Kalle Kniivilä haluaa osoittaa, etteivät venäläiset ole Putinin sätkynukkeja. »Moni venäläinen näkee hallinnon valheiden läpi ja pitää meitä länsimaissa petkutettuina. Emme tajua, kuinka meitä sumutetaan.» Kuva: Ingemar D. Kristiansen
Kun Kalle Kniivilä oli vuonna 1974 yhdeksänvuotias, hänen perheensä muutti Oulusta itärajan tuntumaan Outokumpuun. Hänellä oli tapana viihdyttää itseään lyhytaaltoradion parissa, kuuntelemalla BBC:n suomenkielistä lähetystä. Heti sen perään alkoi venäjänkielinen lähetys, joka pian katkesi ja peittyi dieselmoottorin jyrinään. Neuvostoliiton radiohäirintä ulottui Outokumpuun asti.
Kniivilän tuntema maailma loppui itärajaan, joka muodosti läpäisemättömän esteen. Edes radioaallot eivät sitä ylittäneet. Maa rajan tuolla puolen oli suuri ja tuntematon, ja siksi kiinnostava.
Myöhemmin Kniivilä opiskeli venäjää, kävi Leningradin yliopistossa kieliharjoittelussa, ryhtyi toimittajaksi, seurasi Neuvostoliiton romahdusta kirjeenvaihtajana Moskovassa, ja on kirjoittanut useita reportaasikirjoja Venäjältä, Baltian maista ja valloitetulta Krimiltä.
Kirjoista viimeisin, loppuvuodesta suomeksi ilmestynyt Putinin pahin vihollinen, käsittelee Aleksei Navalnyia ja tämän oppositioliikettä. Navalnyi on kirjan nimihenkilö, mutta suurempi rooli on oppositioaktiiveilla ja mielenosoittajilla. He ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämään Venäjän politiikka suoraan vaikuttaa.
»Tavallinen on hankala sana. Tavalliset ihmiset ovat hyvin epätavallisia. Jokaisella on oma tarinansa», Kniivilä sanoo videopuhelussa kotoaan Skånesta helmikuun alkupuolella.
Ihmisten näkökulma jää helposti Vladimir Putinin suurvaltauhon, turvallisuuspoliittisen köydenvedon ja roistomaisten oligarkkien varjoon. Erityisen helposti niin käy, kun päällä on akuutti turvallisuuspoliittinen kriisi. Pitkin talvea Venäjä uhkasi Ukrainaa sotilaallisilla toimilla, ellei sen vaatimuksiin myönnytä.
Helmikuun loppupuolella Venäjän aloitti pitkään uhkailemansa laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. »En viime hetkeen saakka voinut uskoa suurhyökkäykseen», Kniivilä arvioi myöhemmin puhelimessa.
Päivätyökseen Kniivilä kirjoittaa eteläruotsalaiseen Sydsvenska Dagbladet -lehteen. Kun ei ole pandemiaa, hän pyöräilee päivittäin kolme kilometriä kotoaan Lundin keskustaan lehden aluetoimitukseen. Yliopistokaupunki Lund on ollut Kniivilän koti jo opiskeluajoilta.
Ruotsissa julkisuudessa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.
Suomessa suhtautuminen Venäjään on ollut tasaisempaa, Kniivilä arvioi. Pohjanlahden länsirannalla Venäjän olemassaolo turvallisuusuhkana tuppaa toisinaan unohtumaan ja nousee esiin vain ajoittain, kun se Suomessa on jatkuvasti keskusteluissa läsnä. Ruotsissa on nähtävissä jopa puuskittaista Venäjä-hysteriaa.
Alkuvuodesta ruotsalaiset säikähtivät, kun maan puolustusvoimat vahvisti joukkojaan Gotlannissa vastauksena alueella pyörineille Venäjän maihinnousualuksille.
Kniivilä näkee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan samoin kuin moni tutkija: Putin katsoo, että nyt on lännen heikko hetki. Saksassa ja Yhdysvalloissa johtajat ovat vaihtuneet, ja Euroopan unionin yhtenäisyys on horjunut. On hyvä aika ravistella koko turvallisuuspoliittista rakennelmaa, ja katsoa millaisia myönnytyksiä taskuista putoaa.
