Intian talous on 2000-luvun alusta lähtien kasvanut keskimäärin seitsemän prosenttia vuodessa, ja toimittajat ja sijoittajat ovat hehkuttaneet kasvuvauhtia kilpaa. Hindunationalistinen Bharatiya Janata -puolue lanseerasi vuonna 2004 sloganin ”Loistava Intia”, India shining.
Viime vuonna kasvu kuitenkin hiipui. Inflaatio kiihtyi ja investoinnit laskivat. The New York Times lohkaisi vuoden lopulla, että ”Loistavasta Intiasta” on tulossa ”Kitisevä Intia”, India whining.
Princetonin yliopiston professorin Atul Kohlin mielestä Intian talousongelmien syy ei ole maailmantalouden ongelmissa vaan maan poliittisen johdon ja talouseliitin tiiviissä ja lyhytnäköisiin intresseihin perustuvassa yhteistyössä. Se ei jaa talouskasvun hedelmiä maan enemmistölle eli köyhille.
Vaikka talouskasvu on nostanut osan köyhistä alempaan keskiluokkaan, 450 miljoonaa intialaista elää yhä köyhyysrajan alapuolella eli alle 1,25 dollarilla päivässä. Puolet lapsista on aliravittuja. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut. Väestönkasvu on kiivainta maaseudulla ja osavaltioissa, joissa elintaso on alhaisin.
Kirjassaan Kohli käy läpi 1980-luvulta alkaneita poliittisia uudistuksia, talouden liberalisointia, valtiojohdon ja bisneseliitin syvenevää liittoa sekä näiden vaikutusta maan köyhien oloihin.
Sosialistien valtakauden työllistämisohjelmat ja koko maan kattavan terveydenhuoltoverkoston ylläpito ovat vaihtuneet eliitin etuja ajavaan politiikkaan, jossa talouskasvu on etusijalla. Talouspoliittista päätösvaltaa on siirretty pois vaaleissa valituilta elimiltä teknokraattisille instituutioille, kuten kauppakamarien ja teollisuuden keskusliitoille.
Suurin osa intialaisista saa elantonsa maataloudesta, mutta maan hallitus panostaa kasvualoihin, teollisuuteen ja palvelusektoriin. Maan talouskasvu on yksityisten sijoittajien käsissä, ja heidän etunsa ovat ajaneet maaseudun köyhien edelle.
Vaikka koulutukseen, työllisyyteen ja terveydenhuoltoon on alettu viime vuosina panostaa aiempaa enemmän, tulokset ovat vaatimattomia, sillä julkisten instituutioiden toiminta paikallistasolla on retuperällä, Kohli kirjoittaa. Kehitysohjelmien paikallinen toimeenpano on tehotonta tai olematonta.
Osavaltioiden väliset elintasoerot tosin ovat suuria, sillä osavaltioilla on autonomia. Kohli jakaa alueet autokraattisesti johdettuihin, sosiaalidemokraattisiin ja talouskehitystä korostavan bisneseliitin johtamiin.
Uuden Intian talouspolitiikan voittajat ja häviäjät löytyvät autokraattisista ja bisneseliittien johtamista osavaltioista. Biharissa, Uttar Pradeshissa ja Rajasthanissa, maan keskiosien niin kutsutulla hinduvyöhykkeellä, yläluokat pitävät valtaa otteessaan ja suosivat perinteistä hierarkkista päätöksentekoa. Köyhyys ei ole juuri vähentynyt.
Sen sijaan Keralan, Andra Pradeshin ja Tamil Nadun eteläisissä osavaltioissa, joissa on ajettu sosialistista politiikkaa, köyhyys on vähentynyt eniten. Suuria muutoksia tilanteeseen ei ole näköpiirissä, sillä uudet investoinnit valuvat jo valmiiksi rikkaisiin osavaltioihin.
Maanlaajuisissa mainoskampanjoissaan suuret puolueet korostavat ajavansa köyhien asiaa, ”kaikille jaettua kasvua”. Kohli kutsuu lupauksia ”tasa-arvoisuuden illuusioksi”. Todellisuudessa taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt niin luokkien, maaseudun ja kaupunkien kuin osavaltioidenkin välillä.
Talouskasvun ansiosta Intialla olisi nyt tuhannen taalan paikka parantaa köyhien asemaa. Toivon mukaan demokraattiset paineet ajavat maan johdon myös toimimaan niin. Kohlin mukaan tämä edellyttäisi ennen kaikkea laajamittaisia poliittisia uudistuksia.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
