Paula Vannisen takana on suurennos levän saksitoksiinista.
Ennen Nobel-mitalia ohi vilahtaa kaasunaamariin pukeutunut tutkija lasiovien takana. Ohitamme johtaja Paula Vannisen kanssa laboratorioita toisensa perään Helsingin yliopiston Kemian osastolla Kumpulassa. Käytävillä on hiljaista ja hämärää, syyslukukausi ei ole vielä alkanut.
Perillä Verifinissä, eteisen nurkan vaatimattomassa vitriinissä, pölyttyy Nobel-palkinnon virallinen kopio. Vanninen hymyilee näyttäessään sen heti vieraille. Se on arvokas muisto menneestä.
Verifin on Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti: 22 ihmistä työllistävä laboratorio, joka valvoo kieltosopimusta ja kehittää tutkimusmenetelmiä taisteluaineiden tunnistamiseksi ja käytön todentamiseksi. Vanninen on johtanut instituuttia 17 vuotta.
Liki kymmenen vuotta sitten instituutti sai osansa Nobelista. Vuonna 2013 rauhanpalkinto myönnettiin kemiallisten aseiden kieltojärjestö OPCW:lle kemiallisten aseiden hävittämisestä, viimeksi Syyriassa. Seuraavana vuonna Verifin sai ensimmäisenä laboratoriona uuden OPCW-Haag palkinnon työpanoksestaan.
Syyrialla on ollut osansa Vannisen töissä pitkään.
Vuosina 2013–2014 Verifin osallistui Syyrian kemiallisten aseiden hävittämiseen. Yksi instituutin työntekijöistä oli Välimerellä laivassa valvomassa sariinihermokaasun lähtöaineiden tuhoamista. Kun tuhoamisesta syntyneet jätteet vietiin hävitettäväksi Ekokemin laitokselle Riihimäelle, Verifinin edustajat seurasivat mukana ja osallistuivat toteutuksen suunnitteluun.
»Suomessa asiat hoituvat yleensä hyvin. Ekokem sai hirveästi kiitosta siitä, että seuraavat prosessia ja dokumentoivat kaiken hyvin. Se säästi meiltäkin työtä.»
Syyrian sodan katoaminen julkisuudesta painaa Vannisen mieltä. Sota ei ole loppunut.
YK:n ihmisoikeusedustajan mukaan yli 306 000 siviiliä on kuollut kymmenen vuoden aikana. Satoja tänäkin vuonna.
»Ukrainan sota on aivan kauhea ja siellä on hirveästi pakolaisia, mutta on hirveää miten erilainen meidän asenteemme Euroopassa on syyrialaispakolaisia ja ukrainalaisia kohtaan. Välinpitämättömyys äitejä ja lapsia kohtaan leireillä…», Vanninen sanoo ja pysähtyy tuijottamaan työhuoneensa kaapistoja.
»Jos ihmiset ovat vähän erivärisiä tai -luonteisia, heitä ei haluta Suomeen. Se on myös pöyristyttävää, miten viranomaiset lähettävät ihmisiä hukkumaan merelle», hän jatkaa.
Verifin on yksi paristakymmenestä OPCW:n nimeämästä laboratoriosta, jonne voi milloin tahansa ja mistä tahansa saapua tuntemattomia näytteitä. Tutkijat eivät saa tietää, mistä näyte on peräisin tai millaisia oireita se on voinut aiheuttaa ihmisille.
Saattaa olla vain paketti vesipitoista maa-ainesta, josta tutkijoiden on selvitettävä kemikaali kahdella eri tavalla, kahdessa viikossa – oli joulu tai juhannus, oli muita töitä pöydällä tai ei.
»Meillä ei siis ole mitään rutiineja», Vanninen toteaa. Työtä tehdään isoihin maihin nähden pienillä resursseilla ja intensiivisenä tiimityönä. Se on kuin arvoituksen ratkaisemista kaltaistensa joukossa, mistä Vanninen selvästi nauttii.
