Kazakstanin suurimmassa kaupungissa Almatyssa syttyi tammikuussa hallinnon vastaisia mielenosoituksia, jotka pian kiihtyivät väkivaltaiseksi mellakoinniksi.
Tästä alkoi »verinen tammikuu».
Presidentti Kassym-Žomart Tokajev reagoi pyytämällä apua Venäjän luotsaamalta Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestöltä (KTSJ). Venäläiset laskuvarjojääkärit saapuivat Kazakstaniin »rauhanturvaajien» roolissa mutta eivät osallistuneet mielenosoitusten tukahduttamiseen. Kazakstanin omat joukot sen sijaan käyttivät mielenosoittajia vastaan äärimmäisiä voimakeinoja: hallituksen mukaan 227 ihmistä sai surmansa.
Vaikka KTSJ:n sotilasoperaatio jäi symboliseksi, sen uskottiin muuttavan Kazakstanin ja Venäjän välistä suhdetta merkittävästi. Helmikuun alussa Moskovassa vieraillut Tokajev sai presidentti Vladimir Putinilta lämpimän halauksen ja kutsun pienen sohvapöydän ääreen. Kaksi päivää aiemmin Ranskan presidentti Emmanuel Macron oli istunut kuuluisaksi tulleen pitkän pöydän päässä.
Niin idässä kuin lännessä uumoiltiin, että kiitollisuudenvelkaan jäänyt Tokajev hylkäisi vuosikymmeniä vallinneen monivektorisen eli useaan suuntaan nojaavaan ulkopoliittisen linjan ja tiivistäisi yhteistyötä Venäjän kanssa. Venäjän ja KTSJ:n joukkojen pelättiin jopa jäävän pysyvästi Kazakstaniin linjanmuutoksen takeeksi.
Odotettua suunnanvaihdosta ei kuitenkaan tapahtunut. Venäjän »rauhanturvaajat» vetäytyivät maasta kahdessa viikossa.
Helmikuun 24. päivä Venäjä aloitti Ukrainassa täysmittaisen hyökkäyksen. Sen jälkeen on käynyt selväksi, ettei Kazakstan halua varaulkoministeri Roman Vassilenkon sanoin »jäädä mahdollisen uuden rautaesiripun toiselle puolelle». Se pyrkii jatkamaan monivektorisella kurssillaan.
Kazakstan on lähettänyt Ukrainaan humanitaarista apua, sallinut Venäjän hyökkäystä vastustavan mielenosoituksen ja kieltäytynyt tunnustamasta Donbasin niin sanottujen kansantasavaltojen itsenäisyyttä. Joidenkin lähteiden mukaan se on jopa estänyt tulevan KTSJ-operaation Ukrainassa. Toukokuussa Kazakstan ei järjestänyt perinteistä voitonpäivän sotilasparaatia, mikä on symbolisesti merkittävää.
Euraasian talousunionissa Kazakstan on tehnyt kaikkensa estääkseen Valko-Venäjää ja Venäjää vastaan asetettuja pakotteita vaikuttamasta sen talouteen.
Venäjän sotilaallisen väliintulon seuraukset Kazakstanin ulkopolitiikassa näyttävät jäävän laihoiksi.
Syy piilee siinä, että Kazakstanin monivektorinen ulkopolitiikan linja on syvään juurtunut. Sitä on toteutettu systemaattisesti jo kolmen vuosikymmenen ajan, aina maan itsenäisyyden alkuajoista lähtien.
Suurin kiinnostus kohdistuu edelleen Kazakstanin öljyyn ja kaasuun.
Vaikka monen valtion johto etenkin entisen Neuvostoliiton alueella väittää noudattavansa monisuuntaista ulkopolitiikkaa, on Kazakstan yksi harvoista onnistujista. Toisessa ääripäässä on Valko-Venäjä, joka lienee epäonnistujien kuningas.
