Kuva: Stewied/FlickrSaksa on usean vuosikymmenen ajan ollut Euroopan yhdentymisen moottori. Maa on tukenut Eurooppa-projektia monin tavoin. Se on kyseenalaistamatta sitoutunut unionin tiivistämiseen, asettanut Euroopan edun kansallisten etujen edelle ja rasvannut integraation rattaita ”šekkivihkodiplomatiallaan”.
Berliinin nuiva suhtautuminen euron kriisiin ja Angela Merkelin tiukka linja vararikkoon ajautuneiden euromaiden pelastamista koskeneissa neuvotteluissa on kuitenkin tulkittu merkiksi siitä, että Saksa on kääntämässä selkänsä Euroopalle.
Saksan eurooppalaiset partnerit ovat olleet tyrmistyneitä. Luxemburgin Jean- Claude Juncker moitti viime vuonna Saksaa ”epäeurooppalaisesta” käytöksestä. Belgian Guy Verhofstadt oli havaitsevinaan ”uuden Saksan” nousun, ja sijoittaja George Soros varoitti, että Saksa vaarantaa toiminnallaan koko unionin.
Saksalaiset näkevät myös itse maansa muuttuneen. Saksan sisäministeri ja Merkelin luottomies Thomas de Maizière lähetti eurooppalaisille viime vuonna suorasanaisen viestin: se, että Saksa puolustaa ponnekkaasti etujaan, saattaa olla joillekin uusi asia, mutta heidän on parempi tottua ajatukseen. Saksalainen tabloid-lehti Bild Zeitung juhli Merkelin voittoa Kreikan velkakriisin yhteydessä otsikolla: ”Ei koskaan enää Euroopan maksumieheksi!” Merkel asetti kovat ehdot Kreikan velkojen takaamiselle.
Mikä selittää Saksan yllättävän itsevarmuuden puuskan, jonka muu Eurooppa näkee niin uhkaavana? Onko uusi Saksa kaksikymmentä vuotta yhdistymisensä jälkeen ravistanut yltään aiemman omistautuneisuuden Eurooppa-projektia kohtaan?
Onko filosofi Jürgen Habermas oikeassa, kun hän varoittaa, että Saksa on muuttunut ”itsekeskeiseksi jättiläiseksi”, joka vaarantaa Euroopan status quon? Onko Eurooppa todistamassa historiallisen ”Saksan ongelman” paluuta?
Pitkä matka länteen
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella eurooppalaisten valtioiden järjestelmää uhkasi yksi ainoa geopoliittinen ongelma: Saksa. Yhdentyneenä siitä oli tullut liian suuri ja dynaaminen valtio, jota oli vaikea sulauttaa Euroopan voimatasapainon piiriin.
Saksan kasvanut kunnianhimo uhkasi lähes väistämättömästi naapureiden itsemääräämisoikeutta. Maan koko vahvisti sisäänpäin katsovaa poliittista kulttuuria sekä poliittista, taloudellista ja yhteiskunnallista järjestystä, joka tuki sen laajentumishaluisia ja aggressiivisia taipumuksia. 1900-luvun alkupuoliskon traagiset tapahtumat olivat seurausta tästä kehityksestä.
Vasta kylmän sodan aikana saksalaiset aloittivat ”pitkän taipaleensa länteen”, kuten historioitsija Heinrich August Winkler on ajanjaksoa nimittänyt. Uusi Länsi-Saksa etsi omaa paikkaansa Euroopan yhdentymiskehityksen ja transatlanttisen yhteistyön kautta.
Samalla maa tiivisti taloudellisia siteitä naapurimaihin ja kehitti ainutlaatuisen poliittisen vallanjaon järjestelmän, jonka tuloksena valtio oli vain puoliksi suvereeni. Saksasta tuli ”kesytetty valtiomahti”, joka ajoi etujaan monenkeskisten instituutioiden kautta ja auliisti hyväksyi ulkoa asetetut rajoitteet politiikalleen.
Maassa syntyi myös ”katumuksen kulttuuri”. Saksalaiset kantoivat henkisesti vastuuta maan historiallisesta syyllisyydestä. Holokaustin ja muiden natsien rikosten julkinen muistelu oli tärkeällä sijalla. Saksalaisten katumus näkyi omalaatuisella tavalla kansallisessa itseymmärryksessä, joka nojasi Länsi-Saksan perustuslakiin.
