Sic transit gloria mundi – niin katoaa mainen kunnia – kerrotaan Italian marraskuussa eronneen pääministerin Silvio Berlusconin lausuneen kuultuaan ystävänsä, edesmenneen Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin kuolemasta. Berlusconi ei ollut diktaattori, mutta jotain latinalaisen säkeen kaltaista suurta ja nostalgista koettiin myös Italiassa, kun maata kolmella vuosikymmenellä dominoinut johtaja väistyi vallasta.
Mediaimperiumia johtava multimiljardööri rakensi poliittisen järjestelmän ja aatemaailman, josta käytetään Italiassa käsitettä berlusconismi. Berlusconin ajan hallintoa leimasi länsimaisissa demokratioissa ennen kokematon konflikti oikeuslaitoksen kanssa.
Berlusconi jätti jälkeensä vararikon partaalla olevan valtiontalouden ja poliittisen hajaannuksen. Toisaalta, kuten Firenzen yliopiston politiikan professori Marco Tarchi huomauttaa, Italian lähitulevaisuus ei ole enää pelkästään italialaisten asia, vaan merkittävä osa maan määräysvallasta on siirtynyt kansainvälisille toimijoille.
”Berlusconin hallitus oli niin heikko, että Italian talousremonttia monitoroivat nyt EU-komissio ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Paradoksi on, että tämä voi olla hetkellisesti jopa hyväksi Italialle. Tärkeintä olisi, että talousuudistukset saataisiin alulle ja Italia talouskasvun tielle. Pieni hengähdystauko politiikassa voi Berlusconin jälkeen tehdä hyvää”, Tarchi sanoo.
Ongelman ydin
Italian ongelma on talous, joka ei kasva. Italia on OECD:n johtavista teollisuusmaista ainoa, jonka asukasta kohden laskettu kansantulo on kymmenen viime vuoden aikana pienentynyt. Kuihtuvien verotulojen lisäksi Italialla on huomattava velkaongelma. Noin 1 900 miljardin euron valtionvelallaan Italia on euroalueen velkaantunein maa. Velka on 20 prosenttia suurempi kuin kansantalous.
Kun talouskasvun tahmeus yhdistyy euroalueen suurimpaan velkaan, yhtälöstä seuraa valtion maksukyvyttömyys. Italia on menossa konkurssiin, vaikka monella italialaisella menee vielä hyvin.
Italiassa on tehty jo jonkin aikaa tuloksellisinta oppositiopolitiikkaa kansanäänestyksillä parlamentin ulkopuolelta.
Italialaisten henkeä kohden laskettu varallisuus on 136 500 euroa, joka on lähes kaksinkertainen suomalaisiin verrattuna. Italiaan on kertynyt satojen vuosien aikana mittava kiinteistöomaisuus, ja lisäksi italialaisia vaurastutti toisen maailmansodan jälkeinen talousbuumi, jolle vain Japanin nousu veti vertoja.
”Monelle italialaiselle maata uhkaava konkurssi tulee yllätyksenä, kuin kirkkaalle taivaalle karannut ukkospilvi. Hallitus on viime vuodet lähettänyt vain yhtä viestiä: kriisi ei koske meitä. Poliittinen muutospaine tulee auttamattomasti jälkijunassa”, sanoo Italian suurimman päivälehden Corriere della Seran pääkirjoitustoimittaja Aldo Cazzullo.
Italian kitkuttelu ison velkataakan kanssa on perustunut suhteellisen matalaan korkoon. Tällä vuosituhannella Italia on maksanut kymmenvuotisista joukkolainoistaan noin 4,5 prosentin korkoa. Marraskuussa korko nousi yli seitsemän prosentin kipurajan, kun Euroopan velkakriisi laajeni ja yleiset talousnäkymät huonontuivat. Korkokulut alkavat käydä ylivoimaisiksi.
Seuraavan vuoden aikana Italia joutuu hakemaan markkinoilta uudelleenrahoitusta velkakirjoilleen noin 300 miljardin euron edestä. Jos korko pysyy lähellä nykyistä tasoa, mikään kriisiohjelma tai säästöpaketti ei riitä pelastamaan Italiaa maksukyvyttömyydeltä. Maa tarvitsee talouskasvua.
Super-Mario kentälle
Italian talouden remonttimieheksi on ryhtynyt taloustieteilijä Mario Monti, jota kutsutaan myös nimellä Super-Mario. Lempinimensä Italian uusi pääministeri sai komissaarivuosinaan EU:ssa 1995–2004. Mainetta pönkitti muun muassa päätös nousta bisnesguru Bill Gatesia vastaan ja määrätä Yhdysvaltalaiselle tietotekniikkajätille Microsoftille noin puolen miljardin euron sakot kilpailun vääristämisestä.
Montin on määrä johtaa Italiaa seuraaviin parlamenttivaaleihin, jotka pidetään keväällä 2013. Pääkirjoitustoimittaja Aldo Cazzullo pitää politiikan ulkopuolelta tulevan ja kansainvälisesti tunnustetun taloustieteilijän valintaa pääministeriksi erinomaisena, mutta purskahtaa silti nauramaan.
”Italian poliitikoille on vaikea kuvitella parempaa kotiläksyä. Koko porukka on komennettu katsomaan sivusta, kun teknisistä asiantuntijoista koottu virkamieshallitus yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on”, hän sanoo.
Valtaosa kansanedustajista on asettunut ainakin alkuvaiheessa tukemaan Montin tiukkoja talousuudistuksia. Montin hallitus aikoo uudistaa eläkejärjestelmää, korottaa varallisuusveroa, tarjota verohelpotuksia yrityksille sekä supistaa hallintoa. Italialaisten vastustus uudistuksia kohtaan todennäköisesti kasvaa, kun hallitus alkaa kajota sosiaalietuuksiin.