Sama poseeraus toimii myös kotiinpäin.
»Venäjällä ei voi edes tehdä eroa sisä- ja ulkopolitiikan välille. Kaikki oppositioliikehdintä on viime vuosina osoitettu ulkomaisten agenttien syyksi», Kniivilä sanoo.
Putin tekee nyt Ukrainassa samaa eurooppalaiselle turvallisuusjärjestykselle, minkä hän on viime vuosina tehnyt kotimaassaan poliittiselle oppositiolle, Kniivilä sanoo.
»Höyryjyrällä kaikki matalaksi.»
Kniivilän kirjaansa haastattelemat Navalnyin liikkeen jäsenet ja kannattajat eri puolilta Venäjää kertovat oppositiopolitiikan haasteista ja tavoitteista. Heidän tarinoissaan paistaa vähemmän ihailu Navalnyia kohtaan ja enemmän kaipuu rehellisiin vaaleihin ja avoimeen demokratiaan.
Navalnyin luoma liike ei ollut puolue perinteisessä mielessä, vaan löyhä poliittinen verkosto, jonka konkreettiset tavoitteet saattoivat vaihdella suuresti paikallisten aktivistien mielen mukaan. Tiukkaa puolueohjelmaa tärkeämpää oli luoda vaihtoehto Putinin komentamalle valtapuolue Yhtenäiselle Venäjälle.
Vaaleissa oppositio suosi Navalnyin »älykästä äänestystapaa», joka kannustaa keskittämään äänet yhdelle oppositioehdokkaalle, jotta tämä voisi pudottaa valtapuolueen edustajan. Joskus se tarkoittaa äänen antamista vaikkapa kommunistipuolueen listalla ratsastavalle stalinistille, jos tällä on parhaat mahdollisuudet tulla valituksi. Kaikki opposition kannattajat eivät tätä sulata.
Kniivilä itse haastatteli Navalnyia ensimmäisen ja ainoan kerran puhelimitse tämän poliittisen uran alkupuolella vuonna 2011. Tuolloin Navalnyi oli julkisuudessa äärinationalistisina pidettyjen kommenttiensa vuoksi, ja niitä haastattelukin koski. Kiinnostavinta ei kuitenkaan Kniivilän mielestä ollut Navalnyin kansallismielisyys vaan hänen uskonsa demokratiaan.
Toisin kuin Putin, joka ei ole osallistunut yhteenkään vaaliväittelyyn, Navalnyi osaa keskustella ja puolustaa kantojaan julkisuudessa. Hän on Venäjän ainoa valtakunnan tason poliitikko länsimaisessa mielessä, Kniivilä sanoo.
Kniivilä ei ole hakenut Venäjän viisumia karkotuksensa jälkeen. »Tuskin olen vielä virallisesti persona non grata», hän epäilee. Sotatoimet Ukrainassa eivät ainakaan ole lisänneet matkustushaluja Venäjälle.
Navalnyin omassa tarinassa on elämää suurempia elementtejä. Hänet yritettiin murhata elokuussa 2020 alushousuihin sivellyllä hermomyrkyllä. Saksalaisesta sairaalasta päästyään hän soitti myrkyttäjilleen, Venäjän turvallisuuspalvelun agenteille, jotka tutkiva kansalaisverkosto Bellingcat oli kaivanut esiin. Tammikuussa 2021 Navalnyi palasi Venäjälle, vaikka tiesi mikä kotimaassa odottaa. Lentokentällä vastassa oli poliisi. Se oli lopun alku oppositioliikkeelle.
Kolme Kniivilän haastattelemista verkoston jäsenistä on sittemmin joutunut pakenemaan ulkomaille. Tomskin kaupunginvaltuustoon valittu Ksenia Fadejeva on kotiarestissa syytettynä äärijärjestön perustamisesta. Kiitos älykkään äänestämisen, Tomskiin oli edellisissä vaaleissa valittu oppositioenemmistö. Sellaista nykyhallinto ei voi hyväksyä.
