Tämän vuoden helmikuun 24. päivän aamuna Eurooppa heräsi sotaan. Venäjä oli yön aikana aloittanut massiivisen hyökkäyksensä Ukrainaan monella eri rintamalla. Tutkija Arseniy Svynarenkolle hyökkäys ei tullut yllätyksenä. Emotionaalinen šokki se oli silti.
Svynarenko on asunut Suomessa yli 20 vuoden ajan, joten hänen oma henkensä ei ollut uhattuna. Ensimmäinen käytännön reaktio oli ottaa puhelu Odessaan.
»Soitin äidilleni ja kerroin hänelle, että nyt pitää valmistautua lähtöön. Hänellä oli laukku jo valmiiksi pakattuna, koska meillä oli vahva epäilys, että hyökkäys tulee.»
Äiti lähtikin pommituksia pakoon pian hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Historian julmaa ironiaa on, että 30 vuotta aiemmin Svynarenkon perhe muutti Odessaan pois toisen sodan jaloista.
Arseniy Svynarenko syntyi ja varttui Moldovan Chișinăussa.
Oikeastaan maa oli tuolloin nimeltään Moldavian sosialistinen neuvostotasavalta, mutta Svynarenko sanoo mieluummin syntyneensä Moldovassa, ei Neuvostoliitossa.
Svynarenkon perheessä kotikielenä oli venäjä, mutta kun vierailtiin isän kotikylässä lähellä Ukrainan rajaa, nuori Arseniy kiinnitti huomionsa sukulaisten puhumaan kieleen.
»Se ei ollut venäjää eikä romaniaa vaan paikallinen ukrainan kielen murre.»
Moldovassa oli suuri ukrainalaisvähemmistö, mutta neuvosto-Moldovassa kouluja käytiin vain venäjäksi ja moldovaksi, joka on käytännössä sama kieli kuin romania.
Koululaisena Svynarenko oli hyvin kiinnostunut historiasta. Hän oli sikäli onnekas, että kävi koulua perestroikan aikaan. Silloin historiaa alettiin Neuvostoliitossa käsitellä aiempaa avoimemmin.
»Opettajat pääsivät kertomaan Moldovan todellista historiaa. Oli kiinnostavaa oppia, että Moldovalla oli ollut oma valtio, omat kuninkaansa ja pitkä historia osana Osmanien valtakuntaa. Neuvostoliiton versiossa oli puhuttu vain Venäjän imperiumin ja Neuvostoliiton ajasta.»
Teinivuosiin osui myös Neuvostoliiton hajoaminen. Svynarenko muistaa noista vuosista ennen kaikkea valtavan pitkät jonot, joissa piti seistä tuntikausia. Ruoasta ja muista perustarvikkeista oli pulaa.
Euromaidan näytti, että tavalliset ihmiset pystyivät vaikuttamaan politiikkaan.
Muiden neuvostotasavaltojen tavoin Moldovassa syntyi kansanliike, joka tavoitteli itsenäisyyttä. Itsenäisyyspyrkimykset nostivat pintaan myös kansallismielisyyttä, ja Moldovan romanian- ja venäjänkielisten asukkaiden välit kiristyivät pahasti.
»Romaniankieliset kaverini näkivät minut yhtäkkiä ihan eri silmin, ja meille tuli ihan fyysisiä tappeluita. Se oli minulle suuri yllätys, enkä oikein ymmärtänyt, minkälainen muutos on käynnissä.»
Siinä missä Moldova halusi irti luhistuvasta Neuvostoliitosta, Moldovan venäjänkielisen väestön asuttama Transnistrian alue halusi puolestaan irtautua Moldovasta. Loppuvuodesta 1990 tilanne kärjistyi sodaksi, jossa Venäjän joukot tukivat Transnistriaa.
Transnistria on siitä lähtien ollut de facto Moldovasta erillinen maa, vaikka sen itsenäisyyttä eivät ole tunnustaneet muut kuin Venäjän tukemat Abhasia, Etelä-Ossetia ja Vuoristo-Karabah.
Svynarenkon vanhemmat päättivät lähteä levottomuuksien alta pois ja muuttivat Ukrainan Odessaan. Tutkijaäiti oli jo aiemmin tehnyt akateemista yhteistyötä Odessan yliopiston kanssa, ja sähköinsinööri-isäkin löysi nopeasti työpaikan kaupungin energialaitokselta.
»Minä ja veljeni pääsimme helposti kouluun. Teini-iässä kaikki tuntui mukavalta ja kivalta. En ajatellut, että olisimme pakolaisia, koska muuttomme oli hyvin valmisteltu ja perheellämme oli Odessassa hyviä yhteyksiä.»