Talouskasvun tiellä on useita rakenteellisia esteitä, joita ei voi korjata astumatta merkittävää valtaa käyttävien ammatillisten eturyhmien varpaille. Työmarkkinoita vaivaavat satojen ammattiryhmien kilpailua rajoittavat etuoikeudet. Niiden purkamisen ohella Montin odotetaan leikkaavan länsimaiden kalleimman demokratian kuluja ja poliittisen eliitin epätodellisen suuria etuoikeuksia.
Italialainen kansanedustaja tienaa 150 000 euron vuosiansioillaan lähes kolminkertaisesti ranskalaiseen kollegaansa verrattuna. Kaksikamarisessa parlamentissa istuu 952 kansanedustajaa, 216 edustajaa enemmän kuin Euroopan parlamentissa. 130 kansanedustajaa on samanaikaisesti virassa eri alueiden, provinssien tai kuntien hallinnossa ja nauttii tuplaroolistaan täysimittaista kaksoiskorvausta sekä eläkekertymää.
Tarkastelipa italialaista demokratiaa mistä kulmasta tahansa, sen kustannukset osoittautuvat yleensä kaksinkertaisiksi, jopa moninkertaisiksi verrattuna muihin länsimaisiin demokratioihin.
Kun pieni Antonio Di Pietron johtama laillisuuspuolue Arvojen Italia esitti politiikan kulujen merkittävää leikkaamista parlamentissa heinäkuussa, sekä Berlusconin johtama keskustaoikeistolainen hallitusrintama että suurin oppositiopuolue keskustavasemmistolainen Demokraattinen puolue äänestivät kulujen leikkaamista vastaan.
Milanon talousyliopiston Bocconin professori Tito Boeri näkee Italian vaikean tilanteen valoisan puolen.
”Kun mitään ei ole tehty moneen vuoteen Italian köyhtymisen estämiseksi, nyt pienilläkin muutoksilla saadaan aikaan kasvua. Lista siitä, mitä voidaan tehdä, on niin pitkä, että oikein hävettää”, Boeri sanoo.
Roskalaki esteenä
Luottamuspulasta poliittista järjestelmää kohtaan kertoo se, että Italiassa on tehty jo jonkin aikaa tuloksellisinta oppositiopolitiikkaa kansanäänestyksillä parlamentin ulkopuolelta. Italian perustuslaki mahdollistaa sitovan kansanäänestyksen, kun lakialoitteen allekirjoittaa vähintään 500 000 kansalaista. Sitova kansanäänestys on lainvoimainen, jos yli puolet kaikista äänioikeutetuista antaa äänensä.
Äänikynnys ylittyi kesäkuussa ensimmäisen kerran vuoden 1995 jälkeen, kun italialaiset torppasivat kansanäänestyksessä Berlusconin hallituksen suunnitelmat paluusta ydinvoimaan ja ministerien oikeudesta olla saapumatta oikeuden kuultaviksi. Italialaiset äänestivät poikkeuksellisen vilkkaasti, ja yli yhdeksän kymmenestä äänesti hallitusta vastaan. Merkittävä osa hallituspuolueiden kannattajista ei noudattanut pääministerin kehotusta lähteä rantalomalle äänestyksen ajaksi.
Italian suurimman puolueen paikasta Berlusconin puolueen kanssa kisaava keskustavasemmistolainen Demokraattinen puolue ei ole viime vuosina osannut hyödyntää kansalaisten oppositiotunnetta. Demokraattinen puolue oli pahasti myöhässä ydinvoimasta käydyssä kansanäänestyksessä, ja vaalilain muuttamista se suorastaan vastusti, kunnes loppumetreillä kiirehti laittamaan puolueen tunnuksen aloitteen taakse. Kansanäänestysten kantavana poliittisena voimana on toiminut laillisuuspuolue Arvojen Italia.
Demokraattisen puolueen merkittävin voitto Berlusconin kaudella oli pääministerin nujertaminen tämän poliittisessa synnyinkaupungissa Milanossa kevään aluevaaleissa. Milanon siirtyminen vasemmistolle on tärkeää, sillä kaupunki on maan rahoitusalan keskus ja talouden moottori, joka on usein ennakoinut Italian politiikan trendejä. Milanosta alkoi fasismi, Milanoon päättyi kristillisdemokraattien 50 vuotta yhtäjaksoisesti kestänyt hallituskausi ja Milanossa sai alkunsa berlusconismi.
Berlusconin perintönä Italiassa on myös hankala vaalilaki, jolle italialaiset ovat antaneet nimen roskalaki, porcellum. Laki evää italialaisilta mahdollisuuden vaikuttaa kansanedustajien valintaan. Puolueilla on lain nojalla täysi valta nimetä kansanedustajansa vaaleissa ansaitun kokonaisäänimäärän mukaisen paikkajaon perusteella. Yksittäisten kansanedustajaehdokkaiden vaaleissa saamilla äänillä ei ole merkitystä.
Yli miljoona italialaista allekirjoitti syyskuussa lakialoitteen, jonka tarkoituksena on kumota epäsuosittu vaalilaki. Vaalilain kumoamisesta järjestetään kansanäänestys keväällä 2012.
”Nyt kun Berlusconi on poissa, Italia on menettänyt alibinsa. Jos homma ei toimi, siitä ei voida enää syyttää suurmiestä. Kansanvälisten tarkkailijoiden valvonnassa valtamme on alaston, mutta toisella tavalla, kuin seksiskandaalien tahriman Berlusconin aikana”, sanoo politiikan professori Tarchi.
Kirjoittaja on Firenzessä asuva vapaa toimittaja.
