Brookings-instituutin tutkijat Fiona Hill jaGlifford Gaddy, kansainvälisen Venäjä-tutkimuksen kärkikaksikko, hahmottelevat Putin-henkilökuvassaan ajattelukehyksiä, jotka selittävät Putinin toimintatapoja ja valtaa Venäjän 2000-luvun alun politiikassa.
Kehyksistä painoarvoltaan tärkein on Putinin näkemys, jonka mukaan Venäjän kehityksen kannalta on välttämätöntä, että valtio on vahva ja hän itse palvelee valtiota tehtävässään. Toinen keskeinen Putinin toimintaa ilmentävä piirre on historian käyttö politiikassa. Putinin toisella presidenttikaudella keskustelua tahdittivat puheet Venäjästä ”suvereenina demokratiana”, kun taas nyt vauhtia haetaan sivilisaatioiden eroavuuksista ja keskeiselle sijalle on nostettu Venäjän ortodoksikirkko.
Putinin ajattelua selventävät tutkijoiden mukaan myös lapsuusajan kokemukset, jotka ovat muokanneet hänestä selviytyjän. Selviytymisen eetos näkyy Putinin näkemyksessä, jonka mukaan aina on varauduttava pahimpaan ja siksi kartutettava valtion ”strategisia varastoja”, kontrolloitava valtiontalouden kannalta olennaisia sektoreita ja minimoitava Venäjän riippuvuus ulkomaista. Lisäksi Putinin toimintatapoja ovat muokanneet ensikokemukset vapaakaupasta 1990-luvun alun Pietarissa ja tietysti Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n leivissä omaksuttu ajattelu.
Mutta se, mikä on toiminut Venäjän ”nollavuosina”, ei ole enää toistettavissa, tutkijat kirjoittavat. Moskovan toissatalviset suurmielenosoitukset ovat merkki yhteiskunnan muutoksesta. Putinin kykenemättömyys muutoksen kohtaamiseen voi johtaa tilanteen radikalisoitumiseen. Paradoksaalisesti myös avaimet tilanteen ratkaisemiseksi ovat Putinilla: hänen tulisi tutkijoiden mukaan purkaa itse luomansa rakennelma ja palauttaa Venäjä poliittisten uudistusten tielle.
Hillin ja Gaddyn tutkimus piirtää kuvan Venäjän sisäpiirin toimintaperiaatteesta. Valtionyhtiöiden edellytetään tekevän tulosta, maksavan verot kuuliaisesti valtiolle ja tukevan taloudellisesti heikkoja mutta poliittisesti merkittäviä talouden sektoreita. Viime kädessä valtionyhtiöiden johtajat ovat vastuussa vain Kremlille.
Tutkija Thane Gustafsonin Venäjän öljyteollisuutta käsittelevä kirjajättiläinen kurkistaa sekin suljettujen ovien taakse mutta piirtää kuvan myös öljyteollisuuden rakenteellisesta muutoksesta. Teos yhdistää taidokkaasti tutkijan viileän analyysin tapahtumia läheltä seuranneen konsultin yksityiskohtien tietämykseen.
Gustafson osoittaa, että Venäjän öljyteollisuuden jättäytyminen kansainvälisen kehityksen ulkopuolelle ei ole vahinko, vaan seurausta ”järjestelmällisestä toimintatavasta”. Kansainvälisen yhteistyön esteistä tärkein on se, että venäläiset öljy-yhtiöt eivät juuri hanki ulkomaista osaamista ja teknologiaa vaan hakevat kasvun eväitä mieluummin halvemmista ja omaan kokemuspiiriin perustuvista ratkaisuista. Lisäksi venäläiset yhtiöt suhtautuvat ylipäätään epäilevästi ulkomaalaisten mukaantuloon valtion kannalta strategisina pidetylle energiasektorille.