Svynarenko löytää silti yhtymäkohtia tämänhetkiseen tilanteeseen, jossa miljoonat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja pakenemaan eri puolille Eurooppaa.
»Monilla Suomeen tulevilla on täällä entuudestaan yhteyksiä. On todella suuri apu, erityisesti lasten kannalta, kun on yhteisö joka ymmärtää, mistä ihmiset ovat tulossa.»
Odessan Svynarenko muistaa hyvin kosmopoliittisena kaupunkina. Se kuuluu niihin Ukrainan alueisiin, joissa ukrainan ja venäjän kielet ovat viime vuosikymmeninä olleet edustettuina melko tasavahvasti. Historiallisesti Odessassa on myös ollut merkittävä juutalaisväestö: toisen maailmansodan kynnyksellä juutalaiset olivat kaupungin suurin väestöryhmä, mutta natsimiehityksen aikana heidät murhattiin lähes viimeistä myöten.
»Odessa on melting pot, sulatusuuni. Nuoruudessani enemmistö puhui venäjää, mutta suhde Venäjään ei ollut siellä samanlainen kuin vaikka Krimillä. Venäjä oli yksi monesta Odessan kulttuurista, venäjän kieli yksi monesta kielestä. Sinne mahtuivat myös juutalainen ja kreikkalainen kulttuuri. En huomannut, että eri väestöryhmien välillä olisi koskaan ollut mitään konfliktia.»
Odessassa Svynarenko oppi ukrainan kielen. Erityisen tärkeää oman identiteetin kannalta oli, kun nuori mies sai Ukrainan passin.
»Se auttoi mieltämään itseni ukrainalaiseksi ja toi selkeyttä. Moldovaan en ollut lapsena ehtinyt integroitua riittävästi. Odessassa tuntui, että olen kotona. Sukujuurissanikin on Ukrainan kasakkojen perintöä.»
Koulut käytyään Svynarenko opiskeli sosiologiaa Odessan yliopistossa. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana myös sosiologian ja valtiotieteiden laitoksen koomikkoryhmässä. Stand up -sketsejä kirjoitettiin Neuvostoliitosta, Venäjästä, etnisistä suhteista, mistä hyvänsä.
»Paljon absurdeja vitsejä, joita olisi vaikea selittää», Svynarenko summaa.
Samoihin aikoihin koomikon uraansa aloitteli myös Kryvyi Rihissä lakitieteen opiskelija Volodymyr Zelenskyi. Hänen urapolkunsa johti viihteen kautta Ukrainan presidentiksi, Svynarenko jatkoi akateemisessa maailmassa.
Yliopistosta valmistumisen kynnyksellä Svynarenko tutustui suomalaiseen vaihto-opiskelijaan ja kuuli tältä vaihto-ohjelmasta Tampereen yliopiston kanssa. Svynarenko tarttui tilaisuuteen ja saapui Suomeen lokakuussa 1998. Saapumispäivänsä iltana hän oli jo keskellä opiskelijahulinaa Hämeenkadun appro -tapahtumassa.
Länteen lähteminen oli houkutellut jo pidempään, sillä Ukrainan yliopistomaailma vanhoine professoreineen oli tuntunut jäykältä ja jämähtäneeltä. Tampere tarjosi toisenlaisen todellisuuden.
»Suomessa yhteiskunta ja akateeminen maailma olivat niin paljon avoimempia. Sain tehdä tutkimusta aiheista, jotka kiinnostivat.»
Svynarenko oli mukana tiimissä, joka tutki paikallisia identiteettejä Venäjän Karjalan pienillä paikkakunnilla ja urbaaneissa keskuksissa. Maisteriohjelma oli kaksivuotinen, eikä Svynarenko ollut varma, palaisiko sen jälkeen takaisin Ukrainaan vai jäisikö Suomeen. Asian ratkaisi rakkaus: Svynarenko kohtasi »ihanan suomalaisen tytön», josta sittemmin tuli hänen vaimonsa.
Samalla syntyi myös motivaatio ottaa haltuun suomen kieli. Svynarenko korostaakin kielen merkitystä kotoutumisessa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Samaan aikaan kun Svynarenko alkoi asettua Suomeen, Ukrainassa tapahtui isoja käänteitä. Maan politiikassa kamppailtiin usein siitä, pyritäänkö läheisimpiin väleihin Venäjän kanssa vai pikemminkin irti Venäjän vaikutusvallasta ja kohti länttä.
