Harva Afrikan valtio pystyy takaamaan kasvavan väestönsä ruokaturvaa. Mantereen viljelyteknologiat ja hallinnolliset järjestelmät ovat lapsenkengissään ja hehtaarisadot pieniä luonnonvarojen runsaudesta huolimatta. Siksi yleinen näkemys on, että Afrikan maataloutta pitää kehittää.
Pohjoismaisen Afrikka-instituutin tutkijan Fantu Cherun ja Mumbain yliopiston luennoitsijan Renu Modin toimittamassa kirjassa tarkastellaan Brasilian, Kiinan ja Intian investointeja afrikkalaiseen maatalouteen. Kiihkoton analyysi aiheesta on tervetullut lisä keskusteluun, joka on tähän mennessä ollut enimmäkseen ideologista ja koskenut etenkin valtioiden ja ylikansallisten yritysten maakauppoja Afrikassa.
Kirjan toimittajien mukaan investoinnit voivat laukaista afrikkalaisen maatalouden murroksen, joka auttaisi mantereen maita takaamaan ruokaturvansa ja käymään entistä enemmän kansainvälistä kauppaa. Useat kirjoittajat ottavat kuitenkin suoraviivaisen näkökulman investoinneista aiheutuvien ongelmien ratkaisemiseen: vastuu ratkaisuista palaa valtionhallinnolle.
Ratkaisu on yksinkertaistava. Vain harvat Afrikan valtiot ovat niin korruptoitumattomia tai instituutioiltaan vahvoja, että ne yksin pystyisivät ratkomaan maan omistajuuteen tai käyttöön liittyviä paikallisia, saati kansainvälisiksi kehittyviä kiistoja.
Kirjan 16 kirjoittajaa esittelevät monimuotoisen, globaaliksi kasvaneen yritysten, yhteisöjen, valtioiden ja kansainvälisten yhteistyöelinten verkoston, jossa tietoa, teknologiaa, pääomaa ja maata siirretään, lainataan sekä kaupataan. Kirja avaa toistensa kanssa kilpailevia näkökulmia tapoihin, joilla Kiinan valtiokoneiston kokeiluhankkeet, Intian yritysvetoiset maakaupat ja Brasilian pehmeä(hkö) teknologian siirto ovat vaikuttaneet afrikkalaiseen maatalouteen.
Kannustava esimerkki ovat muun muassa intialaisen Kiroskal Brother -yhtiön kastelutekniikan kehittämishankkeet, joita yhtiö on toteuttanut yhteistyössä Egyptin ja Senegalin valtioiden kanssa. Projektit ovat parantaneet paikallista ruokaturvaa, kasvattaneet satoja ja lisänneet viljelypinta-alaa. Lisäksi hankkeissa on koulutettu viljelijöitä ja virastojen teknistä henkilökuntaa käyttämään ja huoltamaan kastelujärjestelmiä.
Vastaavasti kirjan kriittiset tapaustutkimukset osoittavat, että afrikkalaiset valtiot lähes kilpailevat siitä, kuinka paljon verohelpotuksia tai löyhää työlainsäädäntöä ulkomaisille yrityksille voidaan taata. Esimerkiksi Etiopia on sitoutunut huolehtimaan, että intialaisyritys Karuturin vuokraamalla 100 000 hehtaarin maa-alueella ei ole ”häiriötekijöitä”. Alueen pienviljelijöitä on pakotettu siirtymään toisaalle, ja yrityksen toiminnan sujuvuus on luvattu taata tarvittaessa vaikka poliisin tai armeijan voimin.
Maan omistus- ja käyttöoikeudet ovat monissa Afrikan maissa uudelleenmäärittelyn kohteena. Vahvaa valtionhallintoa tarvitaan yhtäältä vahvistamaan paikallisyhteisöjen asemaa ja maanviljelijöiden oikeuksia maahansa, toisaalta houkuttelemaan ja ohjaamaan ulkomaisten yritysten investointeja maatalouteen. Valtio puolestaan ei voi vahvistua ilman toimivia paikallisyhteisöjä ja ylikansallisia yhteistyöelimiä, kuten Afrikan unionia. Afrikkalainen maatalous saa investoinneista parhaan hyödyn vain, jos eri tasoilla toimivat yhteisöt, instituutiot ja yritykset pelaavat yhteen.
Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa.
