Liberalismi poliittisen järjestyksen periaatteena on jälleen uhattuna. Maailmansotien välisen ajan tapaan autoritaarista politiikkaa ajavat vahvat johtajat keräävät kannatusta. Venäjä on hylännyt liberaalit yhteistyön ja keskinäisriippuvuuden opit kansainvälisen järjestyksen periaatteina.
Ennen Ukrainan sotaa ilmestyneessä kirjassaan Liberalism in Dark Times Georgetownin yliopiston poliittisen teorian apulaisprofessori Joshua Cherniss etsii ratkaisuja aikamme liberalismin ongelmiin tulkitsemalla kylmän sodan aikakauden liberaaleja ajattelijoita. Liberalismin ahdingon syynä eivät ole usein kuullut selitykset edustuksellisen demokratian ongelmista tai taloudellisesta eriarvoisuudesta vaan liberaalien kyvyttömyys ymmärtää ja vastata epäliberaalin politiikan vetovoimaan.
Tuon vetovoiman ytimen muodostavat pidäkkeettömyys ja häikäilemättömyys: autoritaarisessa ja epäliberaalissa yhteiskunnassa kaikki keinot ovat sallittuja poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
Samaa poliittisen häikäilemättömyyden logiikkaa ilmentävät autoritaaristen valtioiden voimankäyttö ulkopolitiikan välineenä, opposition toiminnan tukahduttaminen tai esimerkiksi Donald Trumpin tapa kieltää vaalitulokset.
Syntyy käsitys, että karismaattinen ja yksinvaltainen johtaja pystyy keinoja kaihtamatta parantamaan yhteiskunnan häviäjien asemaa tai edistämään voimankäytöllä ja sääntöjen kiertämisellä valtionsa intressejä kansainvälisessä järjestelmässä.
Chernissin mukaan 1900-luvun kamppailu liberaalien ja epäliberaalien voimien välillä oli paitsi ideologinen ja institutionaalinen, ennen kaikkea eettinen. Se koski niin käsityksiä, puhetapoja kuin suhtautumista toisiin ihmisiin ja kansakuntiin.
Kylmän sodan kauden liberaalien ajattelijoiden kuten Isaiah Berlinin ja Raymond Aronin mukaan äärimmäinen liberalismi ei toimi, vaan liberalismin on kyettävä hillitsemään omia periaatteitaan luodakseen vakautta. Cherniss nimittää maltilliseksi liberalismiksi ajatuksia, joita länsimaat omaksuivat ääriajattelun tukahduttamiseksi. Näin politiikka alettiin perustaa järkiperäisen suunnitteluun, kompromisseihin, maltillisuudelle ja moniarvoisuudelle.
Keskeistä oli välttää ehdottomat totuudet, ideologiset sitoumukset ja suuret kertomukset. Nämä konkretisoituivat länsimaiden politiikassa esimerkiksi sotien jälkeen kehittyneissä hyvinvointivaltion instituutioissa, laajenevissa kansalaisoikeuksissa, EU:n kehityksessä ja YK:n laajentumisessa 1950–1960-luvuilla.
Liberalismin perusdilemmaa ei ole helppo ratkaista. Tulta vastaan ei voi taistella tulella hylkäämättä moniarvoisuutta, poliittisen opposition kunnioittamista tai vallankäytön pidäkkeitä, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Mutta jos liberaalit vetäytyvät kamppailusta, vastustajat voittavat.
Liberalismi voitti 1900-luvun suuren taiston totalitarismia vastaan, mutta yksiselitteisiä ratkaisuja aikamme ongelmiin kirja ei tarjoa. Ainakin politiikan on kyettävä vähentämään näköalattomuutta ja turvattomuutta, levittämään tietoa, lisäämään kaikkia hyödyttävää yhteistyötä kansainvälisesti sekä luomaan rajoja vallankäytölle.
