhmään kuuluminen on pakollista ja vaikuttaa yksilöiden poliittisiin oikeuksiin. Maan presidenttinä voi toimia vain maroniittikristitty ja pääministerinä vastaavasti vain sunnamuslimi.
Lähi-idän sektarianismia vahvisti myös eurooppalaisten suurvaltojen Ison-Britannian ja Ranskan tietoinen pyrkimys korostaa eri ryhmien erilaisuutta. Esimerkiksi Syyriassa 1920-luvulta vuoteen 1946 valtaa pitänyt Ranska suosi alaviitteja ja muita vähemmistöjä heikentääkseen kaikkia syyrialaisia yhdistävää nationalismia. Ranskan politiikka vaikutti olennaisesti siihen, että alaviitit saavuttivat tärkeän aseman Syyrian armeijassa.
Varsin usein uskonnolliset vähemmistöt olivat eturintamassa korostamassa nationalismia, joka lupasi vähemmistöille tasavertaisen aseman enemmistön rinnalla. Ei ole sattumaa, että kristityt olivat keskeisesti luomassa nationalistista ideologiaa. Se, minkälaista nationalismia vähemmistöt tai muita heikommassa asemassa olleet ryhmät tukivat, vaihteli kuitenkin maasta toiseen.
Irakissa šiialaiset kannattivat valtioon liittyvää paikallista nationalismia, jossa painottui Irakin kulttuurinen erityislaatu. ”Irakilaisuuteen” kuuluivat beduiinikulttuuri, henkinen yhteys muinaiseen Mesopotamiaan ja Irakin alueeseen liittyvä patriotismi. Irak ymmärrettiin ”suureksi teltaksi”, joka sulki sisäänsä maan etnis-uskonnollisen moninaisuuden.
Ongelmaksi muodostui se, että sunnalainen eliitti tuki laajempaa pan-arabistista nationalismia. Tarkkarajainen irakilainen identiteetti tulkittiin uhaksi näille paljon laajemmille ”bismarckilaisille” unelmille yhdistää koko arabimaailma. Vaikka pan-arabismi oli ensisijaisesti sekulaari ideologia, siihen liittyi myös keskiaikaisten sunnalaisten arabidynastioiden, umaijadien (661–750) ja abbasidien (750–1258), ihailu.
Toinen aatteellinen suuntaus, jossa Irakin šiialaiset olivat vahvasti mukana, oli kommunismi. Sekin tulkittiin uhaksi pan-arabistiselle ideologialle erityisesti Ba’ath-puolueen tultua valtaan 1960-luvulla.
Irakin kommunistipuolue syntyi 1930-luvulla. Siitä kehittyi merkittävä poliittinen liike, joka sai kannattajia kaikista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä. Kommunistinen puolue oli vahvasti sitoutunut irakilaisuuteen ja vaati sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Pan-arabistien voitto kilpailevista aatesuunnista perustui viime kädessä pan-arabistien asemaan armeijassa ja muussa turvallisuuskoneistossa.
Irakin šiialaiset suljettiin osittain kansakunnan ulkopuolelle. Heitä myös vainottiin ja karkotettiin Iraniin, mikä heikensi šiialaisten uskoa tasa-arvoiseen Irakiin. Nämä tuntemukset ovat vaikuttaneet asenteisiin Saddam Husseinin jälkeisessä Irakissa, jossa šiialaiset ovat lopulta nousseet valtaan.
Erottelua lietsotaan pelolla
Uskonnon, heimon, kotiseudun ja muiden perinteisten tekijöiden merkitys ihmisten identiteetille on vahvistunut Lähi-idässä uudelleen viime vuosikymmeninä. Samalla modernien tekijöiden, kuten kansakunnan ja luokan, merkitys on vähentynyt.
Alueen modernit valtiot eivät onnistuneet kehittämään sellaisia yhteisiä identiteettejä, jotka olisivat tarjonneet kaikille kansalaisille mahdollisuuden samaistua valtioon. Lisäksi vuosikymmeniä hallitsevassa asemassa ollut sekulaari nationalismi yhdistyi voimakkaasti autoritaariseen hallintoon.
Sektarianismin vahvistuminen liittyy myös siihen, että alueen valtiot eivät ole onnistuneet luomaan taloudellista turvaa isolle osalle väestöstään. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Libanonissa šiialaisuuden poliittinen merkitys on liittynyt siihen, että šiialaiset ovat jääneet paljolti oman uskontokuntansa taloudellisen tuen varaan. Lisäksi kansakunnan muodostamisen ongelmat ovat tarjonneet erinomaisen mahdollisuuden käyttää erilaisia identiteettejä poliittisesti hyväksi etnis-uskonnollisesti kirjavissa yhteiskunnissa.
Sektarianismin nousussa ei siis ole kysymys väistämättömästä ja luonnollisesta paluusta alueen ”oikeisiin” identiteetteihin, vaan kansakunnan muodostamisen ongelmista ja tietoisista pyrkimyksistä käyttää sektarianistisia pelkoja ja ennakkoasenteita hyväksi.