Vuoden 2004 presidentinvaaleissa olivat vastakkain Venäjä-mielinen pääministeri Viktor Janukovytš ja länsimielinen Viktor Juštšenko.
Virallisten tulosten mukaan Janukovytš näytti voittaneen vaalin, mutta epäilykset vaalivilpistä johtivat laajoihin mielenosoituksiin. Lopulta toinen kierros päätettiin uusia, ja tällä kertaa Juštšenko voitti. Tapahtumasarja nimettiin oranssiksi vallankumoukseksi Juštšenkon kampanjan tunnusvärin mukaan.
Tulos ei ollut Vladimir Putinin mieleen. Hän on väittänyt sitä, samoin kuin kymmenen vuotta myöhemmin tapahtunutta kansannousua, länsimaiden masinoimaksi.
Svynarenko ei vielä vuonna 2004 kiinnittänyt kotimaansa tapahtumiin kovin paljoa huomiota, sillä hän keskittyi Kiovan yliopistoon tekemänsä väitöskirjansa viimeistelyyn. Tohtorin hatun hän sai pari kuukautta ennen oranssia vallankumousta.
Svynarenko kasvoi Odessan monimuotoisessa »sulatusuunissa», jossa esimerkiksi venäläinen, juutalainen ja kreikkalainen kulttuuri elivät yhtä rintaa.
Yhdeksän vuotta sitten Ukrainassa kuohui taas. Vuonna 2010 presidentiksi noussut Janukovytš oli torjunut lähentymisen EU:n kanssa ja oli viemässä Ukrainaa Venäjän syliin. Kuten kymmenen vuotta aiemmin, kansalaiset nousivat sankoin joukoin protestoimaan. Janukovytš pakeni Venäjälle ja Ukrainassa järjestettiin uudet vaalit, jotka käänsivät maan suunnan.
Svynarenko seurasi tapahtumia Suomessa. Hän näki maansa ottavan askeleita oikeaan suuntaan ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan nousevan.
»Vuoden 2014 Euromaidan-vallankumous tapahtui satojentuhansien ihmisten voimin. Silloin nousi hyvin selkeästi esiin ajatus kansalaisen oikeuksista ja osallisuudesta yhteiskunnasta. Se näytti vielä kerran, että tavalliset ihmiset pystyivät vaikuttamaan politiikkaan», Svynarenko arvioi.
Putinin tulkinnan mukaan kyseessä oli sen sijaan vallankaappaus. Venäjä reagoi Ukrainan tapahtumiin miehittämällä Krimin niemimaan sekä tukemalla Itä-Ukrainan separatisteja, jotka kapinoivat Ukrainan uutta hallitusta vastaan. Itä-Ukrainassa käynnistyi sota, jota on käyty vaihtelevalla intensiteetillä aina tähän vuoteen asti.
Venäjä on aina pyrkinyt pitämään Ukrainan otteessaan, keinot vain ovat vaihdelleet. Tänä vuonna keinona on ollut totaalinen sota, jossa pommitetaan siviilikohteita ja kidutetaan ja teloitetaan ihmisiä miehitetyillä alueilla.
Kotimaasta kantautuvat uutiset ovat järkyttäviä, ja Svynarenko myöntää, että tutkijan työhön on ollut vaikea keskittyä. Hän on halunnut tehdä voitavansa Ukrainan ja ukrainalaisten hyväksi ja toimii aktiivisesti Ukrainalaisten yhdistys Suomessa -järjestössä.
Järjestö on perustettu jo vuonna 1997, ja aiemmin sen toiminnassa painottuivat muun muassa kulttuuritapahtumat. Kun sota Itä-Ukrainassa alkoi kahdeksan vuotta sitten, toiminnan luonne muuttui. Suomen ukrainalaiset alkoivat organisoida apua kotimaahansa.
Tämän vuoden aikana avuntarve – ja toisaalta auttamisen halu – on kasvanut aivan uusiin mittoihin. Helmikuussa Helsinkiin perustettiin pikavauhtia sekä apukeskus Ukrainasta paenneille että logistiikkakeskus humanitaarisen avun lähettämistä varten.
He ovat vastustaneet Putinin politiikkaa monien vuosien ajan, mutta eivät ole pystyneet vaikuttamaan Venäjän politiikkaan.
»Vuosina 2014–2015 lähetimme Itä-Ukrainaan muutaman kontillisen vaatteita ja tarvikkeita. Tänä vuonna olemme lähettäneet yli 30 täyspituista rekkaa: lämpimiä vaatteita, ruokaa, ensihoitotarvikkeita, keittimiä. Niitä menee niin tavallisille ihmisille, sairaaloihin kuin rintamalle.»