Monivektorisen tasapainottelun on mahdollistanut Kazakstanin sijainti useiden alueellisten ja globaalien suurvaltojen kainalossa. Se ei ole itäisten Euroopan maiden tavoin Venäjän ja lännen ristipaineessa.
Linjan perustana ovat myös valtion rakenteiden vahvuus ja luonnonvarojen rikkaus. Öljyn ja kaasun tuotanto takasi etenkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Kazakstanin suhteellisen pienelle väestölle kasvavan elintason, vaikka hallinto on autoritaarinen ja korruptio yleistä.
Venäjä on suurin yksittäinen pala Kazakstanin monivektorisen ulkopolitiikan palapelissä, mutta pelkkä kiitollisuus Putinia kohtaan ei ole saanut Tokajevia luopumaan linjasta. Se antaa Kazakstanille huomattavasti ulkopoliittista liikkumavaraa vaarantamatta Tokajevin omaa asemaa maan johdossa.
Kazakstan on 1990-luvun alusta alkaen järjestelmällisesti pyrkinyt kehittämään taloudellisesti kannattavaa yhteistyötä Venäjän kanssa. Pragmaattisen talousyhteistyön lisäksi se on toiminut kumppanina ja jäsenenä kaikissa Venäjän luotsaamissa alueellisen integraation projekteissa. Ennen koronapandemiaa tehdyissä riippumattomissa mielipidemittauksissa 86 prosenttia kazakstanilaisista suhtautui Venäjään myönteisesti.
Naapurusten suhde olisi voinut kehittyä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen myös nykyistä riitaisampaan suuntaan.
Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan neuvosto-Kazakstanin väestöstä 40 prosenttia oli venäläisiä. Pohjois-Kazakstanissa asuu edelleen satojatuhansia venäläisiä ja venäjänkielisiä, vaikka maasta lähti 1990-luvulla jopa miljoona venäläistä ja 700 000 pääosin venäjänkielistä Volgan saksalaista. Vaikka hallinto ei varsinaisesti lietsonut venäläisväestön poismuuttoa, pyrki se parantamaan kazakkien asemaa esimerkiksi kielipolitiikalla.
Venäjän päätös liittää Krim osakseen vuonna 2014 oli järkytys Kazakstanin hallinnolle. Kazakstan alkoi suhtautua kansallisen identiteetin vahvistamiseen entistä vakavammin.
Venäjä-suhteen vakaus oli osaltaan Kazakstania vuodesta 1989 johtaneen Nursultan Nazarbajevin ansiota.
Nazarbajev hallitsi maata rautaisin ottein aina vuoteen 2019. Nykyinen presidentti Tokajev oli hänen valintansa seuraajaksi. Venäjä-myönteisestä politiikastaan huolimatta Nazarbajev vaikutti ymmärtäneen myös yhteistyön tiivistämiseen liittyvät riskit.
Siitä syystä Kazakstan ja Valko-Venäjä heikensivät yhteistuumin Euraasian talousunionin poliittista ulottuvuutta järjestön perustamisneuvottelujen aikaan. Vuonna 2008 Kazakstan ei myöskään tunnustanut Georgian sodan seurauksena irtautuneiden ja Venäjän tukemien Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyttä. Kazakstan on sitoutunut valtioiden alueellisen koskemattomuuden periaatteeseen.
Huhtikuun alussa Kazakstan äänesti muiden Keski-Aasian maiden tavoin YK:n yleiskokouksessa sitä vastaan, että Venäjä erotettaisiin YK:n ihmisoikeusneuvostosta. Maan äänestyspäätös kielii enemmänkin Kazakstanin hallinnon autoritaarisuudesta kuin tuesta Venäjälle.
Venäjä-kumppanuus ja autoritaarinen hallintojärjestelmä eivät ole poissulkeneet yhteistyötä länsimaiden kanssa. Kazakstan on rakentanut aidosti ja johdonmukaisesti kumppanuutta EU:n, Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden lisäksi Kiinan ja Turkin kanssa.
