Xi Jinping on johtanut Kiinan kommunistista puoluetta (KKP) vuodesta 2012 ja johtaa sitä vielä ainakin viisi vuotta, jollei pidempäänkin. Hänen nimikkeensä on edelleen puolueen pääsihteeri, vaikka hänellä onkin jo yhtä paljon valtaa käsissään kuin puhemieheksi nimitetyllä Mao Zedongilla (1893–1976).
Maon mukaan nimettiin aikoinaan puolueen ideologia, virallisesti »Mao Zedongin aatteeksi» mutta kansan suussa »maoismiksi». Nykyään puolue seuraa »Xi Jinpingin aatetta uuden ajan sosialismista kiinalaisin erityispiirtein». On kuuma veikkailujen aihe, tuleeko siitäkin ismi.
Kiinalaisten sosiologien tavoin puolue tietää, että kansaa vaivaa henkinen ja ideologinen tyhjyys. Sen täyttämisen on Xi valinnut yhdeksi tärkeimmistä tehtävistään. Puolueen arvovalta murentuisi, jos kansa löytäisi totuutensa uskonnoista tai »länsimaisista arvoista».
Siksi onkin olennaista yrittää päästä selville siitä, minkä sortin sosialisti Xi on.
Eräällä sosiaalisen median alustalla käytiin hiljattain pitkä väittely siitä, onko Xi marxilainen vai ei. Yhteisymmärrystä ei syntynyt. Virallisesti KKP kyllä perustaa oppinsa Marxiin ja Leniniin.
Yksi ilmeisen intomielinen kiinalaisakateemikko on julistanut, että siinä missä sosialismi on pelastanut Kiinan, Kiinan on nyt Xin johdolla pelastettava sosialismi. Xin tavoitteena akateemikko ei näe pelkästään sosialistisen utopian toteuttamista vaan koko taivaanpiirin saattamista »suurenmoisen yhteisyyden» ja »verrattoman vakauden» alaisuuteen internationalismin hengessä.
Taivaanpiiri ja muut käsitteet juontuvat kaukaa Kiinan muinaishistoriasta, ja Xi on itsekin viitannut niihin puhuessaan ulkopoliittisesta ihanteestaan, »ihmiskunnan kohtalonyhteyden yhdistämästä kansainvälisestä yhteisöstä».
Kiinalaisessa arjessa sosialismin merkit ovat vähäiset: valtionyrityksillä on taloudessa suuri rooli, yksityistä maanomistusta ei sallita, ja KKP:n johtoasema on ehdoton. Kiinan poliittinen järjestelmä on leninistinen ja perustuu »kansan demokraattiseen diktatuuriin».
Yksinvaltaisuudessa ei ole mitään uutta kiinalaisen auringon alla. Aurinkoja voi olla vain yksi ja rahvaalla vain yksi kuningas, kuten jo muinaisessa Muistiinpanoja rituaaleista -teoksessa todettii yli 2000 vuotta sitten.
Kiinan taloudellista järjestelmää luonnehditaan usein valtiokapitalismiksi. Takavuosien »rautainen riisikulho» eli ihanne varmasta toimeentulosta jokaiselle on enää ruosteinen muisto, ja tuloerot ovat Kiinassa maailman huipputasoa. Xi onkin ryhtynyt puhumaan »yhteisen hyvinvoinnin» puolesta, mutta se lienee laiha lohtu marxismin paluuta haikaileville. Xin puheissa on viime vuosina muutenkin ollut voimakkaan punainen kuorrutus.
Niin on tietysti on pitänytkin olla, sillä KKP vietti toissa vuonna perustamisensa satavuotisjuhlaa. Xi on vienyt puoluejohtoa pyhiinvaelluksille KKP:n historian merkkipaikoille, kuten Yan’aniin. Sinne päättyi tarunomainen Pitkä marssi, kommunistiarmeijan strategisena perääntymisenä juhlittu pakomatka. Siellä syntyi 1930- ja 40-lukujen taitteessa Yan’anin henki: poliittinen yhtenäisyys, jonka turvin voitiin keskittyä ulkoisiin vihollisiin.
Harvemmin mainitaan, että yhtenäisyyden lopullinen niitti oli vasta Yan’anin rektifikaatio 1940-luvun alkupuolella, ankara puhdistuskampanja, jonka avulla Mao pyrki eroon vastustajistaan.
Xin valtakauden alussa näytti siltä, että sosialismin oppi-isien rinnalle oltiin nostamassa Kungfutse ja muita perinteisten kiinalaisten oppisuuntien johtohahmoja. Xi julisti, että valtion hallinnon tulee perustua paitsi lakiin, myös hyveellisyyteen. Muinaisessa Kiinassa keisarien edellytettiin rakentavan valtansa hyveellisyyden varaan.