Suomenukrainalaisten moninaista järjestökenttää Svynarenko luonnehtii »vähän kasakkameiningiksi»: sodan aikana kaikki aktivoituvat ja toimivat yhteisen tavoitteen eteen. Yhdistyksen vapaaehtoisena hänen tehtävänsä on luoda yhteyksiä ukrainalaisten kansalaisjärjestöjen ja suomalaisten viranomaisten välille.
»Olen erittäin kiitollinen sekä viranomaisille että kaikille suomalaisille siitä tuesta, jota ukrainalaiset ja Ukraina Suomesta ovat saaneet.»
Suomessa asuu myös suuri joukko venäläisiä maahanmuuttajia, joiden näkemykset sodasta ja Putinin hallinnosta eivät ole suinkaan yksimielisiä. Suomessa on kannettu huolta siitä, ovatko suomenvenäläiset lojaalimpia Suomelle vai Venäjälle. Svynarenko kertoo, että Helsingissä järjestettyihin Ukrainan tukimielenosoituksiin osallistuu myös venäläistaustaisia ihmisiä. Hän toteaa, että ei ole väliä, mistä on kotoisin tai mitä kieltä puhuu.
»Kyseessä ei ole kulttuurinen tai etninen vaan moraalinen vastakkainasettelu: tukeeko Ukrainaa vai tukeeko Venäjän toimintaa?»
Cultura-säätiön kesällä teettämän haastattelututkimuksen mukaan 18 prosenttia Suomessa asuvista venäjänkielisistä piti Venäjän sotatoimia Ukrainassa oikeutettuna, 64 prosenttia ei pitänyt. Loput eivät osanneet tai halunneet sanoa.
»Minulla on venäläisiä ystäviä ja kollegoita, jotka auttavat aktiivisesti Ukrainasta saapuvia pakolaisia Suomessa ja Venäjällä. He eivät ole syyllisiä sotaan, mutta monet jakavat vastuun siitä, mitä Venäjä tekee Ukrainassa. He ovat vastustaneet Putinin politiikkaa monien vuosien ajan, mutta eivät ole pystyneet vaikuttamaan Venäjän politiikkaan.»
Svynarenko haluaa muistuttaa Suomen viranomaisia siitä, että vaikka useimmat ukrainalaiset sinänsä ymmärtävät venäjän kieltä, tämänhetkisessä tilanteessa siihen liittyy raskas emotionaalinen painolasti. Siksi informaatiota olisi parempi tarjota ukrainaksi.
Sodasta huolimatta Suomen ukrainalaiset haluavat yhä nostaa esiin myös kulttuuria: Helsingissä on syksyn aikana järjestetty muun muassa ukrainalaisen elokuvan festivaali sekä konsertteja ja teatteriesityksiä. Tapahtumien järjestämisellä on samalla kerätty varoja Ukrainan tueksi.
Sosiologi taipuu moneksi. Svynarenko on aiemmin tutkinut muun muassa yhteiskunnan »uberisaatiota» eli erilaisen keikkatyöläisyyden yleistymistä, nuorison identiteettejä sekä Venäjän väestörakenteen vaikutuksia maan asevoimiin. Nykyään hän toimii tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.
Muutama vuosi sitten Svynarenko kirjoitti artikkelin, jossa hän tarkasteli sitä, miten venäläiset suhtautuvat maansa asevoimiin ja asepalvelukseen. 2000-luvun alkupuolella armeijalla oli huomattavan huono maine. Tähän olivat syynä muun muassa korruptio ja varusmiesten väkivaltainen simputus.
2010-luvun aikana armeijan maine kuitenkin parani huomattavasti – todennäköisesti tehokkaan propagandan ansiosta, Svynarenko toteaa. Levada-keskuksen kyselyn mukaan vuonna 2020 noin kaksi kolmasosaa venäläisistä piti armeijaa luotettavana instituutiona.
Entä mihin suuntaan venäläisten käsitys maansa armeijasta ja sen toiminnasta kulkee lähitulevaisuudessa? Paljon on kiinni siitä, tullaanko Venäjällä koskaan tekemään rehellistä tilintekoa siitä, millaisiin tekoihin maan armeija on Ukrainassa syyllistynyt.