Käytännössä mitään järjestäytynyttä oppositiotoimintaa ei tällä hetkellä Venäjällä sallita, Kniivilä toteaa. Navalnyi itse istuu vankilassa, eikä luultavasti näe päivänvaloa niin kauan kuin Putin on presidenttinä.
Vankilassa hän on julkaissut asianajajiensa välityksellä jonkin verran kirjoituksia. Niistä voi todeta, että ainakaan vankila ei ole vielä tylsyttänyt hänen mustaa huumorintajuaan, Kniivilä sanoo.
»Vallanpitäjät eivät oikeastaan uskoneet, että Navalnyi palaa maahan. Eihän siellä vieläkään uskota, että Navalnyi on oikeasti mitä sanoo olevansa: venäläinen poliitikko. Häntä pidetään ulkomaiden agenttina ja maksettuna sabotöörinä», Kniivilä kertoo.
Venäjällä hallinnon kannalta kätevin keino kitkeä epämieluisaa toimintaa on leimata se ulkomaiseksi vaikuttamiseksi. Rahan toimintaan ei tarvitse edes tulla ulkomailta, Kreml kyllä hoitaa lahjoitukset itse.
Kirjassaan Kniivilä kertaa tapauksen, jossa espanjalainen thainyrkkeilijä ja ovimies oli ilman järkevää selitystä lahjoittanut 1 600 euroa Navalnyin korruptionvastaiselle kansalaisjärjestölle. Todennäköisin selitys on, että mies oli toiminut Kremlin välikätenä.
Venäjän 90-luvun kauheus on myös jälkikäteen rakennettua.
Mielikuva Venäjää uhkaavasta ulkoisesta vaikuttamisesta ja eksistentiaalisesta vaarasta on taiten rakennettu propagandakertomus. Se toimii ennen kaikkea, koska sen pohjana on aito kansallinen haava. Hallinto käyttää lähihistoriaa hyväkseen.
»Neuvostoliiton purkautumisen trauma on eri ikäluokille erilainen, mutta se vaikuttaa yli sukupolvien. Se on kertomus kaiken taustalla», Kniivilä sanoo.
Elokuussa 1991 Kansan Uutisten tuore Moskovan-kirjeenvaihtaja Kalle Kniivilä palasi lomalta keskelle uutistapahtumaa. Kun hän käveli lehden Helsingin-toimitukseen, kollegat ihmettelivät miksei Kniivilä ole Moskovassa. Siellä oli käynnissä vallankaappaus! Vanhoillinen kommunistijohto yritti turhaan estää liitoksistaan repeilevää Neuvostoliittoa hajoamasta. Samana iltana Kniivilä istui melkein tyhjässä yöjunassa kohti Moskovaa.
Seuraavat kuukaudet hän seurasi lähietäisyydeltä, kun Venäjä siirtyi uuteen aikaan.
Erikoisinta Neuvostoliiton romahduksessa oli Kniivilän mukaan se, miten vähän asiat havaittavasti muuttuivat. Markkinat vapautuivat vuodenvaihteessa 1991–1992. Kaupat olivat täynnä tavaraa, mutta hinnat nousivat pilviin. Kaduilla eläkeläiset myivät arvoesineitään saadakseen rahaa ruokaan.
Kniivilän kirjoissa esiintyvien venäläisten kertomuksissa toistuvat samat teemat. Tehdas suljetaan, valtion työpaikka viedään. Elämältä putoaa pohja.
»Tuntui kauhealta, kun näki että ihmisillä on vaikeaa. Mutta ei silloin pystynyt ajattelemaan, että tässä on sukupolvikokemus, joka tulee vaikuttamaan koko maailmanpolitiikkaan vielä vuosikymmenten päästä.»
Neuvostoliiton hajoamistrauman merkitys Venäjän kansakunnalle alkoi valjeta Kniivilälle vasta, kun Putinin hallinto vuoden 2011–2012 protestiaallon jälkeen kiristi otettaan yhteiskunnasta. Siitä kertoo Kniivilän ensimmäinen kirja, vuonna 2014 julkaistu Putinin väkeä, jota innoitti halu tuoda ruotsalaisille lukijoille uusi näkökulma Venäjän politiikkaan.
