Chatham Housen kokeneen Venäjä-tutkijan James Sherrin uuden kirjan teemana on Venäjän ulkoisen vaikutusvallan rajallisuus, jonka Venäjä pyrkii kätkemään voimakkaan poliittisen kielenkäytön taakse.
Sherrin mukaan Venäjä on Vladimir Putinin valtakaudella enemmänkin hukannut mahdollisuuksia kuin hyödyntänyt niitä. Venäjästä ei voi tulla aidosti strategista, ennakoivaa ja tehokasta toimijaa, jos maan ulkopolitiikka on alistettu sisäpoliittisille tavoitteille ja nykyisen hallintomallin pönkittämiselle.
Tämä ulkopolitiikan sisäänpäin kääntynyt luonne erottaa Venäjän Yhdysvalloista ja EU:sta. Läntisten mahtien pyrkimyksenä on levittää omaa poliittista malliaan – vapaita vaaleja, vahvoja instituutioita ja vapaakauppaa – ja tehdä siitä kansainvälisen järjestelmän perusta. Venäjä kokee olevansa puolustuskannalla ja pyrkii vaikuttamaan kansainväliseen kehitykseen säilyttääkseen oman järjestelmänsä.
Sherrin mielestä Venäjän vahvuus piilee sen kyvyssä käyttää perinteisiä valtataktiikoita: propagandaa ja kielen manipulointia. Suhteessa naapurimaihin hallitus käyttää hyväkseen myös hajota ja hallitse -taktiikkaa.
Joitakin näistä tempuista ovat hyödyntäneet niin tsaari Nikolai I kuin Leonid Brežnevkin. Toiset temput taas ovat Putinin hallinnon kehittämiä ja kertovat presidentin taustasta Venäjän turvallisuuspalvelun agenttina.
Venäjän tavoitteita ovat uusi eurooppalainen turvallisuussopimus, uudistettu sopimus energiaperuskirjasta, viisumivapaus EU:n kanssa, Ukrainan liittyminen Euraasian tulliliittoon sekä Euraasian unionin perustaminen. Jollei Venäjä saa haluamaansa, se ryhtyy hankalaksi – Sherrin sanoin siitä tulee elefantti huoneessa.
Sherr tarkastelee myös Venäjän vaikutusvallan keskeisiä tekijöitä: energiaa, liike-elämää, kulttuuria ja ortodoksikirkkoa. Kirkko on äskettäinen lisäys Kremlin vallankäytön välineisiin, ja Sherrin arvio sen roolista on erityisen mielenkiintoinen. Sherrin mielestä kirkon ja patriarkka Kirillinmerkitystä on toisinaan yliarvioitu. Aiheesta olisi mielellään lukenut enemmän, mutta Sherr on omistanut sille vain puoli sivua.
Kirjan ongelmana ylipäänsä on sen suppeus; käsiteltävän aiheen laajuus ei nyt saa ansaitsemaansa perusteellista käsittelyä. Sherr myöntääkin, ettei hänen teoksensa ole akateeminen tutkimus eikä hänen tavoitteenaan ole ollut muodostaa teoriaa Venäjän ulkopolitiikasta vaan koota yhteen vuosien mittaan kertyneitä huomioita ja ajatuksia.
Kirjan lopuksi Sherr tarjoaa neuvoja läntisille päätöksentekijöille. Muotoiltiinpa Venäjän-politiikkaa Brysselissä, Washingtonissa, Berliinissä tai Helsingissä, romukoppaan joutavat yhtä lailla Venäjän pelko kuin illuusiot kumppanuudesta. Venäjä ei ole lännelle liittolainen eikä vihollinen, Sherr kirjoittaa.
Tästä lähtökohdasta lännen tulisi edistää kolmea asiaa: Ensinnäkin Venäjän-tuntemuksen tasoa olisi nostettava. Suomen ja Puolan kaltaisia maita lukuun ottamatta lännen Venäjä-asiantuntemuksen määrä ja laatu ovat Sherrin mukaan heikentyneet huomattavasti viime vuosina.
Toiseksi länsimaiden olisi lisättävä panoksiaan julkisuusdiplomatiaan ja kerrottava Venäjän kansalle, mitä läntiset järjestöt tavoittelevat ja miten ne toimivat. Kolmanneksi lännen olisi koordinoitava paremmin Venäjää ja sen naapurimaita koskevia toimiaan. EU:n tulisi esimerkiksi sovittaa aiempaa paremmin yhteen jäsenmaidensa politiikkaa itäisen kumppanuuden maita kohtaan.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko Tarja Cronbergin erityisavustaja.