Habermas muistutti, kuinka tärkeä osa saksalaista identiteettiä Auschwitz on varoittaessaan: ”ainoa isänmaallisuuden muoto, joka ei vieraannuta meitä lännestä, on perustuslaillinen isänmaallisuus […] se, joka muistelee Saksan perinteistä kansallisidentiteettiä, tärvelee ainoan uskottavan mahdollisuutemme olla sidoksissa länteen.”
Saksojen yhdistyessä Länsi-Saksaa siihen asti määritelleet ”kesytetyn vallan” instituutiot ja kulttuuri otettiin käyttöön myös itäisissä osavaltioissa. Tilalle nousi kuitenkin huoli siitä, että yhdistynyt Saksa alkaisi murtaa kahleita, jotka sitoivat sen muihin Euroopan maihin. Huolia tyynnyttääkseen maa alkoi puolustaa voimakkaasti yhteisen valuutan ja yhä tiiviimmän unionin luomista.
Saksa ajoi näitä tavoitteita läpi 1990-luvun ja pitkälle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen, vaikka muut alkoivat epäillä niiden elinkelpoisuutta.
Itsekäs jättiläinen
Uusi ”Berliinin tasavalta” muistutti ainakin aluksi vanhaa Länsi-Saksaa. Saksan oli kuitenkin pakko sopeutua uuteen tilanteeseen, kun kansalliset ja kansainväliset näkymät muuttuivat nopeaan tahtiin. Saksa on myös karistanut harteiltaan historiallista taakkaa, joka oli tehnyt Saksasta ”kesytetyn valtiomahdin”.
Muutos on ollut näkyvin poliittisen muistin alueella. Vaikka holokausti on yhä tärkeällä sijalla nyky-Saksan historiassa, sen rinnalle on noussut moni-ilmeisempi ”muistin järjestelmä”, jossa on sijaa myös muistoille sota-ajan kärsimyksistä ja Itä-Saksan ajalta. Keskusteluun on noussut jossain määrin vapaampi muotoilu saksalaisuudelle. Tulokset ovat nähtävissä kaikkialla.
Monet romaanit, kuten Günter Grassin Ravunkäyntiä ja Jörg Friedrichin Suuri palo ovat herättäneet laajaa keskustelua sota-ajan ulkopuolisuuden kokemuksista ja ahdingosta. Populaarimediassa julkisuutta on saanut erityisesti Itä-Saksa – ajoittain nostalgisinkin sävyin.
Jalkapallon maailmanmestaruuspronssin nostattama isänmaallisuuden aalto yllätti vuonna 2006 myös saksalaiset itsensä. Voiton jälkeen maan historia, taide ja kulttuuri ovat olleet jälleen muodissa, saksalainen musiikki kiipeää levylistoilla, ja isänmaalliset kirjat, kuten Matthias Mattusekin matkakirja Wir Deutschen (Me saksalaiset), ovat pyrkineet muotoilemaan tasapainoisempaa kuvaa Saksan historiasta ja paikasta maailmassa.
Saksa on muuttunut myös muilla tavoilla. Vaikka talouden viimeaikaisia kasvulukuja on kadehdittu muualla Euroopassa, Saksaa on pidetty jo kahden vuosikymmenen ajan maanosan ”sairaana miehenä”. Saksalaiset vanhenevat ja köyhtyvät, ja media pursuaa synkkiä ennustuksia tulevasta rahoituskriisistä. Talouden tulevaisuus huolestuttaa saksalaisia enemmän kuin koskaan aiemmin. Raskas teollisuus ja autoala sen sijaan katsovat jo maanosan ulkopuolelle, kun muun Euroopan palveluvetoinen talous kärsii yleisesti surkeista talousnäkymistä.
Ironista kyllä, ”kesytetyn valtiomahdin” asemaa pitkään ylläpitäneet saksalaiset instituutiot ovat nyt muodostumassa esteeksi maan sitoumuksille Euroopassa. Saksan jäykkä vallanjako, joka on lujittanut etenkin liittovaltion perustuslaillista oikeusistuinta, hankaloittaa päätösvallan siirtämistä Euroopan tasolle. Se selittää osaltaan, miksi Saksa on reagoinut hitaasti Euroopan finanssikriisiin ja vaatinut jääräpäisesti muutoksia EU:n perussopimukseen.