Länsimaisten investointien kokonaismäärää Kazakstanissa on vaikea laskea, mutta etenkin Yhdysvaltojen rooli on merkittävä. Kazakstanissa toimii noin 600 amerikkalaisyritystä, ja neljäsosa vuoden 2021 ulkomaisista sijoituksista tuli Yhdysvalloista.
Suurin kiinnostus kohdistuu edelleen Kazakstanin öljyyn ja kaasuun. 1990-luvun alusta lähtien suurin osa maan öljyviennistä on kulkenut läntisten yhteisyritysten kautta. Pääkaupunki Nur-Sultanin (entinen Astana) lähellä on myös Britannian lain piirissä toimiva erityistalousalue.
Viime aikoina länsimaiset yritykset ovat investoineet myös kulutustuotteiden, maatalouden ja tietoliikenteen aloille. Tuhannet kazakstanilaiset stipendiaatit ovat opiskelleet maailman parhaimmissa yliopistoissa valtion kustannuksella.
Vaikka länsimaat ovat pitkään arvostelleet Kazakstanin johtoa kansalaisten poliittisten oikeuksien rajoittamisesta, on maata pidetty kunnioitettavana kumppanina. Sen kanssa on voitu tehdä yhteistyötä monella eri osa-alueella.
Keski-Aasian maista Kazakstan on ollut naapureitaan vakaampi ja sen poliittinen kehitys on vaikuttanut lupaavalta. Osoituksena tästä Kazakstan muun muassa valittiin Etyjin puheenjohtajamaaksi vuonna 2010.
Tammikuisten mielenosoitusten tukahduttaminen ei johtanut Kazakstanin ja länsimaiden suhteiden merkittävään huonontumiseen. Pakotteita ei asetettu eivätkä länsimaiset yritykset vetäytyneet maasta.
Kazakstanin ja Kiinan välinen kauppa on kasvanut räjähdysmäisesti 2000-luvun alusta alkaen. Ei ollut sattumaa, että Kiinan presidentti Xi Jinping julisti vuosikymmen sitten uuden silkkitien perustamisen juuri Kazakstanissa.
Kiina on yksi Kazakstanin energiasektorin merkittävimmistä investointien lähteistä, ja jopa viidennes Kiinan kaasuntuonnista tulee joko Kazakstanista tai kulkee Kazakstanin kautta. Myös Kiinalle tärkeää raideinfrastruktuuria Eurooppaan on kehitetty, mikä edistää kansainvälistä kaupankäyntiä maateitse.
Taloudellinen kanssakäyminen ei kuitenkaan ole vienyt Nur-Sultanissa istuvaa hallintoa velkaloukkuun. Moni maa on ajautunut tilanteeseen, jossa niillä on ongelmia maksaa takaisin Kiinan poliittisin perustein myöntämiä ja läpinäkymättömiä lainoja. Kazakstanin velkaosuus on kuitenkin pienentynyt sijoituksien kasvaessa.
Kiinan nousu alueen vaikutusvaltaisimmaksi toimijaksi näyttää toteutuvan jopa odotettua nopeammin ja dramaattisemmin, koska viimeisimmät Venäjää vastaan asetetut talouspakotteet heikentävät Putinin hallinnon voimavaroja.
Kazakstanin ja Kiinan välisellä yhteistyöllä on myös poliittinen ulottuvuus. Kazakstan on yksi Kiinan luotsaamaan Shanghain yhteistyöjärjestön perustajajäsenistä ja toimii siinä aktiivisesti.
Kiitollisuudenvelka ei vaikuta takaavan myötämielisyyttä Venäjää kohtaan.
Maiden lähentymistä varjostaa kuitenkin kazakstanilaisten varautuneisuus Kiinaa ja kiinalaisia kohtaan. Mielipidemittausten mukaan 30 prosenttia kazakstanilaisista suhtautuu Kiinaan kielteisesti, ja maassa on nähty Kiinan vastaisia mielenosoituksia melko säännöllisesti. Maiden välejä hiertää etenkin Kazakstanin äänekäs uiguurivähemmistö, jonka toimintaa Tokajevin hallinto on pyrkinyt viime vuosina suitsimaan.
