Saksalaiset ovat kritisoineet liittokansleri Olaf Scholzin tapaa viestiä Ukrainasta.
Saksan rooli osana läntistä rintamaa on saanut valtavasti huomiota. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alettua monet suitsuttivat Saksan jättäneen maailmansotien haamut taakseen ja tehneen välttämättömän ulko- ja turvallisuuspoliittisen korjausliikkeen.
Liittokansleri Olaf Scholzin hallituksen ensireaktio olikin verrattain nopea ja painava. Kolme päivää sodan alun jälkeen Scholz kuvaili puheessaan sodan käynnistäneen uuden ajan Euroopan historiassa (Zeitenwende), mikä vaatii myös Saksalta uudenlaisia vastauksia.
Puhetta seuranneet viikot ovat kuitenkin osoittaneet, että Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikan sopeuttaminen uuteen eurooppalaiseen todellisuuteen vaatii enemmän kuin yhden linjapuheen.
Oli kyse Venäjälle asetetuista pakotteista, korkean tason vierailuista Ukrainaan tai asetoimituksista, Saksa on ollut jatkuvasti kumppaneitaan jäljessä ja toistuvasti kykenemätön vastaamaan niiden odotuksiin. Lisäksi hallituksen valitseman toimintalinjan taustalta on usein puuttunut johdonmukaisesti ja selkeästi artikuloitu perustelu.
Tämä on vahvistanut Saksaan kohdistuvia pitkäaikaisia epäluuloja, jotka juontavat juurensa maan sotilaalliseen pidättyvyyteen, läheisiä Venäjä-suhteita korostavaan Ostpolitik-perinteeseen sekä riippuvuuteen venäläisestä kaasusta.
Ulko- ja turvallisuuspoliittiset kuohut ovat yltäneet myös sisäpolitiikkaan.
Erityisesti Scholzin haluttomuus toimittaa raskaita aseita Ukrainaan heikensi hallituksen asemaa ja sisäistä yhtenäisyyttä, sillä oppositiossa istuvan kristillisen unionin (CDU/CSU) lisäksi vahvempaa tukea Ukrainalle vaativat Scholzin sosiaalidemokraattisen SPD:n kanssa hallitusvastuuta jakavat vihreät ja liberaalipuolue FDP.
Hallituspuolueissa raskaiden aseiden toimituksia vaativat erityisen ponnekkaasti liittopäivien puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, FDP:n Marie-Agnes Strack-Zimmermann ja Eurooppa-valiokunnan puheenjohtaja, vihreiden Anton Hofreiter.
Pakkoraossa hallitus ilmoitti 26. huhtikuuta Ramsteinissa järjestetyssä kansainvälisessä kokouksessa toimittavansa Ukrainaan Gepard-ilmatorjuntapanssareita.
Saksan ulkopolitiikasta on tärkeää huomioida, kuinka syvälle sen pitkä linja on iskostunut niin poliittisen eliitin kuin kansalaisten ajatteluun. Linjan syntyyn ja kehitykseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet maan aloittamien maailmansotien kokemuksista kumpuavat opit ja pelot, joiden merkitystä on vaikea ylikorostaa.
Ulkopoliittisiin kiintopisteisiin ovat sotien jälkeisen ajan kuuluneet diplomatian ja monenkeskisen yhteistyön korostaminen, sotilaallinen pidättyväisyys ja Euroopan integraation edistäminen. Puolustus taas nojaa vahvasti Natoon ja transatlanttiseen suhteeseen. Kaiken tämän päälle on 1960-luvun lopulta alkaen muotoutunut läheistä kanssakäymistä Venäjän kanssa painottava Ostpolitik-perinne.
Ulkopoliittisten koordinaattien yhteensovittaminen ei ole aina ollut helppoa. Kylmän sodan päätyttyä Saksa on toistuvasti tasapainoillut sotilaallisen pidättyväisyytensä ja Nato-liittolaistensa odotusten välillä. Vaikeita pohdintoja Saksa kävi muun muassa osallistuessaan Naton Serbian vastaisiin pommituksiin Kosovon sodassa ja myöhemmin liittokunnan Afganistan-operaatioon.
