Globaalin pohjoisen vastuun ilmastonmuutoksesta ja sen ihmisille ja muille eläimille aiheuttamasta kärsimyksestä voi ymmärtää syntyvän kahdella tapaa.
Kausaalisen selityksen mukaan kehittyneet maat ovat rikkoneet ainoan ja yhteisen ilmakehämme. Siksi korjaavien toimenpiteiden tulisi olla ensisijaisesti pohjoisen vastuulla. Distributiivisen selityksen mukaan pohjoinen on taas käyttänyt suhteettoman suuren osan ilmastojärjestelmän rajallisesta hiilensietokyvystä. Siksi sen tulisi joutua maksamaan ahneudestaan.
Kummastakin näkökulmasta vastuu ja sen mukanaan tuoma korvausvelvollisuus on väistämätön.
Globaalin etelän hallitukset, liikkeet ja aktivistit ovat vaatineet tekoja tämän epäsuhdan korjaamiseksi yli 20 vuoden ajan.
Pohjoista on vaadittu tiukentamaan omia päästötavoitteitaan, lisäämään rahoitusta ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen globaalissa etelässä sekä maksamaan korvausta jo aiheutetuista vahingoista ja menetyksistä.
Hiljattaiset tulvat Pakistanissa ja Nigeriassa ovat jälleen voimistaneet keskustelua erilaisista ilmastokorvauksista.
Tekojen sijaan aikaisin teollistunut pohjoinen on määrätietoisesti kieltäytynyt tiukemmista toimista ja suuremmista korvauksista. Edellisen 20 vuoden tärkein oppi ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeelle onkin ollut se, että tietoon, argumentteihin ja moraaliin voi vedota vain tiettyy rajaan saakka, ja tuo raja tulee valtapolitiikan areenoilla vastaan nopeasti.
Jos ilmastokorvauksia vaaditaan vain eettisin argumentein, voi aiemman politiikan valossa olettaa, että eettiseltä ylängöltä nyt kuulutettu vaatimus korvauksista on vain yksi oikea mielipide lisää äärimmäisen epäoikeudenmukaisessa maailmassa.
Ympäristöliikettä on ollut trendikästä kritisoida siitä, että se keskittyy vain moraaliin. Ilmastokorvausten välttämättömyyttä voidaan kuitenkin perustella moraalisen vastuun lisäksi kahdella muulla tavalla.
Tällainen syvempi ymmärrys ilmastokorvauksista osoittaa, miksi myös Suomi ja muu globaali pohjoinen tarvitsevat ilmastokorvauksia.
Ilman ilmastokorvauksia on vaara, että globaali luottamuspula jatkuu ja syvenee.
Ensimmäiseksi ilmastokorvaukset tulisi asettaa lähtökohdaksi kokonaan uudenlaiselle tavalle jäsentää ja sanoittaa ilmastokriisiä.
Moraalinen keskustelu vastuista, hyvityksestä ja oikeudenmukaisuudesta tietysti liittyy olennaisesti ilmastokorvauksiin. Toisin kuin usein väitetään, tämä keskustelu ei kuitenkaan tapahdu vain moraalin alueella. Itse asiassa punninta siitä, mikä oikeastaan onkaan vialla ja miksi, edeltää ymmärrystämme ilmastonmuutoksesta.
Ilmastokorvauksiin kiinnittyvä näkökulma tarjoaa siten täysin toisenlaisen tavan ymmärtää ilmastonmuutosta ja puhua siitä kuin valtavirtainen näkökulman rajaus päästökauppaan, insinööritaitoon ja hiilitulleihin. Uudesta näkökulmasta hahmotamme ongelman juurisyyt toisin ja olemme siksi viisaampia vastauksessamme kriisiin, jolta globaali pohjoinenkaan ei ole turvassa.
Toiseksi on otettava vakavasti ilmastokorvausten merkitys kansainvälisen luottamuksen palauttamisessa ja puolustamisessa.
Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeiset sotakorvaukset, jotka ovat toimineet ilmastokorvausten lainopillisena inspiraationa, pyrkivät historiallisen hyvityksen sijasta rakentamaan edellytyksiä tulevalle yhteiselolle.
Oikeustieteen professori Maxine A. Burkett onkin huomauttanut, että historiallisten vääryyksien rahallisen hyvittämisen lisäksi ilmastokorvausten tulisi olla tulevaisuuteen katsova prosessi, jossa osapuolet voivat tunnustaa ja tulla tunnustetuiksi omissa rooleissa harmin aiheuttajina ja siitä kärsijöinä.
Ilman korvauksia on vaara, että globaali luottamuspula jatkuu ja syvenee. Sen vaarat ovat nähtävillä autoritaaristen valtioiden viimeaikaisissa voitoissa.
Lännen toiveista huolimatta Venäjän hyökkäyssotaa ei tuomittu yksimielisesti, ja läntistä yhteisöä syytettiin valikoivuudesta. YK:n ihmisoikeusneuvostossa Afrikan maista vain Somalia äänesti sen puolesta, että neuvosto keskustelisi Kiinan uiguureja ja muita muslimivähemmistöjä kohtaan tekemistä rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Lisäksi G20-maiden esittämät globaalin etelän velkaohjelmat on torpattu toistuvasti luottamuspulaan vedoten. Tässä maailmanjärjestyksen murroksessa, autoritaaristen voimien vahvistuessa, ei lännellä ole varaa luottamuspulan syventämiseen.
Ilmastokorvaukset tarjoavat Suomelle pragmaattisen mahdollisuuden toimia kokoaan suuremmin maailmalla, oman etunsa mukaisesti. Suomalainen elämäntapa vaatii neljä maapalloa, kun taas tulvissa kärsineiden ja kuolleiden pakistanilaisten ja nigerialaisten elämä olisi kestävää puolikkaallakin. Tästä huolimatta Suomi on toistaiseksi pohjoismaiden pihein ilmastorahoittaja.
Autoritaarisen kehityksen valossa tähän ei ole enää varaa: Suomi tarvitsee sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä oman autonomiansa ja liikkumatilansa turvaamiseksi. Tämän järjestyksen jatkuvuus taas edellyttää luottamusta, jota ilmastokorvaukset pyrkivät palauttamaan.
Jos rahalla saa luottamusta, tarvitsee myös Suomi ilmastokorvauksia. Oikeastaan sillä ei ole varaa muuhun.
