Humanitarismi on voimakas, mutta usein tunnistamatta jäävä poliittinen ideologia, joka puhuttelee hyväntahtoisuuden sokaisemaa länsikansalaista. Sen iskusanoja ovat hyvän tekeminen, ihmisoikeudet, humanitaarinen väliintulo ja hierarkkinen lännestä etelään suuntautuva ihmisyyden puolustaminen.
Tämä oman aikamme ismi on uskomusjärjestelmä tai jopa maallinen uskonto, joka kietoutuu monin tavoin valtaan: epätasa-arvoiseen globaaliin järjestykseen sekä länsimaiden interventionistiseen politiikkaan, sotaan ja talouteen.
Hyvän tekemisen politiikkaa on hankala arvostella, sillä humanitaarisessa järjestelmässä valta piiloutuu ihmisoikeusretoriikkaan ja hädänalaisten auttamiseen, joita pidetään länsimaisessa ajattelussa universaalisti hyveellisinä. Kriittinen suhtautuminen hyvän tekemiseen näyttäytyy helposti välinpitämättömyytenä tai jopa hirmutöiden hyväksymisenä.
Humanitarismin suuri valta perustuu juuri tähän: emme näe meitä ympäröivää ajatusmallia poliittisena ideologiana, koska olemme jo sisäistäneet sen.
Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johanssonin toimittama artikkelikokoelma Hyvän tekeminen ja valta on siksi tärkeä keskustelunavaus. Kirja valaisee humanitarismin toimintalogiikkaa kahdeksan käännösartikkelin ja Johanssonin kirjoittamien alku- ja loppulukujen voimalla.
Kirjoituksia yhdistää tausta-ajatus siitä, että hyvän tekeminen on kriisiytynyt ja sen eetos hukassa. Kirjan artikkelit purkavat absurdina näyttäytyvää nykyjärjestelmää, jossa julkkishumanitarismista, rauhan puolesta pommittamisesta sekä humanitaarisesta ja sotilaallisesta yhteistoiminnasta on tullut maailmanpolitiikan arkipäivää.
Kirjan punaisena lankana kulkee humanitaarisen järjestelmän koloniaalinen historia ja imperialistinen henki, jotka ovat vahvasti läsnä myös tämän päivän järjestötoiminnassa ja maailmanpolitiikan logiikassa. Auttamisen järjestelmä on hierarkkinen: ruoka-avun lisäksi länsi levittää omaa käsitystään niin ihmisoikeuksista, hyvästä hallinnosta kuin elämästäkin, ja apu annetaan tarvittaessa vaikka aseiden voimalla.
Monet järjestöt ovat jalkauttaneet varainkeruunsa viime vuosina kaduille. Varainkerääjän eli niin sanotun feissarin ja kadunkulkijan kohtaaminen konkretisoi arkisella tavalla useita kirjan teemoja. Kadulle jalkautunut hyvän tekemisen kauppamies esittelee kuvia ja kertomuksia köyhien maiden kärsivistä ja kertoo, mitä hänen järjestönsä tekee heidän pelastamisekseen. Kansalaisen tehtäväksi jää ryhtyä hyveelliseksi auttajaksi – tai vetäytyä tilanteesta.
Järjestelmän logiikkaa avaavan humanitaarisen tarinan roolit on jaettu valmiiksi. Auttamiseen kykenevät länsimaalaiset ja heidän järjestönsä ovat tarinan sankareita. He edustavat inhimillisyyden ja sivilisaation huippua.
Autettavat ovat kaukaisia uhreja. Heidän roolinaan on jäädä nimettömiksi kärsijöiksi, vahvempien avun passiivisiksi kohteiksi, italialaisen filosofin Giorgio Agambenin sanoin vähentyneesti inhimilliseksi ”paljaaksi biologiseksi elämäksi”.
Tarinaan kuuluu myös kärsimystä aiheuttava taho: paha ja brutaali diktaattori, joka on epäinhimillinen ja elämää uhkaava antisankari.
