Ensi vuoden alussa noin 200 suomalaista rauhanturvaajaa palaa Libanoniin YK:n rauhanturvaoperaatio Unifiliin. Suomi osallistuu 33 vuotta toimineeseen operaatioon kolmatta kertaa. Suomelle osallistuminen on mielikuvapolitiikkaa: Unifil mielletään perinteiseksi rauhanturvaoperaatioksi, jonka ainoana tehtävänä on Etelä-Libanonin raja-alueen vakauttaminen.
Tämä on kuitenkin vanhentunut käsitys. Unifilin rooli on muuttunut vuoden 2006 Israelin ja Hizbollah-järjestön välisen sodan jälkeen. Puolueettoman rauhanturvaamisen sijaan nyky-Unifil muistuttaa enemmän länsivaltojen aikaisempia Libanon-interventioita, joiden pyrkimyksenä on ollut Syyrian ja sen liittolaisten sulkeminen pois Libanonista.
Länsivalloilla – etenkin Ranskalla ja Yhdysvalloilla – on pitkä historia Libanonissa. Ranska on ollut mukana Unifilissa alusta alkaen, ja Ranskan joukkoja oli Libanonissa vuosina 1982–1984 osana Yhdysvaltain johtamaa monikansallista interventiota. Yhdysvallat puuttui sotilaallisesti peliin Libanonissa ensi kerran vuonna 1958. Länsivallat ovat tukeneet länsimielisiä libanonilaisryhmiä ja Libanonin keskushallintoa, mutta suosineet myös voimankäyttöä.
Myös Syyrian vaikutusvalta Libanonissa on aina ollut merkittävä. Joskus Syyria on käyttänyt valtaansa suoraan, kuten miehitysaikanaan 1976–2005, mutta maa on myös löytänyt liittolaisia eri libanonilaisryhmistä. Länsivallat ja Syyria ovat olleet vastakkaisilla puolilla Ranskan mandaattiajasta lähtien. Vastakkainasettelun keskeinen näyttämö on ollut Libanon.
Länsimaiden voimankäytön ensisijaisena tarkoituksena ei ole ollut Libanonin vakauttaminen vaan Syyrian otteen heikentäminen. Jokaisella interventiolla on ollut rajattu toiminta-alue, joka on ollut riittämätön Libanonin rauhoittamiseen mutta riittävä länsimielisten ryhmien aseman vahvistamiseen kamppailussa Syyrian liittolaisia vastaan.
Interventiot ovat keskittyneet Syyrian rooliin ja jättäneet huomiotta vaikutuksensa Libanonin sisäiseen voimatasapainoon. Interventiot ovat provosoineet vastareaktiota ja pikemminkin lietsoneet Libanonin sisäistä konfliktia kuin rauhoittaneet sitä. Esimerkiksi vuosien 1982–1984 interventiossa länsivallat ajautuivat Libanonin sisällissodan osapuoleksi ja päätyivät taistelemaan Syyriaa ja sen tukemia libanonilaisryhmiä vastaan.
Vuoden 2006 sodan jälkeen Unifil-operaatiolle annettiin uusi mandaatti, joka jälleen kerran pyrki vahvistamaan Libanonin keskushallintoa rajaamalla Syyrian vaikutusvaltaa. Operaation tavoitteeksi asetettiin Hizbollahin aseistariisunta Etelä-Libanonissa jopa pakon uhalla.
Uusi mandaatti kuitenkin toisti vanhoja virheitä. Mandaattiin sisältyi länsivaltojen aloitteesta epäsuoraa Hizbollahin uhkailua, jolla oli väistämättömiä sisäpoliittisia seurauksia. Vaikka Hizbollahin suhde Syyriaan on läheinen, se on ensisijaisesti libanonilainen järjestö. Jos Unifil olisi ryhtynyt aseistariisuntaan, olisi seurannut avoin konflikti. Ei ollut ihme, että Libanonin länsimielinen hallitus kieltäytyi toteuttamasta aseistariisuntaa.
Unifilin budjetti on kaksinkertaistunut ja sotilasmäärä kolminkertaistunut, mutta uusi mandaatti ei ole muuttanut vallitsevaa tilannetta eikä osaa mandaatista voida toimeenpanna. Siksi Unifil on omaksunut roolin raja-alueen valvojana. Operaatio on entistä tiiviimmin sidottu osaksi länsivaltojen puolueellista Libanonin-politiikkaa.
Syyria vaikuttaa yhä Libanonin tulevaisuuteen. Syyrian vajoaminen syvään kriisiin on nostattanut epävarmuutta myös Libanonissa. Unifilin tulevaisuuden kannalta tärkeintä on, miten Syyrian ja Hizbollahin välinen suhde muuttuu.
Syyrian sisäisen konfliktin syventyessä tämä liittouma rakoilee. Syyria on ollut Iranin ohella Hizbollahin tärkein tukija, mutta Hizbollah ei halua vajota Bašar al-Assadin hallinnon mukana. Hizbollah saattaa maltillistua, varsinkin nyt, kun liike on tärkein tekijä Libanonin hallituksessa.
Siksi länsivaltojen kannattaisi nähdä Hizbollah muunakin kuin Syyrian etäispäätteenä. Sodan uhka Etelä-Libanonissa jatkuu, eikä Unifilin mandaatti ratkaise tätä ongelmaa.