Jos nykyiset menetelmät eivät toimi, tilalle kehitetään uusia.
Vanninen sanoo, että aseet eivät varsinaisesti häntä Verifiniin vetäneet, vaan tekniikka ja rakennetutkimus, jossa määritetään tuntemattoman orgaanisen yhdisteen kemiallinen rakenne. Sitä hän aikoinaan opiskeli Oulun yliopistossa. Sittemmin työn kansainvälinen luonne on ollut palkitsevaa. Vanninen on ollut mukana OPCW:n tieteellisessä neuvostossa ja eri työryhmissä sekä toiminut Naton asiantuntijatyöryhmässä.
Hermomyrkyt ovat taisteluaineista pahimpia: ne tappavat nopeasti.
Kemiallisten aseiden kieltosopimus solmittiin vuonna 1993 vuosikymmenien väännön jälkeen, ja se astui voimaan neljä vuotta myöhemmin. Nykyään 193 maan sopimuksessa on kielletty yli 10 000 niin sanottua listakemikaalia, esimerkiksi sinappi- ja hermokaasut, risiini ja saksitoksiini.
Jotta kemiallisia taisteluaineita voidaan jäljittää, on oltava luotettavia keinoja aineiden tutkimiseksi. Sopimuksen valvomiseen tarvitaan muitakin kuin valtio-oppineita perusvirkamiehiä.
»Meillä täytyy olla mihin tahansa näytteeseen tutkimusmenetelmät. OPCW:n tarkastajat voivat ottaa näytteitä vaatteista tai raaputtaa vaikka laastia seinästä», Vanninen selittää.
Hän kertoo, että nykyään instituutissa analysoidaan myös veri- ja virtsanäytteitä. Hiukset taas ovat ympäristönäyte. Yleensä näytteet ovat kuitenkin vettä ja maata. Ilmaakin voisi olla, mutta iskujen kohteiseen ei yleensä päästä tapahtumahetkellä.
OPCW vaatii laboratorioiltaan pätevyystestejä, joissa Verifin on loistanut vuodesta toiseen. Testit ovat töistä kenties vaikeimpia, Vanninen arvelee, sillä tutkijat haluavat laittaa kollegoitaan koville.
Vaikeinta on raportointi. »Joka ikinen kohta raportissa pitää olla kunnossa, muuten tulos hylätään. Se ei ole kollegalle loukkaus, kun haet virheitä tämän raportista ja löydät sellaisen», Vanninen sanoo
»Olen itse pahin kyttääjä. Ei tutkija aina sitä kritiikkiä hyvin ota.»
Johtajana Vanninen on vaativa ja tarkka mutta myös joukkojaan kannustava. Hän haluaa tutkijoiden kehittyvän ja löytävän ratkaisuja.
Vanninen on myös pitänyt huolen, että Nobelia seuranneesta OPCW-Haag-palkinnosta jääneitä rahoja on käytetty säästeliäästi. Instituutin perusrahoitus on ollut useita kertoja vaakalaudalla. Ulkoministeriön osuus on vuosikymmenien saatossa tippunut sadasta prosentista 24:ään, vaikka se rahoittaakin nyt kehittyvien maiden tutkijoiden koulutusta.
OPCW jakoi Nobel-palkintonsa pitkäaikaisten kumppaniensa kanssa.
Verifin on epäonnistunut pätevyystestissä kerran, kun se raportoi yhden väärän yhdisteen. Tämä oli Vannisen johtajauran kovin paikka.
»Kansainvälisestikin se oli šokki, että Verifin epäonnistui. Lähellä oli, ettei suruvalitteluja tullut.»
Nyt hän pystyy jo nauramaan asialle, mutta ensin oli kaivettava virhe ja muutettava toimintatapoja. Alkujaan koko tiimi luuli tehneensä kaiken oikein. Sittemmin he ovat palanneet parhaimpien pisteiden tielle.