Sektarianistista kehitystä on osaltaan vahvistanut myös se, että alueen hallinnot pyrkivät kitkemään pois luokkapohjaisen poliittisen liikehdinnän.
Jopa konservatiivisessa Saudi-Arabiassa oli 1950- ja 1960-luvuilla laajoja öljyteollisuuden työntekijöiden protesteja. Niiden jälkeen hallitus kielsi ammattiliitot, ja kaikki poliittinen liikehdintä siirtyi moskeijoihin. Uskontokuntien väliset erot politisoituivat.
”Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalaisten naisten kanssa.”
Nykyisten konfliktien perusta on sunnalaisen ja šiialaisen islamismin nousussa 1970-luvulla. Sunni- ja šiiaislamismi ruokkivat toisiaan ja ovat syrjäyttäneet sekulaarin nationalismin ja vasemmistolaisuuden poliittisen mobilisaation välineinä.
Iranin islamilainen vallankumous 1979 vaikutti huomattavasti šiialaisiin koko alueella, kun Iranin uusi johto pyrki šiialaisuuden varjolla levittämään vallankumousta Persianlahden arabivaltioihin. Iranin uhka sai puolestaan Saudi-Arabian tukemaan vahvasti sunnalaista islamismia, jonka peruspiirteisiin kuuluu šiialaisuuden pitäminen harhaoppina.
Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalaisten naisten kanssa.
Myös ulkopuolisten muslimimaiden kehitys vaikutti Lähi-itään. Pakistanissa sunni–šiia-jako nousi merkittäväksi kysymykseksi 1980-luvulta alkaen. Taustalla olivat presidenttinä 1977–1988 toimineen Muhammad Zia ul-Haqin pyrkimykset tukea sunni-islamismia ja saattaa Pakistanissa voimaan sunnalainen šaria-laki. Myös Afganistanin 1980-luvun neuvostovastainen jihadismi, jota Pakistan ja Saudi-Arabia tukivat, vaikutti Pakistanin sisäiseen tilanteeseen.
Libanonissa pitkä sisällissota päättyi vuonna 1989 Taifin sopimuksen. Sen mukaan maan oli määrä luopua sektarianismiin perustuvasta poliittisesta järjestelmästä ja siirtyä enemmistödemokratiaan. Pari vuosikymmentä myöhemmin Libanon on kuitenkin sektariaanisempi kuin koskaan aikaisemmin – etenkin šiialaisen Hizbollah-järjestön ilmiömäisen nousun vuoksi.
Lisäksi Libanonin sektariaanista konfliktia lietsoi edesmenneen pääministerin Rafik Haririn uusliberaali talouspolitiikka. Se heikensi valtiota sosiaalistenpalveluiden tuottajana, mikä ajoi entistä suuremman osan väestöstä riippuvaiseksi epävirallisesta sektorista. Jos uskonnollisilla ryhmillä on enemmän tarjottavaa kuin valtiolla, sektarianismi kukoistaa.
Irakin miehitys vuonna 2003 ja sitä seurannut sisällissota ruokkivat poikkeuksellisen vahvasti sunnien ja šiiojen vastakkainasettelua Libanonista aina Intian niemimaalle. Irakin tapahtumat ovat ikävä esimerkki myös siitä, kuinka lännen politiikka on jälleen kerran vahvistanut uskonryhmien välistä vihanpitoa.
Irakin valtiorakenteiden ja turvallisuuskoneiston alasajo loi maahan tyhjiön, joka osaltaan helpotti yksityisarmeijoiden muodostamista. Lisäksi Yhdysvaltojen 1990-luvulla Saddamin hallinnolle langettamat sanktiot olivat oleellisesti heikentäneet valtiota, mikä sai Saddamin etsimään tukea uskonnollisilta johtajilta. Tämä vahvisti uskonnollisten päälliköiden asemaa myös poliittisina johtajina.
Arabikevään kansannousujen jälkeen sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu näyttää edelleen kärjistyneen. Syyrian lisäksi se on tuntunut selvästi muun muassa Bahrainissa, Saudi-Arabiassa ja jopa Egyptissä. Toisaalta jännitteet eivät ole vain sunnien ja šiiojen välisiä: Egyptissä ovat lisääntyneet myös hyökkäykset koptikristittyjä vastaan.
Eri maiden hallinnot ovat arabikevään jälkimainingeissa myös tietoisesti pyrkineet käyttämään sektarianismia hyväkseen. Saudi-Arabian johto on leimannut maan opposition šiialaiseksi Iranin käsikassaraksi. Näin on estetty yhtenäisen kansallisen opposition muodostuminen. Toisaalta maan hallinto on esittänyt Syyrian kansannousun oikeutettuna ”sunnalaisena” kapinana Iranin tukemaa harhaoppista Syyrian hallintoa vastaan. Lisäksi Saudi-Arabian hallinto korostaa sunnien ja šiiojen eroja siksi, että tämä vie huomion pois hankalasta aiheesta: demokratiasta.