Turkilla on Kazakstanin monivektorisen ulkopolitiikan kannalta entistä huomattavampi rooli, vaikka sen merkitys onkin Venäjää ja Kiinaa pienempi.
Taloudellisen ja poliittisen yhteistyön lisäksi Turkki on pitkään tehnyt Kazakstanin kanssa kieli-, kulttuuri- ja koulutusyhteistyötä. Molempien maiden pyrkimyksessä näyttäytyä turkkilaista maailmaa edustavina maltillisina ja moderneina muslimimaina on paljon samaa.
Turkilla on ongelmia suhteessaan Venäjään ja rajallisesti resursseja käytettävänään. Siitä huolimatta on Kazakstanin ulkopoliittisen linjan mukaista vahvistaa yhteistyötä tasapainottelun nimissä.
Jos Turkin ja Venäjän välit kiristyvät jälleen, Kazakstan voisi omaksua sovittelijan roolin. Näin se toimi vuodenvaihteessa 2015–2016, jolloin Venäjän ja Turkin välit tulehtuivat Turkin ammuttua alas venäläisen hävittäjän Syyrian rajalla.
Venäjän vaikutusvallan asteittainen mureneminen entisen Neuvostoliiton alueella on ollut käynnissä jo pidempään.
Syynä ovat niin Moskovan rajalliset resurssit kuin painostava tai jopa aggressiivinen aluepolitiikka. Helmikuussa alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ei ole pysäyttänyt tätä kehitystä vaan ainoastaan vahvistanut entisissä neuvostotasavalloissa jo olemassa olevaa pelkoa kansallisen suvereniteetin menettämisestä.
Kazakstanin pyrkimys ja kyky jatkaa monivektorista ulkopolitiikkaansa vauhdittaa Venäjän suhteellisen vaikutusvallan rapautumista. Linja ei järkkynyt verisestä tammikuusta, eikä Tokajevin kiitollisuudenvelka vaikuta takaavan erityistä myötämielisyyttä Venäjää kohtaan.
Vastoin länsimaiden vaatimuksia Kazakstan saattaa auttaa Venäjää kiertämään osan sille asetetuista pakotteista. Mutta tähän Kazakstan olisi mitä todennäköisemmin ollut valmis myös ilman KTSJ:n tammikuista väliintuloa.
Kaksi kolmasosaa Kazakstanin öljystä virtaa CPC-putkilinjaa pitkin Etelä-Venäjän kautta Mustallemerelle, mikä kattaa noin 40 prosenttia Kazakstanin kokonaisviennistä.
Maaliskuussa putki vaurioitui ja öljynvienti takkusi, mikä johti keskusteluun vaihtoehtoisista vientireiteistä. Öljyviennin uudelleenreititys Etelä-Kaukasuksen ja Kiinan kautta olisi käytännössä kallista ja vaikeaa. Se vähentäisi kuitenkin Kazakstanin taloudellista riippuvuutta Moskovasta ja Venäjälle mahdollisesti vielä asetettavista pakotteista.
Koska monivektoriselle ulkopolitiikan linjalle on Kazakstanin eliitin ja kansalaisten parissa laajaa kannatusta, se todennäköisesti jatkuu sellaisenaan. Kun Kiina vahvistuu ja hyökkäyssotaa käyvä Venäjä heikentyy, Kazakstanin hallinto saattaa loppujen lopuksi olla kiinnostuneempi lisäämään yhteistyötä länsimaiden ja alueellisesti merkittävien valtioiden, kuten Iranin, Intian ja Japanin kanssa.
Kazakstanin ulkopoliittisena päämääränä ei kuitenkaan ole Venäjä-siteiden katkaisu vaan tasapainon säilyttäminen monen eri kumppanin välillä.
Silvan on tutkijatohtori ja Moshes ohjelmajohtaja Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.