Kemian ja raportoinnin osaamisen lisäksi tarvitaan roppakaupalla luottamusta, jotta kaikki pitävät tutkimustuloksia oikeina. Siihen ei kuulu julkisuus.
Salassapito on työn edellytys ja osa ansaittua statusta luotettavana kumppanina.
Mediahuomiosta Vannisella on ikäviä muistoja. Vuonna 2013 YK:n työntekijän sähköpostiketjussa levisi tieto siitä, missä Syyrian sariini-iskujen näytteet tutkitaan. Listalla oli myös Helsinki. Maailmaa kuohuttaneessa Ghoutan iskussa elokuussa 2013 kuoli satoja ihmisiä.
Tutkijoiden työhön ei vaikuta lehtien kirjoittelu, eivätkä he Vannisen mukaan yleensä edes tiedä, mistä tutkittavat näytteet tulevat. Julkisuus oli hirveää, hän muistelee. Se oli myös turvallisuusriski.
Turvallisuusuhkiin on pitänyt suhtautua yhä vakavammin. OPCW:tä yritettiin vakoilla ja sen nimittämää sveitsiläistä Spietzin laboratoriota vastaan tehtiin verkkohyökkäyksiä, kun nämä olivat tutkineet Salisburyn myrkytysten näytteitä.
Venäjän entinen tiedustelu-upseeri Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia Skripal löytyivät elottomina puistonpenkiltä Salisburyssa Britanniassa maaliskuussa 2018.
Tutkijoille tapaus oli vaikea. Vanninen sanoo, että asian selvittäminen olisi ollut huomattavasti hankalampaa, ellei mahdotonta, jos OPCW:n nimittämä brittilaboratorio olisi sijainnut jossain muualla. Porton Downin laboratorio sijaitsee kymmenen kilometriä Salisburysta koilliseen.
»Ensin ei ymmärretty, mitä tehdään. Ja sitten kun ymmärrettiin, labran työpanos oli aivan mieletön. He analysoivat näytteitä yötä myöten kuukausikaupalla. Se maksoi miljoonia», Vanninen sanoo. Loppulaskuun toki sisältyi myös ympäristön puhdistaminen.
Kaksi venäläistä sotilastiedustelun upseeria myrkytti Skripalit parfyymipulloon kätketyllä Novitšok-myrkyllä. Pullo löytyi roskakorista ja aine tappoi yhden sivullisen. Skripalit selvisivät. Samoin venäläinen oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi, joka yritettiin niin ikään myrkyttää Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä vuonna 2020.
Novitšokit ovat erittäin vaarallisia hermomyrkkyjä, jotka Neuvostoliitto kehitti joukkotuhoaseiksi 1970-luvulla. Myrkyillä on alhainen höyrystymispiste, eivätkä lentokenttien ilmaisimet havaitse niitä.
Vanninen kertoo hermomyrkkyjen olevan taisteluaineista pahimpia: ne tappavat nopeasti. Ensin alkaa voimakas hikoilu, sitten syljen eritys, kouristukset ja tajunnanmenetys ja lopuksi tukehtuminen.
Kilpavarustelu kemiallisissa aseissa alkoi maailmansotien välillä, ja samoihin aikoihin niiden käyttö ensi kerran kiellettiin. Kaikki yrittivät valmistaa hermokaasuja. Ensimmäisessä maailmansodassa käytetty sinappikaasu aiheuttaa vakavia vammoja – sokeutumisen, palovammoja ja mahdollisesti myöhemmin syövän.
Suurimmat kemiallisten aseiden varastot ovat olleet Yhdysvalloilla ja Venäjällä, mutta niitä on ollut myös pienemmillä mailla, kuten Albanialla. Yhteiskooltaan varastot ovat olleet miljoonia tonneja.
Kieltosopimuksen voimaanastumisen jälkeen mailla oli viisi vuotta aikaa tuhota aseet. Vannisen mukaan sopimusneuvottelijat eivät kuitenkaan olleet miettineet asiaa loppuun.
