Tämä kirja olisi voinut olla kylmän sodan aikaan sijoittuva vakoiluromaani John le Carrén tai Robert Ludlumin kynästä. Kirja on täynnä mysteerejä, murhia ja politiikkaa, ja se sijoittuu Venäjälle. Ainoa puuttuva elementti on kohtalokas nainen, joka astuu peliin yllättäen ja tuhoaa säntillisesti laaditut suunnitelmat.
Mutta kirjan on kirjoittanut brittiläisen laatulehti Guardianin toimittaja Luke Harding. Hän käy päiväkirjamaisesti läpi kirjeenvaihtaja-aikaansa Venäjällä vuosina 2004–2011 siihen saakka, kun hänet karkotettiin maasta ilman virallista selitystä.
Hardingin kirjan erottaa vakoilujännäristä se, ettei Harding osallistunut vakoiluun vaan teki työtään ulkomaisena toimittajana Venäjällä. Maan turvallisuuspalvelulle tämä kuitenkin riitti syyksi Hardingin erityiskohtelulle: Hardingin talon lastenhuoneen ikkuna jätetään auki sillä aikaa, kun perhe ei ole kotona. Näkymätön hälytys pitää Hardingin perhettä hereillä öisin, ja talosta katoaa ja sinne ilmestyy outoja tavaroita.
Kirja ansaitsee tulla verratuksi Franz Kafkan tai George Orwellin romaaneihin, joissa päähenkilö huomaa elävänsä eriskummallisessa kaksoistodellisuudessa, syytettynä rikoksesta, josta hän ei ole tietoinen.
Hardingin elämään Venäjällä kuului niin lounaita oligarkkien ja Kremlin sisäpiiriläisten kanssa Moskovan hienostokahviloissa, raportointia Etelä-Ossetian sodasta vuonna 2008 kuin myös teehetkiä monien tavallisten venäläisten kanssa. Kirja olisi kannattanut kirjoittaa, vaikka Harding ei olisi joutunut vaikeuksiin Venäjän turvallisuuspalvelun kanssa, niin tärkeitä tapahtumia Hardingin Venäjän-vuosiin mahtui.
Hardingin näkemys Venäjän politiikasta ei ole kovin syvällinen, ja toimittajana hän usein välittää haastateltaviensa ajatuksia sen sijaan, että esittäisi omia analyysejään. Ajatuksen Venäjästä mafiavaltiona Harding on lainannut kuuluisalta šakinpelaajalta ja Putinin kiivaalta kriitikolta Garri Kasparovilta. Hardingin kirja ei ole akateeminen Venäjä-tutkimus, eikä sitä pidä sellaisena lukea.
Sen sijaan kirjan ansiot ovat muualla: Hardingin tyyli on viihdyttävä, ja siihen on siroteltu anteliaasti kuivaa brittiläistä huumoria. Hardingilla on kyky löytää koomisia piirteitä kaikista tilanteista. Jopa kuulusteluihinsa Moskovan Lefortovon kurjaan vankilaan Harding menee ironinen hymy huulillaan.
Ehkäpä juuri ironia sai venäläisviranomaiset ärsyyntymään Hardingiin niin kovin; kritiikin sijaan hän suhtautui Putinin tarpeettoman itsetietoiseen vallankäyttöön usein hellän pilkallisesti. Harding sai päälleen uuden ryöpyn uhkauksia esimerkiksi sen jälkeen, kun hän raportoi vitsaillen Anna Chapmanin ja muiden Yhdysvalloissa paljastuneiden venäläisvakoojien karkottamisesta.
Hardingin kirjan tärkein kysymys on, miksi Venäjän turvallisuuspalvelu seurasi hänen tekemisiään niin tiiviisti. Luulivatko viranomaiset häntä vakoojaksi? Pitivätkö he hänen artikkeleitaan vahingollisina Venäjän maineelle lännessä? Tekivätkö he hänestä syntipukin tai esimerkin muille toimittajille? Vai oliko viranomaisten vain liian vaikea niellä sitä, että samoin kuin erikoisagenttien myös toimittajien työ on kysyä haastateltavilta kysymyksiä?
Harding vertaa itseään toiseen Guardianin toimittajaan Malcolm Muggeridgeen, joka työskenteli Stalinin Neuvostoliitossa ja julkaisi myöhemmin muistelmat, joissa on yhtäläisyyksiä Hardingin kokemuksiin. Kumpikin rakasti syvästi Venäjän kansaa mutta jätti maan lopulta ilman suuria toiveita hallinnon muutoksesta.
Olisi kiinnostavaa tietää, millaisen kirjan Guardianin mahdollinen seuraava Moskovan-kirjeenvaihtaja kirjoittaa 10–15 vuoden päästä.
Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija ja europarlamentaarikko Tarja Cronbergin poliittinen neuvonantaja.