Konkreettisimmin Ostpolitik-perinteen ja taloudellisten intressien liitto on näkynyt Saksan halussa edistää Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamista.
Krimin valtaus ja sota Itä-Ukrainassa ovat myös haastaneet Saksan ulkopoliittista linjaa. Vuodesta 2014 alkaen Saksa on ollut johtavassa roolissa muotoilemassa EU:n pakotteille ja diplomatialle rakentuvaa lähestymistapaa Venäjää kohtaan, osallistunut Naton itäisen sivustan vahvistamiseen Baltiassa sekä tukenut Ukrainaa poliittisesti ja taloudellisesti.
Tästä huolimatta Saksa ei ole ollut halukas ajattelemaan Venäjä-politiikkansa perustaa uudelleen. Se on uskonut vuoropuheluun ja läheiseen taloudelliseen yhteistyöhön tapana sitoa Venäjä Euroopan turvallisuusjärjestykseen.
Vaakakupissa ovat painaneet myös taloudelliset edut. Erityisesti vuoden 2011 päätös luopua ydinvoimasta on korostanut muiden energianlähteiden, ei vähiten Venäjältä tuotavan kaasun, merkitystä Saksan energiatarpeiden täyttämiseksi.
Konkreettisimmin Ostpolitik-perinteen ja taloudellisten intressien liitto on näkynyt Saksan halussa edistää Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamista.
Suurta ulko- ja turvallisuuspoliittista suunnanmuutosta ei odotettu myöskään Scholzin hallitukselta, joka aloitti viime joulukuussa. Periaatteessa aineksia linjantarkistuksiin olisi ollut, sillä »liikennevalohallitus» on edeltäjiään moniäänisempi. Erityisesti SPD:ssä ja vihreissä on perinteisesti ollut vahvoja pasifistisia pohjavirtauksia, kun taas FDP on ollut niitä valmiimpi vahvistamaan Saksan puolustusta.
SPD on Ostpolitik-ajattelun lipunkantaja, joka on edistänyt voimallisesti Nord Stream -hankkeita. Vihreiden suhtautuminen sekä Vladimir Putinin Venäjään että Nord Stream 2 -hankkeeseen on ollut jo pitkään kriittinen.
Puolueiden erilaisista näkemyksistä huolimatta – ja osin niistä johtuen – hallitusohjelma ei tehnyt merkittäviä ulkopoliittisia irtiottoja vaan lähinnä koristeli Saksan perinteistä linjaa uusin sävyin.
Venäjän hyökkäys vavisutti Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa perustuksia myöten. Hallituksen oli arvioitava kantansa uudelleen.
Hyökkäys oli karu osoitus siitä, että EU:n ja Venäjän välinen taloudellinen keskinäisriippuvuus ei takaa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Riippuvuudesta tuli taakka – erityisesti Saksalle. Myös Saksan suosimat diplomaattiset keinot osoittautuivat voimattomiksi, kun Venäjällä ei ollut aitoa kiinnostusta ratkaisujen löytämiseen.
Zeitenwende-puheessaan Scholz esitteli viisikohtaisen toimintaohjelman, jonka sisältö oli Saksan pitkää linjaa vasten peilaten käänteentekevä. Ensimmäiseksi Scholz linjasi, että Ukrainaa tulisi auttaa kaikin keinoin, myös asetoimituksin. Toiseksi hän ilmaisi tukensa vahvoille pakotteille. Kolmanneksi hän painotti Saksan sitoutumista Nato-alueen ja -liittolaistensa puolustamiseen.
Neljäs kohta oli oman turvallisuuden vahvistaminen. Se sisälsi lupauksen 100 miljardin euron erillisrahaston perustamisesta asevoimien tukemiseksi. Lisäksi Scholz painotti Saksan sijoittavan vuosittain kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, kuten Naton piirissä on sovittu. Hän myös mainitsi Saksan ostavan aseistettuja drooneja sekä osallistuvan jatkossakin Naton ydinpelotteen ylläpitämiseen.