»Ei ollut menetelmiä niiden hävittämiseen eikä yhtään tuhoamislaitosta», Vanninen sanoo.
Tuhoaminen vie aikaa, sillä se vaatii ympärilleen erityisjärjestelyitä aina työntekijöiden suojapuvuista alkaen. Ainoat ilmoitetut varastot ovat enää Yhdysvalloilla. Venäläiset ovat omien sanojensa mukaan hävittäneet aseet, mutta ainakin Novitšokkeja näyttää yhä löytyvän.
Vanninen pelkää, että tulevaisuudessa saatetaan kehittää entistä pahempia kemiallisia aseita. Samaan aikaan laboratorioilla pitäisi olla valmius kaikkien yhdisteiden tutkimiseen.
»Jos ajatellaan mitä hyvää Saliburysta seurasi, niin britit, Yhdysvallat ja Kanada hermostuivat siitä niin totaalisesti, että saatiin nämä listat avattua.»
Kiellettyjen aineiden listalle lisättiin yli tuhat yhdistettä.
Vaikka kemiallisten aseiden kieltosopimuksessa on pitkä lista kemikaaleja, sopimus takaa rauhanomaisen kemian käytön. Esimerkiksi teollisuudessa voidaan käyttää lähtöaineena myrkyllistä vetysyanidia.
Kansallisena viranomaisena Verifin kerää kemikaalitietoja yrityksiltä ja suorittaa OPCW:ltä tulevat tarkastuspyynnöt teollisuuslaitoksissa. Siis katsoo, että Suomessa noudatetaan kieltosopimusta.
Luupin alle joutuu, mikäli teollisuuslaitos tuottaa vuodessa orgaanista kemikaalia yli 200 tonnia tai fosforia, rikkiä tai fluoria yli 30 tonnia. Yritysten nimistä tai tarkastuksista Vanninen ei hiisku sanallaan. Ne ovat luottamuksellisia.
Maailmanlaajuisiin uhkiin lukeutuu se, että kemikaaleja kerätään vähitellen ja eri reittejä pitkin, kuten ydinaseohjelmissakin osia on haalittu. Maailmalla liikkuu hämärämiehiä, jotka käyvät laitonta kemikaalikauppaa ja sitten katoavat, Vanninen kertoo.
Vuonna 2005 tuomittiin 15 vuoden vankeuteen hollantilainen liikemies, joka oli myynyt kemikaaleja Saddam Husseinin hallinnolle. Näitä Irak käytti muun muassa kaasuhyökkäyksessään kurdeja vastaan Halabjassa vuonna 1988. Viisituhatta ihmistä kuoli.
»Hyvin vähän näitä kauppiaita saadaan kiinni ja mitään todistettua oikeudessa», Vanninen sanoo.
Vielä suurempia uhkia ovat Vannisen mukaan terroristit, jotka voivat hankkia pieniä määriä kemikaaleja ja aiheuttaa laajaa tuhoa.
Vuonna 1995 uskonlahko iski sariinilla Tokion metroon: 13 kuoli ja tuhannet loukkaantuivat.
Kieltosopimus oli alkujaan joukkotuhoasesopimus, mutta sitten sitä on laajennettu koskemaan myös pienempiä myrkkyjä ja myrkytyksiä. Kemiallisten aseiden käyttämisestä voidaan tuomita esimerkiksi sotarikoksena tai terrorismina – kunkin maan lainsäädännön mukaan. Kieltosopimuksessa jäsenmailta vaaditaan, että niiden lainsäädännössä on terrorismirikos.
Kaikkia kontakteja Venäjälle ei pidä katkaista.
Kemistin silmin kansainvälistä politiikkaa leimaa nyt oman edun tavoittelu.
Venäjä on tällä hetkellä todella hankala jäsen kansainvälisessä järjestössä, Vanninen huokaa viitaten OPCW:hen. »Se on edesauttanut Syyrian hallintoa, puolustanut sitä joka asiassa ja kieltänyt sen käyttävän kemiallisia aseita.»
