Yhdysvaltalaisen Boon esikoiskirja on romaanin muotoon kirjoitettua tutkivaa journalismia, elävästi ja todesti kerrottua. Kirja perustuu Boon omiin havaintoihin, poliisipöytäkirjoihin ja haastatteluihin Intian suurimman kaupungin Mumbain lentokentän läheisyydessä sijaitsevassa Annawadin slummissa. Luksushotellien ympäröimän slummin todellisuus on kuin maailma pienoiskoossa – räikeän epäoikeudenmukainen ja järjetön.
Pulitzer-palkittu Boo on tullut Yhdysvalloissa tunnetuksi erityisesti köyhiä ja muita syrjäytyneitä koskevista reportaaseistaan. The New Yorkerissa nykyään työskentelevä journalisti kertoo kirjan jälkisanoissa, että häntä on aina kiinnostunut se, millä ehdoilla köyhyydestä noustaan.
Intian talouskasvu on ollut maailman nopeinta koko 2000-luvun, ja hallitus on uhonnut hakevansa yhä kovempaa kasvua. Maan sisäiset tuloerot eivät kuitenkaan ole kutistuneet, vaikka köyhien osuus väestöstä on laskenut.
Oxfordin yliopiston muutaman vuoden takainen tutkimus osoittaa, että Intian köyhyys on sekä syvempää että laajemmalle levinnyttä kuin Afrikan mantereen. Intiassa on 28 osavaltiota, joista jo kahdeksassa köyhimmässä on yhteensä enemmän köyhiä kuin Afrikan 26 köyhimmässä valtiossa: yli 420 miljoonaa. YK:n kehitysohjelman mukaan yli kolmannes intialaisista elää köyhyydessä. Joidenkin arvioiden mukaan köyhien osuus on lähes neljä viidesosaa.
Intian hallituksen mukaan köyhien määrä on laskenut 100 miljoonaa verrattuna vuoteen 1991, jolloin hallitus aloitti talouden liberalisoinnin. Ongelmana on kuitenkin köyhyyden syvyyden määrittely: suurinta osaa Annawadin slummin noin 3 000 asukkaasta ei enää lueta ”virallisesti köyhäksi”.
Varmasti ne, joiden ei tarvitse pyydystää sammakoita ja rottia ruoakseen tai syödä kaatopaikan likavesistä muodostuneen järven rannoilla kasvavaa ruohoa selviytyäkseen, kokevat olevansa rikkaampia kuin ne, joiden täytyy, Boo kuvaa. Köyhyys on suhteellista.
Kurjissa oloissa elävien slummin asukkaiden toivo paremmasta elämästä ei silti ole toiveunta. Köyhyydestä on mahdollista nousta. Yhdeksi suurimmista kehityksen esteistä Boo näkee korruption, joka tuhoaa paitsi yksilöiden tasavertaiset mahdollisuudet yhteiskunnassa myös ihmisten moraalisen selkärangan. Toinen este ovat globaalien markkinoiden arvaamattomat liikahdukset, jotka polkevat jalkoihinsa elämää joka puolella maailmaa.
Annawadissa roskien kerääjänä ja kierrätysraaka-aineiden jälleenmyyjänä työskentelevä teini-ikäinen Abdul Husain, yksi kirjan päähenkilöistä, on elättänyt 11-henkisen perheensä työllään 6-vuotiaasta asti, jolloin tuberkuloosi ja jätetyön myrkyt tuhosivat isän terveyden. Pekingin olympialaisten nostattama rakennusvimma vuonna 2008 nosti keräysmetallin maailmanmarkkinahintaa, mikä hyödytti Abdulin perhettä.
Perhe voitti ensin nälän, pystyi sitten jykevöittämään kotinsa lakanaseinät alumiinilevyillä ja asui lopulta hökkelirivin vankimmassa talossa, jossa oli jopa yksi tiiliseinä. Kaikki naapurit eivät kuitenkaan iloinneet yhden perheen kohonneesta elintasosta. Kun naapurissa asuva rampa nainen yritti polttoitsemurhaa, pahat kielet syyttivät siitä Abdulia.
”Slummissa hyvä elämä ei koostu siitä, mitä tekee tai miten hyvin, vaan siitä, miten monta onnettomuutta pystyy välttämään”, Boo kirjoittaa. Yksi virhe, tai yksi hetki, jolloin ei ole riittävän varuillaan, voi pilata koko elämän.
Abdulkin joutuu syyttömänä vankilaan, mikä rapauttaa hänen perheensä toimeentulon. Lopulta perhe päätyy jälleen myymään varastettua kierrätystavaraa selviytyäkseen. Olosuhteet vain ovat sellaiset.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