Svynarenko varoittaa kasaamasta liikaa toiveita sen varaan, että edes Putinin väistyminen muuttaisi Venäjää suuresti. Hänen mukaansa jopa monet venäläiset demokratia-aktivistit jakavat Putinin kansalliskiihkoisen ajattelun ja ylenkatseen ukrainalaisia kohtaan.
»Ei kannata yliarvioida opposition laajuutta Venäjän yhteiskunnassa.»
Edelleen miljoonat ja miljoonat ihmiset luottavat armeijaan ja ovat maansa johdon kanssa samaa mieltä, Svynarenko sanoo.
»Enemmistö ihmisistä Venäjällä tukee ukrainalaisten tappamista ja lähettää ihan innolla omia lapsiaan sotaan.»
Svynarenkon toiveena on, että Venäjällä nähtäisiin vastaava kehitys kuin Saksassa toisen maailmansodan jälkeen: että venäläiset tunnistaisivat vastuunsa siitä, mitä on tapahtunut.
»Tällä hetkellä erittäin harva venäläinen on valmis ottamaan vastuuta tästä sodasta. Monet ajattelevat, että kyseessä on Putinin sota. Mutta jos sadattuhannet ihmiset lähtevät innolla sotimaan, vastuu on koko yhteiskunnan.»
Sodan pitkittyessä kriittinen kysymys on, kuinka kauan ja kuinka paljon länsimaat ovat valmiit tukemaan Ukrainaa. Ukrainan julkilausuttuja tavoitteita ovat kaikkien miehitettyjen alueiden vapauttaminen, korvausten saaminen Venäjältä ja sotarikosten selvittäminen. Ukrainan onnistuneista vastahyökkäyksistä huolimatta Venäjän hallussa on edelleen lähes viidesosa Ukrainan alueesta.
Kyse on myös siitä, missä määrin tavoitteet on mahdollista saavuttaa sotimalla ja missä määrin diplomatian keinoin.
Svynarenko näkee, että Putinin Venäjän kanssa voidaan käydä neuvotteluja Ukrainan alueiden vapauttamisesta ja sotakorvauksista. Sen sijaan kestävä rauha edellyttää perusteellisempia muutoksia Venäjällä.
»Sitten kun Venäjällä syntyy tilaa maan sisäiselle dialogille, sitten kun Venäjällä on demokratia, kun poliitikot kunnioittavat ihmisoikeuksia ja muiden maiden suvereniteettia – sitten saamme enemmän varmuutta siitä, että rauha Venäjän kanssa on mahdollinen.»
Ukrainan tulevaisuuteen Svynarenko suhtautuu optimistisemmin. Vaikka sota tuhoaa ihmishenkiä ja maan taloutta, kansakunta selviää. Svynarenko uskoo brutaalin hyökkäyksen kohteeksi joutumisen vain vahvistavan ukrainalaisten tahtoa rakentaa maataan ja liittää se osaksi eurooppalaisten demokratioiden yhteisöä.
»Yksi Itä-Ukrainan sodan ensimmäisiä seurauksia oli se, että kun sotaan osallistuneet juristit palasivat omiin töihinsä, Ukraina sai heistä hyvin rehellisiä tuomareita. Luulen, että myös tämän sodan veteraanit haluavat pitää huolen siitä, että Ukraina pysyy eurooppalaisten arvojen linjalla.»
Kesäkuussa EU myönsi Ukrainalle pikavauhtia jäsenehdokasstatuksen. Itse jäsenyyteen siitä on vielä pitkä matka. Syyskuussa Ukraina jätti myös jäsenhakemuksen Natoon, reaktiona Venäjän päätökseen liittää miehittämänsä alueet itseensä.
Svynarenkon mielestä niin EU:n kuin Naton olisi kannattanut jo aiemmin pitää oviaan enemmän auki.
»Jos Ukraina olisi ollut lähempänä EU:n tai Naton jäsenyyttä, kenties Venäjän hyökkäys olisi ollut epätodennäköisempi. EU olisi voinut olla avoimempi Ukrainan suuntaan, mutta ymmärrän sen, että Ukrainassa korruption vastainen työ on ollut hidasta.»
Svynarenko katsoo sodan koettelemusten antaneen myös piristysruiskeen ukrainalaiselle kulttuurille.
»Siellä on ilmestynyt vuodesta 2015 lähtien paljon veteraanien kirjoittamaa kirjallisuutta, ja sodasta on tehty hienoja elokuvia», hän sanoo.
»Se ei tarkoita, että yhteiskunta militarisoituisi. Kyseessä on Väinö Linna moninkertaisesti: taiteessa näytetään selkeästi, kuinka karu ja hirvittävä asia sota on.»
