Frank JohanssonTakapenkin vaitelias oppilas rohkaistui puhumaan. Näin voi kuvailla Suomen ulkopolitiikassa 1990-luvulla tapahtunutta muutosta suhtautumisessa ihmisoikeuskysymyksiin.
Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kiitteli Suomen ihmisoikeuspolitiikan aktivoitumista Ulkopolitiikka-lehdessä 2/1997. Muutoksen syiksi hän erotteli kolme tekijää: Neuvostoliiton hajoamisen, Suomen EU-jäsenyyden sekä Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen aloitteellisuuden.
Erityisen tyytyväinen Johansson oli tuolloiseen ulkoministeri Tarja Haloseen sekä ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavistoon. Kritiikkiä hän sen sijaan suuntasi ulkoministeriön virkamiehiä kohtaan: ”Haluttoman ja varovaisen ministerin alaisuudessa Merikasarmin ja Katajanokanlaiturin kokeneet virkamiehet osaisivat kyllä vanhasta muistista vesittää kaikki kannanotot.”
Presidentti Martti Ahtisaaren Johansson katsoi olevan edeltäjäänsä Mauno Koivistoa kiinnostuneempi kansainvälisistä kysymyksistä, mutta totesi Ahtisaaren prioriteetin silti olevan ”Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maailmaa”.
Entä mitä Johansson ajattelee nyt, 14 vuotta myöhemmin? Onko myönteinen kehitys jatkunut?
”Olin vuonna 1997 vasta aloittanut Amnestyn toiminnanjohtajana ja olin turhan optimistinen. Nykyään otetaan varmasti enemmän kantaa kuin kylmän sodan aikana, mutta vuodesta 1997 ei ole menty eteenpäin, vaan tultu jopa vähän takapakkia”, Johansson arvioi.
Ulkoministeriöön 1990-luvulla perustetusta ihmisoikeusyksiköstä ei Johanssonin mielestä tullut niin merkittävää elintä kuin hän oli toivonut.
”Amnesty tekeekin enemmän työtä ulkoministeriön maakohtaisten osastojen kuin ihmisoikeusyksikön kanssa.”
Vielä vuonna 1997 Johansson katsoi, että jäsenyys Euroopan unionissa oli tehnyt Suomelle hyvää. Osana eurooppalaista yhteisöä Suomen oli pakko ottaa kantaa kysymyksiin, joista ei ennen olisi välitetty. Nyt Johansson näkee EU-jäsenyyden passivoineen Suomea: Suomi ei ota mihinkään kantaa sen enempää kuin EU-maat yhteisesti saavat sovituksi.
Entä Suomen ulkopolitiikan johtajat 2000-luvulla? Johansson erottelee kaksi viime vuosina vaikuttanutta ulkopoliittista linjaa: Ahtisaaren–Stubbin–Haaviston linjan sekä Halosen–Tuomiojan linjan. Ensin mainittuja hän kutsuu ”muskeliliberalisteiksi”, jotka korostavat rohkeutta varovaisuuden sijaan ja haluavat Suomen osallistuvan kaikkiin länsimaiden operaatioihin – myös sotiin.
”2000-luvun suuri muutos, jota en osannut vuonna 1997 ennakoida, on perinteisen rauhanturvaamisen muuttuminen sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi.”
Halosen–Tuomiojan linja on enemmän Johanssonin mieleen. Johansson kehuu presidentti Halosta tämän työstä Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ja YK:n kestävän kehityksen paneelissa, mutta sanoo kaivanneensa presidentiltä rohkeampia kannanottoja.
”Erityisesti toisella kaudellaan, kun presidentin ei tarvitse huolehtia uudelleenvalinnastaan, hänellä olisi ollut niihin mahdollisuus.”
Halosta ulkoministerinä seurannutta Erkki Tuomiojaa Johansson kiittelee aktiivisesta toiminnasta muun muassa kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi.
”Ilkka Kanervaa ja Alexander Stubbia tämä prosessi ei enää kiinnostanut. Toivottavasti Tuomioja nyt jatkaa tätä työtä.”
Johansson arvioi myös, että Tuomioja antoi enemmän painoa ulkoministeriön ihmisoikeusyksikön näkemyksille kuin Stubb.
”Suurin ero heidän välillään on siinä, että puhe globaalista oikeudenmukaisuudesta jäi Stubbin myötä kokonaan pois. Sen sijaan hehkutettiin EU:ta ja Natoa ja keskityttiin Suomen brändäämiseen.”
Johansson arvelee ihmisoikeuksien – tai ainakin ihmisoikeuspuheen – kokeneen lievää inflaatiota. Yhtäältä vallanpitäjät ovat omaksuneet ihmisoikeusretoriikan, ja sotilaallisia operaatioita perustellaan ihmisoikeuksilla. Toisaalta ihmisoikeuksiin viitataan jo täysin viihteellisissäkin yhteyksissä. Johansson muistelee näkemäänsä Hollywood-elokuvan traileria, jossa todettiin, että ”buying underwear is a human right” – alusvaatteiden ostaminen on ihmisoikeus.
”Samaan aikaan uudet haasteet, kuten ilmastonmuutos, terrorismi ja finanssikriisi, ovat ajaneet ihmisoikeudet sivupolulle. Näillä uusilla ongelmillakin on ihmisoikeudellinen ulottuvuutensa, mutta se jää näkymättömäksi. Virallinen Suomi toistelee edelleen uskollisesti ihmisoikeusliturgiaa, mutta onko sen takana todellista tahtoa, joka johtaisi tekoihin?”
Ulkopoliittisen instituutin tavoin myös Amnesty on tänä vuonna viettänyt 50-vuotisjuhliaan. Johansson toteaa, että sekä hänen itsensä että Amnestyn vaatimustaso on noussut.
”Aiemmin olimme tyytyväisiä, jos Suomi otti ihmisoikeudet esiin YK:ssa tai valtiovierailujen yhteydessä. Nyt haluamme pitkäjänteistä aktiivista toimintaa, joka johtaa tulokseen. Tällaista voi olla esimerkiksi ihmisoikeuspuolustajien näkyvä tukeminen, työryhmien vetäminen ja muiden hallitusten aktiivinen lobbaaminen.”
