Länsimaiden käsitys kumouksellisesta sodankäynnistä on pitkälti muodostunut vuosikymmenien saatossa Vietnamin, Afganistanin ja Irakin taistelukentillä. Toistuneet takaiskut ja kokemus kykenemättömyydestä vastata kumouksellisen sodankäynnin haasteeseen ovat ruokkineet fatalistisia mielikuvia ilmiöstä.
Kenties tunnetuin fatalismin edustaja on Henry Kissinger, joka kommentoi Vietnamin sodan yhteydessä tavanomaisten asevoimien häviävän mikäli ne eivät voita, ja kapinallississien voittavan mikäli he eivät häviä.
Yhdysvaltain maanpuolustuskorkeakoulun professori David Ucko muistuttaa kuitenkin uudella kirjallaan, että fatalistinen asenne yksinkertaistaa ja vääristää ymmärrystä kumouksellisesta sodankäynnistä. Kylmän sodan jälkeiset pyrkimykset haastaa valtioita sotilaallisesti ovat päätyneet suurimmilta osin tappioihin. Talibanin valtaannousu Afganistanissa on poikkeus, ei sääntö – ja sen taustalla vaikuttaa etenkin Pakistanin strateginen tuki.
Ucko toteaa, että kapinalliset ovat uudenlaisen pulman edessä. Heidän pitää pyrkiä haastamaan valtio sotilaallisesti esittääkseen itsensä uskottavana vaihtoehtona. Mutta mikäli heistä muodostuu liian suuri sotilaallinen uhka, he joutuvat usein merkittävien vastatoimien kohteeksi ja tuhoutuvat. Ucko kääntää Kissingerin toteamuksen päälaelleen: valtio voittaa mikäli se ei häviä, ja kapinaliike häviää mikäli se ei voita. Ja tässä tilanteessa valtiot ovat useimmiten niskan päällä.
Kumouksellista sotaa käyvät tahot kehittävät kuitenkin strategioitaan. Kun demokratian vetovoima heikkenee ja yhteiskunnat polarisoituvat, avautuu uudenlaisia toimintamahdollisuuksia.
Ucko korostaa kolmea strategiaa. Ensimmäinen on sodankäynnin rajaaminen niin paikalliseksi, ettei se muodosta valtiolle eksistentiaalista uhkaa. Tämä johtaa paikallisten vaikutuspiirien muodostumiseen ja konfliktien pitkittymiseen. Tällaisia strategioita on käytetty suurkaupunkien slummeissa Brasiliasta Irakiin sekä Länsi-Afrikan ja Kaakkois-
Aasian maaseuduilla.
Toinen keino on haastaa valtio soluttautumalla ja käyttämällä väkivaltaa rajatusti ja salassa. Tarkoituksena on viedä valtiolta sotilaallisen voimankäytön oikeutus ja esiintyä legitiiminä poliittisena toimijana, esimerkiksi puolueena – kuten Irakissa, Kreikassa ja Kolumbiassa on nähty.
Kolmas tapa on pyrkiä muodostamaan massaliike omien aatteiden ja tavoitteiden ympärille. Tällöin taistelua käydään valtaosin ideoiden ja narratiivien kautta ja väkivaltaan nojaudutaan esimerkiksi yhteiskunnallisen polarisoitumisen edistämiseksi. Isisin kumouksellinen sodankäynti pohjautui keskeisesti poliittiseen väkivaltaan mutta sisälsi merkittävän aatteellisen elementin, jonka kautta se pyrki mobilisoimaan kannattajia kansainvälisesti.
Kun kumouksellinen sodankäynti johtaa yhä harvemmin voittoon, on syytä odottaa, että valtioiden valtaa, voimaa ja legitimiteettiä pyritään haastamaan yhä useammin perinteisten taistelukenttien ulkopuolella.
Kirjoittaja on vieraileva tutkija Egmont-instituutissa ja jatko-opiskelija Maanpuolustuskorkeakoulussa.
