Ranskan ulkoministerinä vuosina 2002–2004 toiminut Dominique de Villepin nousi maailmanpolitiikan parrasvaloihin vuonna 2003 pidettyään YK:n turvallisuusneuvostossa puheen, jossa hän vastusti tiukasti Yhdysvaltain aikomusta hyökätä Irakiin.
Ranskan ja Saksan vastustus sai Yhdysvaltain tuolloisen puolustusministerin Donald Rumsfeldin jakamaan Euroopan ”vanhaan” ja ”uuteen” osaan – toisin sanoen hankaliin kriitikoihin ja Yhdysvaltain auliisiin liittolaisiin.
De Villepin on esikuvana ranskalaisen Ulkoministeriö-menestyssarjakuvan keskushenkilölle, ulkoministeri Alexandre Taillard de Vormsille.
Teos esittää ulkoministerin karismaattisena, alkuvoimaisena ja oikukkaana hahmona. Ministeriöön palkattu nuori puheenkirjoittaja on helisemässä, kun ministerin näkemykset vaihtelevat päivästä toiseen. Ainoana pysyvänä ohjenuoranaan ministeri turvautuu Herakleitoksen ajatuksiin. Unissaan hän haaveilee perintönsä elävän vielä 8000-luvullakin.
Kuinka hyvin tämä karikatyyri vastaa todellisuutta, on vaikea sanoa, mutta ainakin sarjakuvan käsikirjoittaja on seurannut de Villepinin työtä lähietäisyydeltä. Salanimen Abel Lanzac taakse kätkeytyy Ranskan ulkoministeriön entinen virkamies. Piirtäjä Christophe Blain puolestaan on ranskalaisen nykysarjakuvan ilmeikkäimpiä piirtäjiä; hänen lennokas viivansa korostaa ulkoministerin liki maanista persoonaa.
Ulkoministerikauden jälkeen De Villepinin tie vei ensin sisäministeriksi ja lopulta pääministeriksi vuosina 2005– 2007. Sen jälkeen de Villepin profiloitui Nicolas Sarkozyn tiukkana kriitikkona. Vaikka molemmat miehet edustivat konservatiivista UMP-puoluetta, heidän välinsä ovat olleet pitkään erittäin huonot.
De Villepinin oli tarkoitus haastaa Sarkozy kevään presidentinvaaleissa perustamansa uuden République solidaire -puolueen ehdokkaana, mutta hän luopui ehdokkuudestaan maaliskuussa kannatuksen vähäisyyden vuoksi.
Teoksen ongelma on, että keskittyessään piirtämään poliittista muotokuvaa sen tarinankerronta jää polkemaan paikallaan. Tekijät vihjailevat ulkoministeriön henkilöstön monimutkaisista suhteista, selkäänpuukotuksista ja flirttailuista, mutta jättävät käyttämättä tilaisuuden rakentaa niistä laajempia draaman kaaria.
Toisaalta teoksen lähestymistapa on piristävä poikkeus, kun sitä vertaa poliittisen sarjakuvan kenttään: tarjolla on paljon hampaatonta satiiria, kömpelöä huumoria ja mustavalkoista protestia, mutta vähän pyrkimyksiä kuvata poliitikot ihmisinä.
Ranskassa – jossa sarjakuva on arvostettu taiteenlaji siinä missä muutkin – albumia on myyty yli 100 000 kappaletta. Viime vuoden lopulla teoksesta ilmestyi ranskaksi toinen osa, jossa päästään juuri kuuluisaan turvaneuvostopuheeseen.