Humanitaarisen tarinan roolijako on juurtunut syvälle hyvän tekemisen logiikkaan. Nykyiset sodat – aina Kosovosta Libyaan – toimivat juuri saman tarinan mukaisesti. Kokemuksen valossa tarina on kuitenkin epäuskottava, sillä tulokset eivät ole olleet rohkaisevia: vapautettu Irak riutuu itsepintaisen sisällissodan kourissa, Afganistanin rauhoittaminen ei ole onnistunut ja Syyriassa lännen apu valuu al-Qaidan kannattajille.
Emeritusprofessori Mark Duffield tarkastelee artikkelissaan niitä globaalin hallinnan tavoitteita, joita länsi ajaa humanitaarisen retoriikan ja toiminnan varjolla. Länsimaiden päämääränä on usein oman asemansa ja turvallisuutensa vahvistaminen. Samalla länsi levittää maailmalle liberaalia kapitalistista järjestelmää. Sen juurtumista avitetaan tarvittaessa sotilaallisella kriisinhallinnalla. Esimerkiksi Afganistania on sivilisoitu jo yli vuosikymmenen ajan läheisesti sotaa muistuttavalla YK:n ja Naton yhteisellä operaatiolla.
Länsi sovittaa oman ideologiansa mukaisen sabluunan niin sanottujen epäonnistuneiden hauraiden valtioiden päälle vaikka väkisin ja pyrkii näin turvaamaan omat etunsa. Epävakaisuutta kylvävät kriisi-alueet pyritään muuttamaan länsimaisesta näkökulmasta turvallisiksi, suopeiksi ja säyseiksi.
Turvallistamisen logiikkaan sisältyy myös ajatus siitä, että metiedämme aina paremmin toisten hyvän ja kehityksen oikean suunnan. Maailmanpolitiikka on yhä ”valkoisen miehen taakka”, kuten englantilainen kirjailija Rudyard Kipling nimesi vuonna 1899 julkaistun runonsa, joka kuvasi raskaita velvoitteita villien ja sivistymättömien kansojen sivilisoimiseksi.
Heidän kaltaisiaan eittämättä kirpaisee se, kuinka auttamistyöstä on tullut vallan puudeli, tai jopa sodankäynnin väline ja oikeuttaja.
Humanitaarinen hätä esitetään vakiintuneen tarinan mukaisesti yhtäkkisenä kriisinä. Humanitaarisen tai sotilaallisen väliintulon pikaista tarvetta alleviivataan näyttämällä kärsimyskuvastoa. Viattomien kärsijöiden ruumiillisen kivun kuvaukset synnyttävät empatian, halun toimia kärsivien puolesta – ja laskevat interventioon ryhtymisen rimaa.
Kriisikeskeisyys esittää asiat yksinkertaisina, historiattomina, ja sivuuttaa ongelmien rakenteellisen pohdinnan. Hätätila näyttäytyy väliaikaisena poikkeuksena normaalitilasta. Se voidaan palauttaa entiselleen humanitaarisilla keinoilla, tai viimeistään läntisellä sotilaallishumanitaarisella interventiolla.
Syyrian elokuisten kaasuiskujen käsittely tiedotusvälineissä on kuvaava esimerkki kriisikuvaston käytöstä. Syyria-operaatiota perustelleessa puheessaan presidentti Barack Obama vetosi tiedotusvälineissä näytettyihin kuolleiden lasten kuviin, ruumissäkkeihin ja kaasun aiheuttamaan välittömään katastrofiin. Samaa kärsimysretoriikkaa käytti myös
”Retoriikkaan tukeutuvan vallankäytön tunnistaminen on nykymaailmassa varsin käyttökelpoinen kansalaistaito.”
YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon selittäessään kansainvälisen väliintulon välttämättömyyttä.
