Ihmisoikeuksia vai lännen oikeuksia?

Lokakuun lopulla uutistoimistot välittivät uutisen piskuisesta Brunein sulttaanikunnasta: maa ottaa vuonna 2014 käyttöön tiukan Šaria-lain. Sen nojalla varkailta ryhdytään katkomaan käsiä ja avioliiton ulkopuolisen seksin harrastajia voidaan kivittää kuoliaaksi.

Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin Aasian-yksikön varajohtaja Phil Robertson kritisoi tuoreeltaan Brunein päätöstä ja sanoi sen olevan vastenmie­linen ja täysin epäoikeutettu.

Suurin osa länsimaiden kansalaisista on luultavasti samaa mieltä Robertsonin kanssa. Meistä kuolemanrangaistus on kategorisesti väärin, teloitustuomioiden jakaminen sukupuolimoraalin nojalla täysin käsittämätöntä ja kivittäminen keinona kammottavan julma.

Mutta voimmeko tehdä asian suh­teen jotain muuta kuin pyöritellä pää­tämme?

”Human Rights Watchin lausunto on sellaisenaan tärkeä moraalinen kan­nanotto, mutta se ei muuta Bruneissa mitään. Muutospaineiden pitäisi tulla sisältä päin. Mutta entä jos Šarialla on vahva kannatus Bruneissa, kuten mones­sa muussa maassa? Kysymys siitä, miten ja millaiselta arvopohjalta Šariaa vastaan voisi kamppailla, on hyvin monimutkai­nen”, pohtii Lontoon yliopiston tutkija Stephen Hopgood.

Hopgood esittää lokakuussa julkais­tussa kirjassaan The Endtimes of Human Rights (Ihmisoikeuksien lopun ajat) tylyn viestin länsimaille: meidän on luovuttava ajatuksesta, että omista ihmisoikeusnor­meistamme tulisi universaaleja normeja. Se on utopia, joka perustuu Euroopan menneeseen maailmanvaltaan.

Hopgoodin mielestä koko ihmisoikeus-järjestelmä on länsimainen ”maallinen uskonto”, jonka juuret ovat Punaisen Ristin synnyssä 150 vuotta sitten. Maal­listuva Eurooppa tarvitsi Nietzschen kuolleeksi julistaman Jumalan tilalle jonkin pyhän arvon, johon turvata. Ih­misoikeuksista tuli sellainen.

Maallistuneen lännen mahti on kui­tenkin hiipumassa. Hopgoodin mukaan ihmisoikeuksien vastavoimana korostu­vat sekä nousevien valtojen painottama valtiosuvereniteetti että konservatiivisen uskonnollisuuden uusi nousu.

Aasialaiset arvot

Brunei ei ole yksin haastamassa läntisiä ihmisoikeuskäsityksiä. Globaalin vallan painopisteen muutoksen ansiosta monet valtiot etenkin Aasiassa kokevat olevansa riittävän vahvassa asemassa viitatakseen kintaalla läntisille ihmisoikeusnormeille.

Singaporen ja Malesian johtajat piti­vät jo 1990-luvulla yllä ajatusta ”aasialaisista arvoista”, jotka poikkeavat län­simaisista arvoista ennen kaikkea siinä,

Kiinalle on annettu aseet käteen: maa voi esitellä talouskasvuaan merkittävänä ihmisoikeusprojektina.

että yhteisöä pidetään yksilöä tärkeäm­pänä. Oikeuksien rinnalla halutaan ko­rostaa yksilön velvollisuuksia.

Viime vuoden marraskuussa Kaak­kois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö Asean hyväksyi oman ihmisoikeusju­listuksensa. Julistuksessa vahvistetaan Asean-maiden sitoutuminen YK:n ih­misoikeusjulistuksen arvoihin, mutta heti perään tehdään myös laajoja varauksia. Julistuksen tekstissä todetaan muun mu­assa, että ”ihmisoikeuksien toteutumista on tarkasteltava alueellisessa ja kansal­lisessa kontekstissa, ottaen huomioon erilaiset poliittiset, taloudelliset, lailliset, sosiaaliset, kulttuuriset, historialliset ja uskonnolliset taustat”.

Kiina ei kuulu Aseaniin mutta on jo pitkään käyttänyt samanlaista reto­riikkaa. Maa torjuu ”yleismaailmalliset arvot” ja vannoo kungfutselaisuuden ja ”harmonisen” yhteiskunnan nimiin. Kiina tunnustaa ihmisoikeudet sinänsä, mutta edellyttää, että niiden soveltami­sessa käytäntöön pitää huomioida kun­kin maan erityispiirteet sekä taloudelliset ja kulttuuriset lähtökohdat.

Kiinassa tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisten oikeus riittävään toimeentu­loon on nostettu ensisijaiseksi tavoitteek­si. Poliittisista oikeuksista huolehditaan (ehkä) sitten kun mahat ovat täynnä.