Yhden kimmokkeen antoi toimittaja Martin Gelinin kirja Den amerikanska högern, jossa Gelin esitteli Yhdysvaltojen äärikonservatiivista suuntausta ja sen edustajien ajatuksia neljä vuotta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa.
Samoihin aikoihin lehdistä sai lukea, miten Putin tuhoaa demokratiaa Venäjällä. Kukaan ei selittänyt, miksi monet venäläiset kannattavat sellaista hirviötä.
»Halusin tuoda sen esille ja antaa näiden niin sanottujen tavallisten ihmisten kertoa, mitä he ajattelevat», Kniivilä kertoo.
Tarinoissa toistuva tietyt elementit: suljetut tehtaat ja kadonneet valtion työpaikat, taloudellinen kurjuus ja vakauden kaipuu romahduksen jälkeen. Kniivilän mukaan Putin itse kärsii samasta traumasta ja käyttää sitä samalla hyväkseen saadakseen kansan taakseen.
»Pitää muistaa, että 90-luvun kauheus on myös jälkikäteen rakennettua. Totta kai se oli kauheaa aikaa, mafia ja oligarkit riehuivat. Mutta oli myös hyviä asioita. Talous alkoi kehittyä ja yhteiskunta vapautua.»
Jälkikäteen aikakaudesta on rakennettu kertomus, jossa ilkeä länsi hajotti hyvän Neuvostoliiton ja tuhosi talouden. Sitten tuli hyvä Putin, joka pelasti Venäjän.
Venäjälle ominainen ja suosittu tieteiskirjallisuuden alalaji, popadanstvo, kertoo erilaisista matkoista ajassa ja vaihtoehtoisissa todellisuuksissa.
Kniivilän mukaan suosittuja ovat kertomukset, joissa Neuvostoliitto on säilynyt ehjänä. Se on taloudellisesti ja teknologisesti edistyksellinen demokratia, kun taas länsi on taantunut. Usein kirjoissa päähenkilö päätyy jonkin ihmeen kaupalla hyvästä Neuvostoliitosta nykytodellisuuteen, joka onkin hänen näkökulmastaan painajaismainen peilimaailma.
Näissä kirjoissa nykyvenäläiset elävät dystopiassa, Kniivilä sanoo.
Kniivilän oma esikoiskirja ei ehtinyt edes painokoneisiin, kun Venäjä pääsi yllättämään. Krimin valtausta Kniivilä ei osannut odottaa. Jälkikäteen on helppo todeta, että kehitys Venäjällä oli edennyt siihen suuntaan. Kyse oli kuitenkin lähes Neuvostoliiton kaatumiseen verrattavissa olevasta käännekohdasta.
»Sitä on mahdoton perua. Eikä mikään ole ollut sen jälkeen ennallaan.»
Krimin valtaus antoi myös innoituksen seuraavaan kirjaan. Aluksi Kniivilä harkitsi matkaa Itä-Ukrainaan, missä Venäjän tukemat separatistit taistelivat Ukrainan joukkoja vastaan. Itä-Ukrainan tilanne oli kuitenkin ratkaisematon, niin kuin se on edelleen. Sieltä saatava tieto saattoi vanheta hetkessä. Vallatun Krimin tilanne oli toinen. Sen kohtalo oli selvillä, eikä muutosta ole näköpiirissä.
Krimillä Kniivilä haastatteli ihmisiä, jotka olivat eräänä päivänä heränneet ja huomanneet elävänsä eri valtiossa. Ihan kuin Neuvostoliiton hajottua. Kirja ilmestyi vuonna 2015, ja seuraavana vuonna oli vuorossa reportaasikirja Baltian maiden venäläisvähemmistöistä.
Kirjoissaan Kniivilä tapaa ihmisiä, jotka elävät Venäjän politiikan ja ulkosuhteiden ongelmien polttopisteissä. Baltian venäläisten arkea hiertävät entisten neuvostotasavaltojen suhde vanhaan isäntämaahan, ja heidän asemaansa Venäjä käyttää painostuskeinona. Krimin asukkaiden elämään Venäjän suurvaltahaaveet osuivat konkreettisesti.
