Rauhanrakentamista on uudistettava. Tarve on ollut ilmeinen viimeistään Afganistanin kriisinhallinta- ja rauhanoperaatioiden päätyttyä romahdukseen. Afganistanin jälkeistä keskustelua ei kuitenkaan kuvaa toiveikkuus vaan hämmennys, kunnianhimon lasku ja jopa apatia.
Jason K. Stearnsin The War That Doesn’t Say Its Name ja Adam Dayn States of Disorder tarjoavat synkkien tapaustutkimusten lisäksi myös reittejä valoisampaan tulevaisuuteen.
Pitkään Kongossa työskennelleen ja konfliktia tutkineen Stearnsin teos on perinpohjainen analyysi Kongon sisällissodasta. Stearns käy konfliktin eri vaiheet läpi pieteetillä, mikä tekee lukemisesta paikoin raskasta, mutta myös lataa argumentteihin empiiristä todistusvoimaa.
Hän kuvaa, kuinka länsimaiden hyvää tarkoittava mutta harkitsematon, resursseja suoltava politiikka on toiminut tarkoitustaan vastaan.
Konflikti on Stearnsin mukaan viheliäinen, koska länsimaiset raha- ja materiaalivirrat ovat tehneet sodasta liiketoimintaa. Sen jatkaminen on houkuttelevaa paitsi paikallisille sotaherroille, myös Kongon valtiolle. Vielä diktaattori Mobutu Sese Sekon aikana valtio tukahdutti opposition brutaalisti, mutta länsimainen apu muutti konfliktin luonteen ja teki siitä vaikeasti ratkaistavan.
Molempia teoksia yhdistää huomio siitä, että weberiläisen valtion ominaispiirre, pyrkimys väkivaltamonopoliin, ei päde konfliktivaltiossa. Konfliktimaan poliittinen eliitti ei pyri lopettamaan monopolia rikkovaa väkivaltaa vaan säännöstelemään sen tasoa pitääkseen tuottoisat avustusvirrat käynnissä.
Tämä johtaa näennäisen absurdeihin tilanteisiin: Kongon armeija esimerkiksi myy joskus aseita sitä vastaan taisteleville kapinallisille. Nopeat tappiot korvautuvat pitkän aikavälin hyödyillä, kun tuottoisa sota ja väkivallan kierre jatkuu.
Jatkuvan sotatilan tuottama materiaalinen hyöty ei kuitenkaan ole tärkein konfliktia ylläpitävä tekijä. Kongon sotatalous ei olisi mahdollista ilman paikallisten ideologioiden, uskomusten ja sosiaalisten verkostojen, kuten heimojen, hajoamista. Kongolaiset ovat ajautuneet erilaisten sotaherrojen ja sodasta hyötyvän eliitin pelinappuloiksi.
Stearnsin mukaan kehityksestä vastuussa ovat myös länsimaat, joiden strategiana on ollut kylvää konfliktin osapuolille rahaa ja resursseja, jotta nämä solmisivat rauhansopimuksen.
Kansainvälisen yhteisön yritykset vakauttaa Kongoa ovat keskittyneet liikaa rauhansopimuksen aikaansaamiseen hajonneen sosiaalisen rakenteen eheyttämisen sijasta. Negatiivista kierrettä ei ole kyetty katkaisemaan pelkkään keskushallintoon tai turvallisuussektoriin keskittyvillä uudistuksilla.
Ratkaisuksi ei siis riitä konfliktin pintarakenteeseen kajoaminen, vaan rauhaa on rakennettava alhaalta ylöspäin. Kongossa toive vapaista vaaleista ylittää mielipidetiedusteluissa jopa turvallisuuden kaltaisen perustarpeen.
Tutkija Adam Dayn States of Disorder kuvaa YK:n valtionrakennusprojektien epäonnistumista ja käyttää esimerkkinä Kongon lisäksi Etelä-Sudania. Myös Dayllä on kenttäkokemusta Kongosta ja Etelä-Sudanista.
Day vie Stearnsin kritiikin astetta syvemmälle. Hän osoittaa, miksi Stearnsin kuvailema yritys vakauttaa haurasta valtiota pelkästään keskushallintoa kehittämällä on tuomittu epäonnistumaan. Keskushallinnon vakauttaminen ei riitä, koska yrittämällä muuttaa ainoastaan yksittäistä valtarakennelmaa jätetään lukemattomat paikalliset, alueelliset ja kansainväliset keskinäisriippuvaisessa suhteessa olevat »valtasysteemit» huomiotta.
Edes Kongoa hallinnut Laurent Kabila ei ollut tarpeeksi vahva uhmaamaan esimerkiksi kansainvälisen timanttikaupan valtajärjestelmiä. Valtasysteemit tekevät konfliktista luonteeltaan monisyisen, joten myös konfliktiratkaisun on oltava oppivaa ja kyettävä mukautumaan.
Esimerkit Kongosta ja Etelä-Sudanista ovat synkkiä. Avuntarjoajat ovat keskittyneet lähinnä kehittämään omia »kyvykkyyksiään» ottamatta huomioon kohdemaan tarpeita. Valtiota lähdetään rakentamaan olettamalla kohdemaa tyhjäksi tauluksi. Tällöin ei oteta huomioon vallitsevia oloja ja muutosta vastustavia systeemejä.
Day irvaileekin länsimaiden puheelle resilienssistä, johon liitetään mielikuva terveestä ja toimivasta, usein länsimaisesta yhteiskunnasta. Hänestä resilienssi tulisi määritellä siten, että sillä viitataan valtasysteemin kykyyn kestää shokkeja ja interventioita, vaikka kyseinen valtasysteemi olisi kuinka epätoivottava, korruptoitunut ja väkivaltainen.
Tämän määritelmän mukaisesti esimerkiksi Taliban tai Kongon ja Etelä-Sudanin valtasysteemit näyttäytyvät hyvin resilientteinä.
Teoreettisuudestaan huolimatta Dayn kirja antaa käytännöllisiä neuvoja tulevaisuuden rauhanrakentamiselle. Muutosta ei voida tehdä länsimaisista lähtökohdista tai kopioimalla toisaalla toteutettuja malleja.
Kirjoittaja on johtava asiantuntija ja yksikön päällikkö Kriisinhallintakeskuksessa.