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vienyt kansainvälisen yhteistyön solmuun. Pahin skenaario on, että Venäjä irtisanoutuu koko sopimuksesta, Vanninen arvioi.
Ukrainassa ei tiettävästi ole käytetty kemiallisia aseita, mutta ukrainalaisilla on hänen mukaansa osaamista näytteiden analysointiin.
Isoista ongelmista huolimatta Vannisen mielestä on syytä ruveta miettimään, miten Venäjän kanssa toimitaan, kun Ukrainan sota on ohi. Hän perää kaukonäköistä visiota.
»Isojen maailmansotien jälkeenkin maailmaa on laitettu uusiksi», hän sanoo.
»Kaikkia kontakteja Venäjälle ei pidä katkaista. Neuvottelemisella on loppupelissä merkitystä, vaikka samaan aikaan on tärkeä kerätä Ukrainassa todisteita Venäjän sotarikoksista ja tuoda syylliset oikeuteen.»
Syyria liittyi Ghoutan sariini-iskun jälkeen ja suurvaltojen painostuksesta kieltosopimukseen syksyllä 2013. Se on kuitenkin pitänyt sopimusta pilkkanaan.
Liittymisensä ja aseiden hävitysoperaation jälkeenkin Syyria on jatkanut kemiallisten aseiden käyttöä. Bašar al-Assadin hallinto on iskenyt sariinin lisäksi esimerkiksi kloorikaasulla kansalaisiaan vastaan Doumassa ja Idlibissä. Kaikkia aseita ei hävitetty.
Vanninen suree sodan luonteen muuttumista: kemiallisia aseita on Syyriassa käytetty iskemällä siviilikohteisiin, esimerkiksi pommisuojan ilmanvaihtokanaviin. Se tappaa suojaa hakevat naiset ja lapset.
»Silloin kun saimme ensimmäiset uhrien näytteet, se itketti. Ja itkettää vieläkin.»
Kemiallisia aseita on Vannisen mukaan käytetty Syyriassa yli 200 kertaa.
Maassa ei ole hänen mukaansa riittävästi tietämystä ja resursseja suojautumiseen saati potilaiden hoitamiseen. Syyrialaiset on Vannisen mielestä jätetty yksin.
YK:n turvallisuusneuvostossa Venäjä on käyttänyt vetoaan, eikä neuvosto ole onnistunut tuomitsemaan iskuja tai asettamaan kansainvälisen rikostuomioistuimen alle erillistä Syyria-tuomioistuinta. Todisteita Syyrian sotarikoksista kuitenkin kerätään koko ajan niin YK:n kuin ihmisoikeusjuristien voimin.
Siihen pitää myös Vannisen mukaan pyrkiä, että todisteet kemiallisten aseiden käytöstä kootaan ja vastuulliset tuodaan oikeuden eteen. YK on vaatinut todisteiden keräämistä myös OPCW:n nimeämiltä laboratorioilta.
Kovinkaan toiveikkaalta Vanninen ei vaikuta. Prosessi kestäisi joka tapauksessa vuosikymmeniä.
»Jonain päivänä laboratorion henkilökunta voisi olla todistamassa, miten näytteet on tehty ja että sieltä on löytynyt sariinia», Vanninen sanoo.
Hän korostaa, että tutkimusmenetelmien pitää olla kansainvälisesti hyväksyttyjä, jotta niitä voidaan käyttää oikeudessa todisteina. Niiden luotettavuuteen liittyy myös Vannisen käynnissä oleva projekti. Hän haluaa edistää kansainvälisesti tutkimushanketta, jossa selvitetään kemikaalien alkuperää. Se taas vaatii akateemista tutkimusta.
Verifinissä tutkimusta on tehty vuodesta 1973. Tutkimustuloksista on julkaistu Sinisiä kirjoja, jotka ovat kokoelmia suositelluista toimintatavoista kieltosopimuksen alaisille kemikaaleille. Vuonna 1994 kaikki tieto koottiin testaamisen jälkeen yhdeksi kirjaksi.
