Euroopassa on ollut viime vuosikymmeninä vallalla ajattelu, jonka mukaan maallistumisen ja kaupungistumisen myötä uskonnon merkitys hiipuu marginaaliin. On helpompaa puhua konservatiivisista ja liberaaleista tai perinteisistä ja edistyksellisistä arvoista kuin uskonnoista näiden arvojen yhtenä keskeisenä vaikuttimena.
Atlantin toiselle puolen tai Afrikkaan katsoessa uskonnon ja politiikan erottaminen toisistaan ei tunnu ainoastaan keinotekoiselta vaan myös naiivilta lähestymistavalta.
Yhdysvaltalaisen journalistin Katherine Stewartin kantaaottava teos The Power Worshippers käsittelee Yhdysvaltain oikeistokristillisyyttä ideologisena, uskonnollisen nationalismin liikkeenä, jonka tavoitteena on ennen kaikkea poliittinen valta. Liike pyrkii rakentamaan oman katsomuksensa mukaista yhteiskuntaa ja tulevaisuutta – se ei havittele paluuta menneeseen tai nykytilan ennallaan säilyttämistä.
Vaikka uskonnollisen nationalismin liike haluaisi osoittaa joukkovoiman olevan näennäisesti ruohonjuuritason kirkkokansassa, sitä ohjataan ja johdetaan taitavasti ylhäältä alas myös sosiaalista mediaa ja dataa hyödyntäen.
Stewartin mukaan Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä republikaanit ovat onnistuneet monopolisoimaan kristinuskon Jumalan, vaikka moni kristityksi identifioituva amerikkalainen ei koe radikaalia oikeistokristillisyyttä omakseen.
Argumentointi uskonnollisen – käytännössä kristillisen – nationalismin käymästä poliittisesta sodasta Yhdysvaltain demokratian peruselementtejä, kuten moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta, vastaan ei ole uutta. Kertomus kristitystä kansakunnasta on rakennettu historiallisena totuutena. Stewartin nostama kysymys raamattuopintojen ja poliittisen vaikuttamisen yhteyksistä voi kuitenkin hätkähdyttää. Kieltämättä sellaiset termit kuten sektariaaninen politiikka ja kristillinen teokratia eivät ole totutuinta kieltä Yhdysvalloista puhuttaessa.
Provosoivalla terminologialla Stewart pyrkii tehostamaan viestiään kasvavan, kristinuskoa ja nationalismia yhdistävän poliittisen ilmiön voimallisuudesta ja vaikutusvallasta. Stewartin mukaan uskonnon institutionaalinen vallankäyttö nakertaa demokratiaa esimerkiksi korkeimman oikeuden nimityksissä, opetuksessa ja verohelpotuksissa.
Uskontoa voi lähestyä myös niin, ettei se ole itsessään hyvä tai paha demokratialle. Yhdysvaltalaisten politiikan tutkimuksen apulaisprofessoreiden Gwyneth H. McClendonin ja Rachel Beatty Riedlin teos From Pews to Politics analysoi uskonnollisten seremonioiden vaikutusta poliittiseen osallistumiseen erityisesti Itä-Afrikan englanninkielisissä maissa.
Keskeinen kysymys on, miten uskonnolliset opetukset, niiden sisältö ja viestit eri uskonnollisissa seremonioissa vaikuttavat kansalaisten ajatteluun ja maailmankuvaan ja siten poliittiseen käyttäytymiseen. Tutkimuksen mukaan uskonnon vaikutus poliittiseen käyttäytymiseen ei ole syväiskostettua vaan vaihtelee uskonnollisen viestinnän intensiteetin ja ihmisen oman osallistumisen, nimenomaisesti eletyn ja koetun uskonnon myötä.
Tutkimus alleviivaa herätyskirkkojen vaikutusta poliittisen osallistumisen tasoon ja tapoihin Afrikassa. Painopiste on yksilöiden voimaannuttamisessa ja nopean muutoksen hakemisessa. Karismaattiset saarnaajat ovat myös maallisen menestyksen ja muutoksen ruumiillistumia. Perinteiset kirkot ovat hierarkkisempia ja keskusjohtoisempia kuin herätyskirkot, ja ne pyrkivät enemmän rakenteellisiin, pitkän aikavälin muutoksiin.
Afrikkalaisessa uskonnollisuudessa ja kristillisyydessä raja-aidat ovat matalampia kuin Yhdysvalloissa tai länsimaissa yleensä. Afrikassa on luontevaa olla avoin ja vastaanottavainen eri kristillisten kirkkojen, koulukuntien tai eri uskontojen tapahtumille, seremonioille ja opetuksille.
Yhdysvalloissa karismaattinen oikeistokristillisyys puolestaan luo rasismin värittämää nahkaansa monietnistymällä: paradoksaalisesti yhteiskunnallinen epätasa-arvo ruokkii tilausta yksilön toivolle ja menestyksen janolle.
Kirjat palauttavat huomion uskontoon sosiaalisena, kulttuurisena ja erityisesti poliittisena vaikuttimena: miten äänestäjien maailmankuva muokkautuu ja heijastuu politiikkaan sekä vaikuttaa vaaliuurnien ja äänestyskoppien ulkopuolella. Uskonnon roolia ei pidä kuitenkaan yli- tai aliarvioida, vaan tunnistaa se yhtenä selittävänä tekijänä muiden joukossa – muutoinkin kuin konfliktien potentiaalisena alkulähteenä.
Teosten ulkopuolelle jää myös kiinnostava kysymys: uskontopohjaisten toimijoiden, mukaan lukien karismaattisten liikkeiden, ilmeisen merkittävä rahoitus- ja vaikutusrooli globaalissa arvomittelössä.
Kokonaisuudessaan niin kutsutun läntisen sivilisaation ja globaalin kristinuskon sisällä tapahtuvien kehityskulkujen kattavampi hahmottaminen voisi antaa tarpeellista perspektiiviä muidenkin uskontojen poliittisten vaikutusten ymmärtämiseen. Tämä auttaisi myös ymmärtämään politiikan uskonnollisten ulottuvuuksien moninaisuutta, näennäiskohteliaan sivuuttamisen tai silkan hämmästelyn sijaan.
Kirjoittaja on ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikön päällikkö.