Toinen sektarianismin käytön mestari on ollut Syyrian Bašar al-Assad. Hän on saanut alaviitit ja muut vähemmistöt puolelleen vahvistamalla näiden pelkoja sunneja kohtaan.
Epäpyhä allianssi
Vaikka sektarianismin merkitys on Lähi-idässä juuri nyt suuri, ilmiön merkitystä usein myös liioitellaan.
Iranin vahva tuki Assadin hallinnolle Syyriassa liitetään usein maiden väliseen uskonnolliseen yhteyteen. Tämä tulkinta on vahvistunut sitä mukaa kun Syyrian konflikti on alkanut yhä enemmän näyttää paljolti alaviiteista koostuvan hallinnon ja sunnalaisen enemmistön selkkaukselta.
Monet alueen šiiat mieltävät Syyrian konfliktin sunnalaisena pyrkimyksenä tuhota šiiat, joihin myös alaviitit kuuluvat. Tämä tulkinta on saanut monet šiiat erityisesti Libanonista ja Irakista lähtemään Syyriaan puolustamaan ”uskonveljiään”.
Erityisesti Syyrian ja Iranin välejä analysoitaessa uskontoa painottava tulkinta on kuitenkin harhaanjohtava. Syyrian ja Iranin liittosuhde, joka on ollut yksi kestävimpiä modernin Lähi-idän historiassa, syntyi 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. Silloin sitä pidettiin yleisesti ”epäpyhänä allianssina”, edustihan Syyria sekulaaria arabinationalismia, Iran puolestaan vallankumouksellista islamismia. Harva uskoi liittosuhteen kestävän.
Liittosuhteen taustalla on aina ollut strategisten etujen yhteneväisyys, ei uskonnollinen tai muu ideologia.
Iranin epäsuora tuki Syyrialle oli tärkeää, kun Israel hyökkäsi Syyrian selustaan Libanoniin vuonna 1982. Vastaavasti Syyrian diplomaattinen ja sotilaallinen tuki oli kullanarvoista Iranille, kun maa kävi pitkää sotaa Saddam Husseinin Irakia vastaan lähes koko 1980-luvun.
Iran ja Syyria eivät ole koskaan esittäneet liittoaan šiialaisena liittona, vaan kysymys on aina ollut lännen vastaisesta ”vastarinnasta” (muqawama). Vielä vuoden 2006 Libanonin kesäsodan aikana tätä vastarintaa kannattivat myös sunnalaisten maiden asukkaat, ja Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah nousi koko alueen sankariksi.
Toisaalta Assadin hallinto ei ole koskaan ollut šiialainen. Samoin kuin muutkin ”harhaoppisina” pidetyt uskonnolliset pikkuryhmät, kuten druusit tai Turkin dönmet, alaviitit ovat olleet sekularismin vankimpia tukijoita Lähi-idässä. Assadin politiikassa on korostunut vahva pyrkimys kätkeä alaviittien erityispiirteet ja luoda laajapohjainen, maltillinen ja yleisislamilainen syyrialainen uskonnollisuus. Syyriasta on vaikea löytää omasta uskonnostaan vähemmän tietävää ryhmää kuin nuoret alaviitit.
Assad on myös pitänyt yllä suhteita maltillisiin sunneihin. Ei ole sattumaa, että Bašar ja hänen veljensä Maher ovat naimisissa sunnalaisten naisten kanssa. Seka-avioliitot ovat muutenkin olleet yleisiä Syyrian eliitin keskuudessa.
Se, että Assad ei onnistunut luomaan Syyriaan vakautta, johtui muista syistä kuin hallinnon ”harhaoppisuudesta”. Se johtui ennen kaikkea karkeasta demokratiavajeesta ja talouspolitiikasta, joka unohti maaseudun köyhät ja kasasi kaiken hyvän kaupunkien uudelle eliitille.
Syyrian konfliktin asteittainen uskonnollistuminen vaikuttaa kaikesta huolimatta myös alaviittien identiteettiin. Osa alaviiteista on nyt löytämässä alavilaisuutensa uudelleen, tai peräti ensimmäistä kertaa. Syyriassa on tapahtumassa sama kuin Irakissa vuoden 2003 jälkeen: kun sektarianisoitumisen kierre lähtee liikkeelle, sitä on vaikea pysäyttää.
Lähi-idällä on edessään epävarmoja aikoja, ja sunnien ja šiiojen konfliktilla on suuri merkitys alueen vaikeuksissa. Vie kauan ennen kuin olemassa olevat jännitteet pystytään purkamaan.
Ensiapua olisi Saudi-Arabian ja Iranin välinen liennytys. Nämä alueelliset mahtivaltiot ovat lietsoneet nykyisiä konflikteja aktiivisella työllään uskonnollisten erojen korostamiseksi.
Kirjoittaja on seemiläisten kielten ja kulttuurienprofessori Helsingin yliopistossa.