»Haluttiin, että menetelmiin voidaan luottaa. Yksikään maa ei ole koskaan valittanut niistä.»
Nykyään Sininen kirja on tuhatsivuinen eepos, jonka viimeisin versio on vuodelta 2017. Vanninen sanoo ylpeänä, että se on nimenomaan suomalaisten julkaisema. Sen tekemiseen osallistui yli 70 asiantuntijaa 22 laboratoriosta ympäri maailmaan.
»Olen ilmoittanut, että seuraava tehdään ensi vuonna, kun Verifin täyttää 50 vuotta. Sitten pääsen eläkkeelle», Vanninen sanoo ja iskee silmää: »Ja lähden Afrikkaan.»
Pelkästä reissaamisesta ei välttämättä liene kysymys, sillä Verifin on kouluttanut kehittyvien maiden laboratorioita tunnistamaan ja todentamaan kemiallisia taisteluaineita muun muassa Algeriassa, Libanonissa, Keniassa, Etiopiassa ja Nigeriassa. Koulutukset ovat instituutin päärahoituskanava tällä hetkellä. Pitkällä aikavälillä Vanninen haaveilee kehittyvien maiden laboratorioverkostosta, joka pystyy analysoimaan myrkkyjä.
Verifinillä oli ennen sotaa koulutustoimintaa myös Ukrainassa, jonne he aikovat palata heti kun mahdollista.
Osa-aikaeläkkeellä Vanninen aikoo höllätä, mutta väitöskirjantekijöitä hän ei jätä. Eikä tutkimustaan. Kemia kiehtoo yhä, hallinto ei.
Vuodesta 2006 lähtien Vanninen kollegoineen on selvittänyt, mitä tapahtuu Itämereen upotetuille kemiallisille taisteluaineille. He ovat aiemmin todistaneet, että Itämereen ja Skagerrakin salmeen ennen toista maailmansotaa upotetut kemialliset aseet vuotavat.
»Nyt ensimmäisen kerran olemme osoittaneet, että aineet päätyvät eliöihin, esimerkiksi turskaan ja limanahkiaiseen.» Eliön nimeen viitaten tutkijat ovat avanneet »limamönttejä» ja etsineet niistä taisteluaineiden hajoamistuotteita. Aiheesta julkaistiin keväällä väitöskirja.
Vaikka Vanninen kertoo taisteluaineisiin ja ilmastonmuutokseen liittyvästä politiikasta, hän lähtee mielellään sivupoluille kemian maailmaan. Vanninen kuvailee, kuinka myrkyt hajoavat myös ihmisessä myrkytyksen jälkeen: »miten esimerkiksi hermomyrkky kiinnittyy asetyylikoliiniesteraasiin ja blokkaa hermoimpulssin normaalin toiminnon aiheuttaen hermojen nykimisen».
Yksityiskohtaisen selostuksen jälkeen palaamme kansainväliseen politiikkaan.
Vannisen mukaan Itämeren rantavaltioiden pitäisi tehdä ilmoitus heti, kun kemiallisia taisteluaineita sisältäviä ammuksia nostetaan pintaan. Näin ei tällä hetkellä ole. Myöskään kiinnostusta merenalaisten taisteluaineiden ympäristöhaittoihin ei ole ollut. Tämä kuitenkin muuttuu vääjäämättä energiasiirtymän vuoksi, Vanninen arvioi.
Kun esimerkiksi Saksa joutuu vaihtamaan energiapalettiaan, se rakentaa tuulivoimaa merelle. Ennen kuin merelle voi mitään rakentaa, kemialliset ja tavanomaiset aseet sekä ammukset on siivottava merenpohjasta.
»Syvältä merenpohjasta on vaikea tunnistaa ammuksesta, sisältävätkö ne räjähteitä tai kemiallisia yhdisteitä», Vanninen sanoo. »Tämä on minulle sellainen asia, missä aion jatkaa pidempään.»
Hän on unelmahommassaan.
