Demokraattisissa maissa käytetään paljon aikaa ja energiaa sen miettimiseen, miten reagoida Venäjän informaatiovaikuttamiseen. Lähtökohtana on ollut vaikuttamisen tehon minimoiminen faktoja tarkistamalla ja kansalaisten valmiuksia kasvattamalla.
Maailmalla ihaillaan ja kopioidaan Suomen kokonaisvaltaista, jo esikoulusta alkavaa tapaa torjua informaatiovaikuttamista. Kaikkein olennaisin vahvuus, jota valitettavasti ei voi meiltä kopioida, on yhteiskunnan sisäinen luottamus. Omalta osaltaan meitä suojaa myös harvinainen ja vaikea kielemme, joka ei liioin ole kopioitavissa.
Suomessa on jo pitkään kehitetty tapoja toimia vihamielistä informaatiovaikuttamista vastaan. Viime aikoina näille pyrkimyksille on muiden turvallisuutta lisäävien toimien tapaan löytynyt lisää resursseja. Valtiollisella toiminnalla on omat rajansa, ja alalle tarvitaan ehdottomasti myös vapaampia, esimerkiksi akateemiseen maailmaan kytkeytyviä toimijoita.
Pelkkä reagointi tai vahinkojen minimointi ei kuitenkaan enää riitä. Käsittelyyn on otettava kysymys siitä, pitäisikö demokraattisten valtioiden pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan venäläisiin ja sitä kautta Venäjään.
Kremlin näkökulmasta länsi on jo pitkään käynyt sotaa heitä vastaan taloudella, kulttuurilla, medialla, uskonnolla ja kaikilla muillakin välineillä. Venäläinen tulkinta on, että vähemmistöjen oikeuksia tai aitoa demokratiaa vaativat viestit ja toiminta ovat hyökkäyksiä Venäjää vastaan.
Tiedostusvälineiden hallinta ja kaiken järjestäytyneen oppositiotoiminnan kovakourainen hajottaminen on mahdollistanut Kremlin täydellisen otteen informaatiotilasta kotimaassa. Myös akateemiset yhteydet, kansalaisjärjestöjen kansainväliset kontaktit ja vastaava yhteydenpito ulkomaille on lähestulkoon katkaistu. Venäjän valvontapalvelu Roskomnadzor on estänyt pääsyn lukemattomille ulkomaalaisille, myös suomalaisille, uutissivustoille.
Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö venäläisten suuntaan voisi tehdä informaatiovaikuttamista. Demokraattisten maiden vain pitää tehdä se lakejaan ja arvojaan kunnioittaen, avoimesti ja totuudessa pysytellen.
Journalististen medioiden venäjänkieliseen tuotantoon kannattaa panostaa ja myös suoraa poliittista puhetta kannattaa suunnata venäläisille. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Halla-ahon (ps.) venäjänkieliset videot viime keväänä olivat tästä hyvä esimerkki.
Kremlin kuristusotteen myötä parhaiten voisivat olla tavoitettavissa Venäjän ulkopuolella asuvat venäläiset. Strategisella tasolla heidät voi perustellusti nähdä ennen kaikkea mahdollisuutena, ei uhkana.
Tuo mahdollisuus hukataan, jos sinällään ymmärrettävä viha Venäjän valtion sotarikoksia kohtaan kohdistuu heihin. Venäjän historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten nimenomaan diasporassa on kasvanut ja kehittynyt maan valtarakenteita haastava ja jopa vaihtava muutos.
Venäjän historiassa on esimerkkejä siitä, miten diasporassa on kasvanut maan valtarakenteita haastava muutos.
Prahassa kokoontui kesällä joukko Venäjän eri alueiden ja kansojen edustajia, jotka ajavat maansa pilkkomista pienempiin kansallisvaltioihin. Separatismi on Venäjällä laissa kiellettyä. Syksyllä puolestaan kokoontuu Vapaan Venäjän nimen ja sinivalkoisen lipun alla kulkeva kansanliike. Tämän liikehdinnän nimissä on järjestetty paitsi venäläisten rauhanmielenosoituksia Venäjän ulkopuolella, myös perustettu joukko-osasto taistelemaan Ukrainan puolesta. Tällaisia pyrintöjä ei ainakaan pidä haitata.
Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että virallisen Venäjän harjoittamalla maanmiespolitiikalla pyritään ylläpitämään venäläisten ylirajaista hallintaa. Venäjän määrätietoinen diasporapolitiikka on osa sen ulkopolitiikkaa, kuten Venäjä-tutkija Olga Davydova-Minguet on todennut.
Kun Venäjän järjestämät lapsikiistat olivat vuonna 2012 kuumimmillaan, järjestettiin Joensuussa tilaisuus, jossa kerrottiin venäjänkielisille heidän omalla kielellään ja heidän lähtökohdistaan suomalaisesta lastensuojelusta. Keskustelu hälvensi lietsottuja pelkoja ja tieto kantautui maahanmuuttajien verkostoissa eteenpäin. Nyt voisi harkita samantyyppisiä tilaisuuksia, joissa käytäisiin venäjäksi läpi tilannetta ja avattaisiin eri näkökulmia. Verkkotallenteet antaisivat kaikille halukkaille mahdollisuuden kuulla keskustelut, myös Venäjällä.
Konflikti Venäjän ja lännen demokraattisten maiden välillä voi päättyä kestävästi vain, jos jompikumpi osapuoli antaa periksi. Länsimaisessa demokratiassa näin voi tapahtua vaalien kautta, jos kansa äänestää valtaan Venäjälle periksi antavat päättäjät. Venäjä taas antaa pysyvästi periksi vain, jos siellä valtaan nousevat demokraattiset voimat.
Niiden nousulle ei ole laillisia väyliä, mutta se voi silti tapahtua. Meidän pitäisi – harkitusti ja demokraattisia arvoja kunnioittaen – miettiä, miten voisimme edistää tällaisen ajattelun kehittymistä.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja viestintäasiantuntija.
