Israelin siirtokunnat Länsirannalla nähdään useimmiten Lähi-idän konfliktin kärjistyneestä näkökulmasta. Israelin hallitus korostaa oikeuttaan rakentaa minne haluaa, ja siirtokuntien kritisoiminen leimataan Israelin vastustamiseksi. Palestiinalaiset puolestaan valittavat, että siirtokuntien kasvu tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja rapauttaa siten palestiinalaishallinnon uskottavuutta.
Asiaa voi kuitenkin katsoa myös Israelin kannalta, liberaalin sionistin silmin. Näin tekee Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg kirjassaan The Unmaking of Israel. Hän pelkää siirtokuntien uhkaavan vakavasti Israelin tulevaisuutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona.
Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli Israelin suurin voitto, mutta samalla hankalin. Länsiranta ja Jerusalemin vanhakaupunki pyhine paikkoineen olivat päätyneet Israelille. Kultaisen Jerusalemin markkinapaikat eivät kuitenkaan olleet – tunnetun israelilaisen lauluntekijän Naomi Shemerin laulun sanoin – tyhjiä. Valloitetun maan mukana tulivat sen asukkaat.
Miehitystä on jatkunut 45 vuotta, mutta Israel ei ole kyennyt sen enempää luopumaan Länsirannasta kuin liittämään sitä valtion osaksi. Miehitetyllä alueella asuviin satoihin tuhansiin israelilaisiin siviileihin sovelletaan Israelin lakeja. He äänestävät, maksavat veroja ja asuvat kuin Israelissa. Heidän naapureinaan sotilashallinnon alla asuvat palestiinalaiset eivät sen sijaan nauti samoja oikeuksia.
Koko projektissa piilee Gorenbergin mukaan vaaroja Israelin oikeusvaltioperiaatteelle. Siirtokunnat ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia, ja ne ovat monesti myös Israelin omien lakien vastaisia. Tästä huolimatta useat viranomaiset ja poliitikot ovat tukeneet niitä ideologisista syistä. Johtajat ovat kaivaneet maata oman valtionsa perustusten alta häivyttämällä demokraattisesti hallitun Israelin rajoja ja kannustamalla laitonta rakentamista ja maiden takavarikoimista.
Erityisen hälyttävää kehitys on ollut Israelin armeijassa. Nykyisin yhä suurempi osa taistelujoukoista ja upseereista nousee uskonnollisen oikeiston ja siirtokuntalaisten keskuudesta. Esimerkiksi vuonna 2005 Gazan siirtokuntien evakuoimisen yhteydessä armeijan johto joutui tarkoin valikoimaan, mitkä yksiköt suostuivat täyttämään tehtävän. Gorenberg varoittaa, että tilanne on huomattavasti vakavampi, jos hallitus joskus yrittää purkaa Länsirannan siirtokuntia.
Siirtokuntien purkaminen nähdään yleisesti myönnytyksenä palestiinalaisille. Koska nykytilanne tuntuu israelilaisista siedettävältä eikä myönnytyksillä uskota saavutettavan mitään, siirtokunnat ovat saaneet kasvaa. Siirtokuntaliikkeen vastustamiseen ei yksinkertaisesti näytä olevan poliittista tahtoa.
Siirtokuntaliike ja viranomaiset ovat vuosikymmeniä vastanneet Israelin vasemmiston esittämään kritiikkiin rakentamalla lisää. Gorenberg pitää tätä lyhytnäköisenä. Hän korostaa, että Israelin on luovuttava siirtokunnista itsensä vuoksi ja rauhanprosessista riippumatta.
Samalla linjalla on ollut myös entinen pääministeri Ehud Olmert. Hänen mukaansa Israelin on vetäydyttävä miehittämiltään alueilta turvatakseen juutalaisen enemmistön omalla maaperällään, ennen kuin palestiinalaiset hylkäävät haaveet omasta valtiosta ja pyytävät kansalaisoikeuksia Israelissa. Tätä niin kutsuttua yhden valtion ratkaisua ei kannata juuri kukaan Israelin juutalainen. Se on kuitenkin kytköksissä siirtokuntien kasvuun.
Siirtokuntaliikkeen paradoksi on, että mitä tiukemman karhunhalauksen Israel ottaa miehittämistään alueista, sen varmemmin rapautuu valtion juutalainen ja demokraattinen luonne.
Kirjoittaja on Jerusalemissa asuva tutkija.