Epäröivä valtiomahti
Saksa on kulkenut pitkän tien osaksi länttä. Siitä on tullut ”normaali” eurooppalainen valtio, joka puolustaa etujaan ja kokee vähemmän velvollisuudentuntoa muuta Eurooppaa kohtaan. Kasvavan itsevarmuuden seurauksena maa on kampanjoinut paikasta YK:n turvallisuusneuvostossa, ajanut hanakasti saksalaista talousmallia ja lähettänyt joukkoja muun muassa Afganistaniin. Saksa on myös rakentanut erityissuhdetta Venäjään.
Muun Euroopan nuokkuessa Saksa tuntuu olevan täynnä uudenlaista vimmaa ja elinvoimaa. Berliini keskittyy nyt itseensä ja katsoo pikemminkin kohti itää kuin länttä. Ensimmäistä kertaa maan historiassa on syntynyt vaikutelma, että EU jopa pidättelee Saksan menohaluja ja estelee sen talouden kehitystä täyteen potentiaaliinsa.
Vanha kysymys on jälleen ilmassa: onko uudesta Saksasta tullut liian suuri ja dynaaminen Euroopalle?
Muu Eurooppa pelkää myös, että Saksa on globalisoitumassa yksin – että se pääsee vientivetoisen taloutensa avulla tanakkaan kasvuun ja jättää muun Euroopan selvittämään yksin sotkunsa. New York Timesin tuoreessa pääkirjoituksessa Saksaa kuvailtiin ”suureksi Sveitsiksi”, joka on taloudellisesti vauras ja poliittisesti vastuuton.
Pelot ovat suuresti liioiteltuja. Saksalaiset poliitikot ovat yhä yksimielisiä tuestaan eurooppalaiselle projektille, ja euroskeptisten puolueiden kannatus on Saksassa alhaisempi kuin muualla Euroopassa. Myös Saksan reaktiot euron kriisiin johtuvat pitkälti sen omista taloudellisista huolista, eivät nationalismin noususta.
Itsevarmuuden lisääntyminen ja isänmaallisuuden kasvu ovat yhtä lailla harhaa. Saksa on yhä epävarma tulevaisuudestaan, ja tätä epävarmuuden tunnetta pyritään piilottamaan puhumalla maan paluusta ”normaaliksi”.
Saksa tottui kylmän sodan aikana kansainvälisen järjestelmän tiettyyn vakauteen ja ylpeili omalla heikkoudellaan. Tämä asenne vaivaa yhä poliittista eliittiä, joka ei ole tottunut ajattelemaan maan strategisia etuja, tarttumaan ohjiin ja hyväksymään johtajan asemaan kuuluvaa vastuuta. Myöskään muut eurooppalaiset eivät ole varmoja, haluavatko he Saksaa johtajan paikalle. Samaan aikaan kun saksalaisilta toivotaan enemmän aloitteellisuutta, sen tiukemmille kannanotoille nyrpistellään edelleen.
Saksalta puuttuu yhä kypsyyttä. Vaikka monet haluaisivat sen käyttäytyvän samoin kuin kylmän sodan aikainen uinuva ja kesytetty siviilivalta, siihen ei ole enää paluuta. Sekä saksalaisten että eurooppalaisten on hyväksyttävä uuden Saksan realiteetit.
Saksan tulee tiedostaa, että uusi asema merkitsee myös uudenlaisia velvollisuuksia. Maa ei voi enää piilotella historiansa takana. Eurooppalaisten on puolestaan osoitettava enemmän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä vaatiessaan Saksalta solidaarisuutta.
Eurooppa-projekti on yhä paras tapa taata, ettei Saksan koko muodostu ongelmaksi maanosalle. Saksan on vain sovitettava kuvaan omat kunnianhimonsa ja huolensa.
Käännös: Niina Sarkonen
Toimitus korjaa: toisin kuin 18. kappaleessa alun perin luki, Saksa ei vuonna 2006 voittanut jalkapallon maailmanmestaruutta vaan maailmanmestaruuspronssia.