Syyrian sota on aiheuttanut jatkuvaa kärsimystä jo kahden vuoden ajan ja vaatinut arvioilta sadantuhannen ihmisen hengen. Kuitenkin juuri äkillistä hätää esittävät kuvat ja kaasuaseen käyttö nostivat Syyrian hetkeksi maailmanpolitiikan keskiöön. Samalla kansalaisten roposet putoilivat hetken ajan järjestöjen keräyslippaisiin.
Nopea reagointi, nopeat lääkkeet ja nopea unohtaminen sopivat niin median, humanitaaristen järjestöjen kuin suurvaltapolitiikankin logiikkaan: kun kriisit vaihtuvat, syttyvät ja sammuvat, asiat tuntuvat korjaantuvan ja lääkkeet purevan.
Pitkittynyt, vuosikausia kestävä kärsimys ei aktivoi eikä myy, kun taas äkillisen kriisin voi ratkaista nopealla väliintulolla, raivokkaalla kampanjalla, tietokoneen hiiren näpäytyksellä.
Tällaisten kriisien alle kuitenkin piiloutuvat yhteiskunnallisen epävakauden ja kärsimyksen todelliset syyt, jotka ovat monimutkaisia historiallisia ja rakenteellisia ongelmia. Siksi humanitaristisessa viestinnässä olisi syytä suhtautua kriittisesti kärsimystarinoiden ja kuvien poliittiseen käyttöön ja strategiseen sijoitteluun.
London School of Economicsin mediatutkimuksen professorin Lilie Chouliarakin artikkeli avaa mielenkiintoisella tavalla nykyistä poliittista ja viihteellistynyttä säälin teatteria, jossa hyvän puolestapuhujina esiintyvät Angelina Jolien kaltaiset kauniit julkkikset. Lahjoitamme mainoskatkon aikana netissä roposen kärsivälle ja tunnemme itsemme sankareiksi – muuttuihan YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n hyväntahdonlähettilääksi värvätty Joliekin paremmaksi ihmiseksi todistettuaan muiden kärsimystä ja tehtyään hyvää.
Katsojina samaistumme julkimon politisoituneisiin tunteisiinja keskitymme humanitaarisen toiminnan narsistiseen hyötyyn itsellemme. Näin vältämme pohtimasta epäoikeudenmukaisuuden rakenteellisia syitä tai ryhtymästä yhteistoimintaan niiden poistamiseksi. Riittää, että osallistumme tempaukseen, liikutumme ja lahjoitamme.
Humanitaarista retoriikkaa viljellään niin poliittisessa puheessa, mediassa, viihteessä kuin järjestöjen viestinnässäkin. Siksi retoriikkaan tukeutuvan vallankäytön tunnistaminen on nykymaailmassa varsin käyttökelpoinen kansalaistaito.
Hyvän tekeminen ja valta on kunnioitettava ja uskalias avaus pitkään järjestötyötä tehneeltä Frank Johanssonilta. Johansson ennakoi kirjan esipuheessa, että kirja saatetaan ottaa vastaan kyynisenä tai jopa turhautuneena parahduksena maailmanjärjestelmän epätasa-arvon ja ongelmien edessä.
Useat kirjan kirjoittajat, kuten World Peace Foundationin johtaja Alex De Waal ja Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä Fabrice Weissman, ovat hyvän tekemisen ammattilaisia, jotka tarkastelevat järjestelmää kriittisesti sen sisäpuolelta. Heidän kaltaisiaan eittämättä kirpaisee se, kuinka auttamistyöstä on tullut vallan puudeli, tai jopa sodankäynnin väline ja oikeuttaja.
Kirjan voi kyynisyyden sijaan nähdä tervehdyttävänä tuuletuksena. Kriittinen katse hyvän tekemisen järjestelmään ei suinkaan tarkoita passiivisuutta, epätoivoa ja välinpitämättömyyttä inhimillisen kärsimyksen edessä. Jo järjestelmän luonteen tiedostaminen on askel parempaan.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