Poikkeus tähän sääntöön oli öljy-yhtiö Jukos, joka otti Mihail Hodorkovskin johtamana laajamittaisesti käyttöön läntistä teknologiaa ja osaamista. Gustafsonin mukaan Jukos oli Venäjän eliitin silmissä ulkomainen ja siksi uhka. Hodorkovskin poliittinen kunnianhimo sinetöi yhtiön kohtalon: osa Jukosista sulautettiin valtiolliseen Rosneftiin, loput tuhottiin.
Gustafson päätyy hyvin samanlaiseen johtopäätökseen kuin monet muut Venäjän nykypolitiikkaa seuraavat tutkijat: Venäjän politiikasta puuttuu strateginen ohjaus, ja politiikka on kuin ”onnenpyörä”, sitä ohjaavat sattuma ja taktikointi. Gustafsonin mukaan onnenpyörää ei kuitenkaan pyöritä öljy, vaan se saa voimansa ratkaisemattomasta konfliktista yhteiskunnan sisällä.
Vaikka Venäjä on nykyisin integroitunut kansainvälisille markkinoille, neuvostomallinen populistinen sosialismi saa runsaasti kannatusta. Venäjä etsii edelleen paikkaansa maailmassa ja tasapainoilee vieraaksi koettujen (läntisten) sekä omien venäläisten tapojen välissä. Politiikassa tämä näkyy epämääräisenä nostalgiana aikaan, jolloin Neuvostoliitto oli vahva ja pelätty kansainvälisen politiikan toimija.
Gustafsonin kirjan hienous on siinä, että hän onnistuu öljyteollisuuden muutosta tutkimalla reflektoimaan Venäjän poliittisen muutoksen reunaehtoja. Öljy on Venäjän kehityksessä avainasemassa: Venäjän öljyntuotannon laskuvaihe ajoittuu kuluvan vuosikymmenen lopulle ja, mikä tärkeintä, samalle ajanjaksolle kuin Venäjän öljyteollisuuden nykyisen johdon vaihtuminen uuteen sukupolveen.
Taistelu vallasta voi pahimmassa tapauksessa laukaista ketjureaktion, jossa Venäjän öljytulot vähenevät ja valtion velka kasvaa. Päinvastainen tulos edellyttäisi Gustafsonin mukaan sitä, että valtion riippuvuus öljytuloista vähenisi ja öljyteollisuuden kansainvälistä kilpailukykyä parannettaisiin rakennemuutoksella.
Sekä Hill ja Gaddy että Gustafson pidättäytyvät arvuuttelemasta, mitä Venäjä tulevaisuudessa valitsee. Teokset vain tekevät selväksi, että nykyinen malli on johtamassa umpikujaan. Siksi on kiinnostavaa lukea niiden rinnalla kolmas teos, pian kymmenen vuotta vankilassa istuneen Mihail Hodorskovskin vuoropuhelu arvostetun venäläisen toimittajan Natalia Gevorkjanin kanssa.
Natalia Gevorkjan & Mihal Hodorkovski: Tjurma i volja. Govard Rork 2012, 400 s.
Kirja valottaa Jukosin ja Hodorkovskin tarinaa yhtiön sisäpiiriläisten haastatteluiden sekä Hodorkovskin omien pohdintojen avulla. Kirjan kiinnostavinta antia ovat Hodorkovskin ajatukset Venäjän tulevaisuudesta.
Hodorkovskin mukaan talouden rakennemuutos on välttämätön, samoin kuin nykyisen eliitin vaihtaminen uuteen. Vuonna 2008 toteutettu vaihto, jossa presidentiksi nostettiin Dmitri Medvedev, oli eräänlainen ”eliitin kierrätyksen” ja hitaan muutoksen alku. Hodorkovski tuntuu ajattelevan, että rotaation pitäisi jatkua, sillä niin toimii demokratia.
Putinin tärkeimpänä poliittisena virheenä Hodorkovski pitää kansalaisaktiivisuuden tukahduttamista ja julkisen keskustelun rajoittamista. Hän ei myöskään piilottele kiinnostustaan toimia politiikassa, jos joskus vapautuu vankilasta.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.