Näistä ihmisistä emme Suomessa ja Ruotsissa kuule juuri mitään – korkeintaan, että he ovat Putinin pelinappuloita, Kniivilä sanoo.
Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi.
Länsimaissa tietyn liberaalin ja koulutetun kansanosan keskuudessa venäläiset nähdään helposti samanlaisina valheellisen tietoisuuden uhreina kuin omien maidensa oikeistopopulistien ja -konservatiivien kannattajat. Kniivilä haluaa näyttää, etteivät venäläiset ole mitään petkutettuja sätkynukkeja.
»Venäjällä on erilaisia ihmisiä ja paljon järkevää väkeä, jotka näkevät systeemin läpi. Mutta on myös paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat meidän läntiseen yhteiskuntaamme epäilevästi. Sekin on ihan perusteltua», Kniivilä sanoo.
Rajan tuolle puolen Kniivilä ei ole muutamaan vuoteen päässyt. Uusimman kirjan haastattelutkin sujuivat etätapaamisina, joihin kaikki ovat pandemian aikana tottuneet. Siksi Kniivilä saattoi jututtaa viikon sisään ihmisiä Pietarissa, Moskovassa ja Siperiassa.
Pandemia ei tosin ole ainoa syy, miksi Kniivilä ei ole matkustanut Venäjälle muutamaan vuoteen. Viime kerralla hänet karkotettiin Moskovasta.
Vuonna 2018 Kniivilä pani toimittajanuransa tauolle ja lähti diplomaatiksi. Ruotsin ulkoministeriö halusi hänet Moskovaan lehdistöneuvokseksi. Hän sai pestin, mutta ei viisumia. Ensimmäiset kaksi kuukautta Kniivilä teki lehdistöneuvoksen töitä Ruotsissa. Hänen päästyään lopulta Moskovaan, Venäjä ilmoitti pian karkotuksesta.
Lehtitietojen mukaan taustalla oli kiista kahdesta venäläisdiplomaatista, joille Ruotsi ei suostunut myöntämään viisumeita. Venäjä maksoi potut pottuina ja Kniivilä sai pakata laukkunsa.
»Olisi vähän suuruudenhullua ajatella, että se olisi jotenkin johtunut kirjoistani», Kniivilä sanoo. Hän ei ole sen koommin koettanut onneaan viisumin hakemisessa.
Selkkaus päättyi kuitenkin Kniivilän kannalta onnellisesti. Hän jatkoi Moskovasta lehdistöneuvokseksi Kiovaan.
»Sain työajalla opiskella ukrainan kieltä, mikä oli mahtavaa.»
Kielet ovat iso osa Kniivilän elämää. BBC:n venäjänkielisten lähetysten omituinen parsi, jota ehti kuulla vain muutaman hetken ennen radiohäirinnän alkamista, jäi mieleen.
Koulussa hän valitsi venäjän, kun muut alkoivat lukea saksaa. Venäjän-ryhmä oli pieni, ja kaikki muut oppilaat sattumalta tyttöjä. Se oli nuorelle pojalle vähän noloa. Kniivilä piti kielten opiskelua vaikeana, mutta oppilasvaihtokokemus Yhdysvalloista rohkaisi. Jos englanti voi jäädä päähän, kai sitä muitakin kieliä voi oppia. Lähinnä se vaatii istumalihaksia ja oleskelua kielen puhujien kanssa, Kniivilä sanoo.
Lukion ensimmäisellä luokalla Kniivilä löysi esperanton.
Hän esittelee tietokoneen kameralle kulunutta Suomi-esperanto-taskusanakirjaa. Siitä oli vuonna 1982 julkaistu tuore painos, joka herätti Kniivilän mielenkiinnon kirjaston hyllyssä. 1880-luvulta periytyvä keinotekoinen apukieli on pitänyt sitkeästi pintansa harrastajien, esperantistien, käytössä.