Oikeuksien kolme polvea

Kiinan retoriikan taustalla voi nähdä aja­tuksen ihmisoikeuksien eri ”sukupolvis­ta”, jonka hahmotteli tšekkiläissyntyinen juristi Karel Vasak jo 1970-luvun lopulla. Ensimmäisen sukupolven oikeudet ovat kansalais- ja poliittisia oikeuksia (KP-oikeuksia), kuten sananvapaus, uskon­nonvapaus ja äänioikeus.

Toisen sukupolven oikeuksia puo­lestaan ovat taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet (TSS-oikeudet), kuten oikeus koulutukseen, terveyden­huoltoon tai riittävään toimeentuloon.

Kolmas sukupolvi kattaa kollektii­viset oikeudet, kuten vähemmistöjen oikeudet ja oikeuden terveelliseen ym­päristöön. Määritelmällisesti kolmas sukupolvi ei ole aivan tarkkarajainen, ja se on osittain päällekkäinen toisen suku­polven kanssa.

Sekä KP- että TSS- oikeuksista laa­dittiin YK:n yleissopimukset jo lähes 50 vuotta sitten, mutta kiistely niiden suh­teista nousee edelleen aika ajoin pintaan. Väittely on tietysti jo itsessään luonteel­taan poliittista.

Kuvaavaa on, että maailman suur­valloista Yhdysvallat on ratifioinut KP-oikeuksia koskevan yleissopimuksen mutta ei TSS-oikeuksia koskevaa sopi­musta. Kiina taas on tehnyt juuri päin­vastoin: sille toinen sukupolvi on ensim­mäinen.

Ihmisoikeusajattelun sukupolvet näkyvät myös Amnesty Internationalin ja Human Rights Watchin kaltaisten ihmisoikeusjärjestöjen työssä. Aiemmin järjestöjen kampanjointi keskittyi sel­västi kansalais- ja poliittisiin oikeuksiin.

”Karkeasti voi sanoa, että kansa­lais- ja poliittiset oikeudet vetoavat sitä enemmän, mitä varakkaampi olet. Ihmis­oikeusjärjestöjä rahoittavat ihmiset, joil­la on ylimääräistä aikaa ja rahaa, joten ei ole yllätys, että KP-oikeudet painottuvat enemmän”, sanoo Stephen Hopgood.

”Suurimmalle osalle maailman ihmi­sistä köyhyys, terveydenhuolto, vesi, ra­vinto ja koulutus sekä ennakkoluulot ja syrjintä ovat kuitenkin paljon polttavam­pia kysymyksiä kuin poliittiset oikeudet.”

2000-luvun aikana järjestöt ovat kuitenkin ottaneet agendalleen myös ta­loudelliset ja sosiaaliset oikeudet. Päätös ei ole mitenkään kiistaton, mitä osoittaa sekin, että Human Rights Watchin en­tinen toiminnanjohtaja Aryeh Neier on kritisoinut koko TSS-oikeuksien käsitet­tä. Hänen mielestään tulonjakoon liit­tyvät kysymykset eivät ole luonteeltaan oikeudellisia vaan poliittisia, ja niistä tulisi vastaavasti päättää politiikan eikä juridiikan maailmassa.

Neierin mielestä on olemassa vaara, että ihmisoikeuksien suhteen ryhdytään tekemään kompromisseja, jos TSS-oi­keuksia pidetään samanveroisina kuin KP-oikeuksia. TSS-oikeuksien toteutta­minen edellyttää joka tapauksessa jon­kinlaisia kompromisseja, kuten taloudel­lisen perusturvan määrittelyä, kun taas KP-oikeuksista ei tulisi joustaa lainkaan.

Aasian haaste tuntuu tukevan Neierin teesejä. Lännessä TSS-oikeuksien nosta­minen yhä selvemmin KP-oikeuksien rinnalle on nähty ihmisoikeuskäsityksen laajentamisena. Samalla Kiinalle ja sen hengenheimolaisille on kuitenkin an­nettu ikään kuin aseet käteen: Kiina voi esitellä talouskasvuaan merkittävänä ihmisoikeusprojektina.

Kiinan itsevarmuus on saanut tut­kijat pohtimaan, onko Kiinasta tulossa normatiivinen valta eli alkaako Kiinan esimerkki vaikuttaa myös muiden mai­den tapaan suhtautua ihmisoikeuksiin.

”Kiina antaa meille pelottavan esi­merkin siitä, että demokratia, mark­kinatalous ja kansalaisoikeudet eivät muodostakaan pyhää kolmiyhteyttä. Itse asiassa markkinatalous yhdistettynä au­toritaariseen järjestelmään voi olla jopa toimivampi yhdistelmä”, pohtii Amnes­tyn Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Kiinan YK:ssa esittämiä ihmisoikeuksiin liittyviä kannanottoja tutkinut Katrin Kinzelbach toteaa, että Kiinan tinkimätön linja on 2000-luvun aika­na jo muuttanut kansainvälisen ihmis­oikeuspuheen painopistettä. Käsitys ihmisoikeuksien varauksettomuudesta on joutunut puolustuskannalle. Kiina on suhtautunut hyvin kriittisesti myös maakohtaisiin ihmisoikeusarviointeihin.