Saksan turvallisuuden vahvistamiseksi Scholz painotti maan vähentävän päättäväisesti riippuvuuttaan venäläisestä energiasta.
Viidenneksi Scholz linjasi, että Saksan tulisi jatkossakin harjoittaa niin paljon diplomatiaa kuin mahdollista mutta välttää naiiviutta.
Useat Scholzin puheen kohdat olisivat viikkoja ennen Venäjän hyökkäystä olleet äärimmäisen kiistanalaisia saksalaisessa politiikassa – eikä vähiten vihreiden sekä Scholzin oman SPD:n piirissä.
Protestiääniä ei puheen jälkeen kuitenkaan juuri kuultu. Sitä suorastaan kiiteltiin niin Saksassa kuin ulkomaillakin. Scholz saikin kerättyä takaisin sitä poliittista pääomaa, jota Saksan varovainen kurssi hyökkäyksen alla oli ehtinyt kuluttaa.
Toimintaohjelman toteuttaminen ei ole yksiselitteinen tehtävä.
Scholzin linjauksiin liittyy poliittisia, taloudellisia, oikeudellisia ja sotilaallisia kysymyksiä, joihin hallituksen täytyy osata vastata ja joita sen olisi kyettävä myös ennakoimaan. Hallituksen – ja erityisesti liittokanslerin itsensä – valmius reagoida uusiin kehityskulkuihin ja selittää tekemiään valintoja on kuitenkin osoittautunut rajalliseksi.
Saksa on esimerkiksi vastustanut EU-pakotteiden ulottamista venäläiseen maakaasuun, mikä on vahvistanut vallitsevaa kuvaa Saksasta omaa taloudellista etuaan tuijottavana jarruttelijana. Saksalaisen ajattelun taustalla on pelko kaasuhanojen yhtäkkisen sulkeutumisen yhteiskunnallisista ja taloudellisista vaikutuksista paitsi Saksassa myös Euroopassa.
Pelko uudesta suursodasta ilmenee hyvin vahvasti Scholzin ja joidenkin hänen puoluetovereidensa puheista.
Vaikka Saksa on jo sitoutunut riippuvuutensa syvyyteen nähden melko kunnianhimoiseen irtaantumisaikatauluun, tämän avaaminen varsinkin ulkomaisille yleisöille on jäänyt vajavaiseksi.
Sama koskee asetoimituksia Ukrainaan. Kun monet maat olivat jo päättäneet luovuttaa Ukrainalle raskasta aseistusta, Saksa arpoi omaa kantaansa. Aluksi hallituksesta viestitettiin, että raskaita aseita tarvittaisiin ensisijaisesti Nato-alueen puolustamiseen, ukrainalaisten perehdyttäminen läntisten asejärjestelmien käyttöön veisi liikaa aikaa ja se voisi johtaa sodan eskaloitumiseen.
Lopulta Saksa päätyi kannattamaan mallia, jossa sen itäiset Nato-liittolaiset, muun muassa Slovenia, toimittavat Ukrainalle neuvostomallista aseistusta ja saavat Saksalta uutta materiaalia tilalle. Se ei kuitenkaan riittänyt CDU/CSU:lle, joka uhkasi tuoda liittopäiville aloitteen. Kun vihreät ja FDP vaativat niin ikään järeämpiä keinoja, opposition aloite olisi voinut saada tukea myös hallituspuolueiden edustajilta, mikä olisi ollut merkittävä isku Scholzin arvovallalle.
Lupaus Gepard-panssarien viemisestä Ukrainaan laukaisi jännityksen. Lopulta hallituspuolueet ja CDU/CSU toivat liittopäiville yhteisen aloitteen Ukrainan tukemisesta, jossa vaadittiin myös raskaiden aseiden toimituksia.