Kniivilä alkoi opiskella kielikummajaista ja totesi sen jännittäväksi ja helpoksi. Lyhytaaltoradiollaan hän kuunteli Puolan radion päivittäisiä esperantonkielisiä ohjelmia.
»En koskaan ajattelut, että sille olisi mitään käyttöä tai että kukaan puhuu tällaista kieltä. Se oli älyllistä ajanvietettä.»
Kniivilä tapasi myös ruotsalaisen vaimonsa Maria Sandelinin Lundissa matkalla kansainväliseen esperantokongressiin Keski-Eurooppaan, Länsi-Saksan Augsburgiin. Sekä vaimo että esperanto ovat pysyneet mukana siitä lähtien. Kniivilä kirjoittaa kaikki kirjansa kolmeen kertaan: ruotsiksi, suomeksi ja esperantoksi – ei välttämättä tässä järjestyksessä.
Kniivilän lista: Kolme kirjapoimintaa
1. Ursula K. Leguin: Osattomien Planeetta (1974).
Kirjassa on jännittäviä poliittisia ideoita. Kuten tavallisesti tieteiskirjallisuudessa, se tarkastelee omaa, Leguinin tapauksessa amerikkalaista, yhteiskuntaa keksittyjen tulevaisuuden yhteiskuntien kautta.
2. Boris ja Arkadi Strugatski: Miljardi vuotta ennen maailmanloppua (1977)
Neuvostoyhteiskunnan kritiikkiä tieteiskirjallisuuden prisman kautta. Päähenkilö on tiedemies, joka on saanut selville kiellettyä tietoa. Tietoa, joka rikkoo maailmankaikkeuden rakenteen. Sen takia maailmankaikkeus ryhtyy pysäyttämään häntä kaikin keinoin. Teos meni neuvostoaikana läpi sensuurista.
3. Serhi Žadan: Internat (2017).
Žadan on Ukrainassa hyvin tunnettu nykyrunoilija, oikea supertähti. Kävin Kiovassa hänen runoillassaan, joka ei ollut mikään pieni kahvittelutilaisuus vaan tuhannen ihmisen yleisö isossa teatterissa. Tämä oli ensimmäisiä lukemiani ukrainankielisiä kirjoja. Itse asiassa kuuntelin sitä äänikirjana ukrainan sanakirjaa tavaten. Kirja kertoo Itä-Ukrainan sodasta tavallisen ihmisen näkökulmasta. Päähenkilö on itäukrainalainen opettaja, joka vuonna 2015 Debaltseven motin aikana lähtee rintamalinjan yli pelastamaan sukulaispoikaa.
Vuosien ajan taloudessa ei juuri muita kieliä ole kuulunutkaan.
»Kun lapset olivat pieniä, puhuin tietysti heille suomea ja Maria ruotsia. Mutta keskenämme puhumme aina esperantoa.»
Vapaa-ajallaan Kniivilä muun muassa toimittaa esperantonkielistä verkkolehteä. Ja lukee. Lundissa hänen perheellään on iso kotikirjasto – liiankin iso. Kniivilä ahmii kaikenlaista kirjallisuutta, esimerkiksi tieteisfiktiota. Scifi on genrenä aliarvostettu, hän sanoo.
Lajityyppinä se antaa usein uusia perspektiivejä omaan todellisuuteemme. »Vaikka onhan siellä uskomaton määrä roskaakin.»
Kieli, kulttuuri ja kirjallisuus ovat Kniivilälle rakkainta Venäjässä. Niistä voi nauttia, vaikka itse maahan ei juuri nyt pääsisikään.
»Venäjä on monella tapaa niin lähellä meitä, mutta kuitenkin erilainen. He näkevät tämän saman maailman vähän toisenlaisesta kulmasta», Kniivilä sanoo.
Tämänhetkinen akuutti kriisi Venäjän ja lännen välillä on kuin groteski karikatyyri tuosta erosta.
»En mitenkään voi nähdä Euroopan turvallisuustilannetta niin kuin se Kremlissä nähdään. Mutta monissa muissa asioissa Venäjältä voi löytää uusia perspektiivejä.»