Samalla Kiinan tapa korostaa TSS-oikeuksien ensisijaisuutta KP-oikeuksiin nähden avaa latua maailmaan, jossa ih­misoikeuksien noudattaminen on kun­kin maan oman tulkinnan ja harkinnan varassa.

Kiinan näkemyksillä voi olla huo­mattavaa vaikutusvaltaa esimerkiksi Afrikan maissa, joihin Kiina on viime vuosina sijoittanut huomattavasti. Kiina ei aseta kaupalle tai kehitysavulle hanka­lia ehtoja, vaan käy mielihyvin kauppaa niidenkin maiden kanssa, joille länsimaat asettavat talouspakotteita.

Kohti kansanrintamaa

Stephen Hopgoodin mukaan ihmisoikeuksien ”lopun ajassa” on paljon positiivistakin. Hän erottelee toisistaan ihmisoikeudet isolla ja pienellä i:llä. En­sin mainituissa on kyse järjestöjen, nor­mien ja tuomioistuinten muodostamasta ”ihmisoikeusimperiumista”, johon Hop­good suhtautuu äärimmäisen kriittisesti.

Ihmisoikeudet pienellä i:llä sen sijaan ovat ruohonjuuritasolla määriteltyjä pe­riaatteita. Hopgood esittää, että impe­riumin luhistumisen ansiosta voi syntyä ”ihmisoikeuksien kansanrintama”, joka keskittyy ihmisten elinolojen paranta­miseen – oli kyse sitten ravitsemuksesta, terveydestä tai koulutuksesta.

Vastateesinä Hopgoodin kritiikille voi tietenkin kysyä, missä jamassa maa­ilman ihmisoikeudet olisivat, elleivät ihmisoikeusjärjestöt ja -aktivistit olisi usein henkensäkin uhalla nostaneet esiin ihmisoikeusrikoksia.

Amnestyn Frank Johansson sanoo sympatisoivansa Hopgoodin ihmisoikeus­koneistoa kohtaan esittämää kritiikkiä. Johansson kuitenkin pitää kiinni ihmisoi­keuksien yleismaailmallisuudesta. Kaikki YK:n jäsenvaltiot ovat hyväksyneet YK:n peruskirjan ja sitä kautta välillisesti myös ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julis­tuksen.

”Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan ole siitä, miten ihmisoikeuksien julistuksen väljät muotoilut tulisi tulkita ja millai­sella politiikalla oikeudet parhaiten to­teutuisivat”, Johansson sanoo.

”Ongelmana on, että arvojen yleis­maailmallisuuden lisäksi halutaan aivanliian usein väittää, että myös tietyt keinot niihin pääsemiseksi ovat yleismaailmallisia.”

Uutta oppia etelästä

Läntiset ihmisoikeusjärjestöt ovat pyrkineet vastaamaan maail­man muutokseen lisäämällä toimin­taansa globaalissa etelässä.

Amnesty käynnisti muutama vuosi sitten mittavan ja kiistellyn järjestörakenteen muutoksen, jossa järjestön kansainvälinen sihteeristö hajautetaan kehittyviin maihin. Alueellisia keskustoimistoja on tämän vuoden aikana perustettu Johannesburgiin, Dakariin, Nairo­biin ja Hongkongiin.

”Vaikka nämä uudet toimistot sijaitsevat etelässä, ne ovat silti Lontoon keskustoimiston alaisia. Syntyykö sieltä uutta aasialaista tai afrikkalaista ihmisoikeusajattelua? Olen aika skeptinen sen suhteen”, pohtii Amnestyn Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.

”Todennäköisyys sille, että sellaista syntyy pitkän ajan kulues­sa, on toki suurempi kuin ilman tätä muutosta”, Johansson lisää.

Human Rights Watch puoles­taan on ryhtynyt laajentamaan toimintaansa länsimaiden ulkopuo­lelle suursijoittaja George Sorosilta saamansa sadan miljoonan dollarin lahjoituksen turvin. Lahjoituksen nimenomaisena tavoitteena on järjestön kansainvälistäminen.

Yhdysvaltalainen Fordin säätiö puolestaan käynnisti vuonna 2012 viisivuotisen ohjelman, jossa myön­netään yhteensä 50 miljoonaa dollaria Yhdysvaltain ja Euroopan ulkopuolella toimiville ihmisoikeus­järjestöille.

Fordin säätiö on tukenut – ja tukee yhä – myös Amnestyn ja Human Rights Watchin kaltaisia läntisiä järjestöjä, mutta uuden ohjelman tavoitteena on ”tehdä ihmisoikeusliikkeestä vastaanotta­vampi köyhien