Jo se, että Scholzin hallitusta on Saksan sisältä painostettu mittavampiin asetoimituksiin, kertoo muutoksesta. Alkuaikoinaan vahvasti rauhanliikkeeseen kytkeytyneet vihreät näyttävät viimeistään Venäjän hyökkäyksen myötä jättäneen pasifismin lopullisesti taakseen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että historia olisi katoamassa ulkopolitiikan taustalta. Sen oppeja vain voi soveltaa eri tavoin. Venäjän yksiselitteinen rooli Ukrainan sodan aloittajana hälventää Saksan historiallista pelkoa siitä, että maa olisi omilla toimillaan, kuten asetoimituksilla, ajamassa Eurooppaa uuteen suursotaan. Pikemminkin Saksan oman historian voi nähdä velvoittavan maata vastarintaan Euroopan vakautta uhkaavaa autoritaarista hallintoa vastaan. Toisaalta juuri pelko uudesta suursodasta ilmenee hyvin vahvasti Scholzin ja joidenkin hänen puoluetovereidensa puheista.
Myös kansalaismielipide on monissa kysymyksissä jakautunut. Raskaiden aseiden toimittamista Ukrainaan kannatti ja vastusti yhtä suuri määrä saksalaisia, kertoi yleisradioyhtiöiden ARD:n kysely huhtikuussa.
Myös erot itäisen ja läntisen Saksan välillä heijastuvat yhä kansalaisten ulkopoliittisiin mielipiteisiin: idässä suhtautuminen Venäjään on ollut lämpimämpää ja tuki läntisille instituutioille ja kumppaneille ohuempaa.
Yhteneväisempiä näkemykset ovat hallituksen roolista. Selvä enemmistö ei pidä Scholzin Ukraina-politiikkaa vakuuttavana. Kritiikki on näkynyt loivana laskuna SPD:n kannatusluvuissa. Tämä ei kuitenkaan uhkaa liittokanslerin asemaa ainakaan lyhyellä aikavälillä.
On vielä osin auki, minkälaisia ulkopoliittisia johtopäätöksiä Saksa vetää sodasta. Kysymys siitä, tulisiko Venäjä-politiikan haaksirikosta tehdä päätelmiä myös suhteesta Kiinaan, on ollut esillä korkeintaan ohimennen. Mahdollisuuksia linjanvedoille tarjoaa esimerkiksi Saksan kautta aikain ensimmäisen kansallisen turvallisuusstrategian valmistelu, joka käynnistyi maaliskuussa.
Avoinna on myös, missä määrin saksalaiset ovat halukkaita arvioimaan lähimenneisyyden ulkopoliittisia ratkaisuja. Tällaista pesänselvitystä ovat vaatineet erityisesti ukrainalaiset tahot, kuten maan kärkäs Saksan-suurlähettiläs Andri Melnyk, jonka kritiikki on kohdistunut Scholzin sosiaalidemokraatteihin.
SPD:n pitkäaikainen Venäjä-politiikka oli myös syy siihen, että Ukraina perui viime hetkillä liittopresidentti Frank-Walter Steinmeierin suunnitellun vierailun Kiovaan – siitä huolimatta, että hän on myöntänyt virheensä Venäjä-arvioissa. Saksan viime vuosien Venäjä-politiikan arkkitehtia Angela Merkeliä ei ole viime aikoina julkisuudessa nähty.
Turhautuminen Saksaan on ymmärrettävää, usein perusteltuakin. Ulkopuolinen paine on saanut maan hallituksen liikkumaan monissa kysymyksissä nopeammin. Toisaalta Saksalle on annettava aikaa määrittää oma lähestymistapansa muuttuneeseen eurooppalaiseen turvallisuustilanteeseen. Silloin ratkaisuista tulee todennäköisesti kestävämpiä ja Saksa seisoo varmemmin niiden takana.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.
Lue lisää UP 2/2022 teemasta: Ukrainan sota tiivisti länsimaiden rivit
Lue myös arkistosta UP 3/2021, millaisen perinnön Angela Merkel jätti Saksan ja Euroopan politiikkaan (ennen Ukrainan sotaa).