Puolue julkisti listauksen »sosialistisista perusarvoista», joihin lukeutuivat isänmaallisuuden ja kansanvaltaisuuden lisäksi oikeudenmukaisuus, sopusointuisuus, sivistyneisyys ja rehellisyys. Näiden selitettiin puolestaan juontuvan kungfutselaisuuden perinteisistä hyveistä: veljellisyydestä, rahvaan varjelusta, luotettavuudesta, oikeamielisyydestä, harmoniasta ja suurenmoisen yhteisyyden tavoittelusta.
Kiinan poliittinen järjestelmä on läpinäkymätön, ja vieläkin suuremmassa pimennossa ovat johtajat ja heidän todelliset minänsä.
Hurjimmissa haaveissa KKP:sta oli Xin johdolla tulossa »Kiinan kungfutselainen puolue».
Marxismin ja traditionalismin lisäksi Xistä löytyy aimo annos nationalismia. Hänellä on päähänpinttymä yhtenäisestä kiinalaisesta kansakunnasta. Koska sellaista ei monien eri etnisten ryhmien ja kielten valtiossa ole, sellainen pitää tehdä.
Tavoitteesta ovat Kiinan johtajat olleet yhtä mieltä niin keisarikaudella kuin tasavallan (1912–49) ja kansantasavallankin aikana. Kaikkien silmissä on myös ollut luonnollista, että kansakunnan pitää pohjautua sen valtaväestön, han-kiinalaisten, kieleen ja elämäntapaan. Tiibetiläisten, uiguurien ja mongolien omalaatuisten kulttuurien tukahduttamisessa on pohjimmiltaan kysymys juuri tästä.
Xi on julistanut tavoitteeksi kaikkien Kiinassa harjoitettujen uskontojen kiinalaistamisen, ja hänen aikanaan KKP:n peruskirjaan on kirjattu tehtävä kasvattaa tietoisuutta kiinalaisen kansakunnan yhtenäisyydestä.
Yhdistääkö Xin ajattelun eri puolia sitten jokin punainen lanka?
Kiinan poliittinen järjestelmä on läpinäkymätön, ja vieläkin suuremmassa pimennossa ovat johtajat ja heidän todelliset minänsä. Ei olekaan ihme, että Kiinan ulkopuolella julkisuutta ovat paremman puutteessa saaneet jopa kyökkipsykologit, jotka näkevät Xin toimissa heijastumia hänen oletetuista lapsuuden traumoistaan.
Xin personaa merkittävämpää on kuitenkin se, mitä hän edustaa.
Xi on samaa sarjaa edeltäjiensä kanssa. KKP:n peruskirjassa luetellaan puolueen aatteellisena perustana marxismin ja leninismin lisäksi liuta Kiinan johtajia Maosta Xihin. Xin ideologisena takapiruna pidetty Wang Huning on sitä paitsi toiminut niin Hu Jintaon (pääsihteeri 2002–2012) kuin Jiang Zemininkin (pääsihteeri 1989–2002) puheenkirjoittajana.
Jokainen Kiinan johtajista on jättänyt oman puumerkkinsä puolueen taksvärkkilautaan. Xillä on mahdollisuus piirtää tavallista syvempiä merkkejä, ja siksi johtolankoja Xin ajattelun selvittämiseksi etsitään kaikesta mahdollisesta: jopa kirjahyllystä, joka näkyi Xin takana tämän pitäessä televisiopuhetta uutenavuotena. Eikä syyttä, sillä kirjat kertovat!
Beijing Channel -uutiskirjeen toimittaja Yang Liu on laatinut luettelon kirjoista, jotka uudenvuoden televisiolähetyksessä näkyivät. Koko seinän mittaisen hyllyn kaikkia nurkkia kamera ei tavoittanut. Tiedetään myös, että kirjavalikoima on vuodesta toiseen vaihdellut.
Onkin selvää, että kirjahylly ei välttämättä kerro koko totuutta Xin lukeneisuudesta tai lukemattomuudesta, mutta joka tapauksessa kirjahyllyllä on sanoma. Valitut teokset edustavat virallista näkemystä ajatuksista, jotka Kiinaa tällä hetkellä ohjaavat.
Kuten KKP:n johtajalle sopii, kirjahyllyssä näkyivät Maon, Deng Xiaopingin (1904–97) ja Jiang Zeminin kootut teokset, laaja valikoima puolueen historiaa käsitteleviä kirjoja sekä Kiinan tunnettujen vasemmistoajattelijoiden ja -poliitikkojen teoksia. Shakespearen kootut teokset kiinaksi käännettyinä, kiinalaisen runouden klassikot ja useat Kiinan historiaa käsittelevät teokset oli valittu hyllyyn antamaan kuva Xistä laajasti sivistyneenä miehenä.
Mielenkiintoisinta on se, mitä hyllyssä ei näkynyt.
Marxin ja Leninin teoksia ei ollut lainkaan esillä. Kiinan perinteinen filosofia oli hyllyssä heikosti edustettuna. Kungfutselaisten klassikoiden sijaan hyllyssä oli vain buddhalaisesta näkökulmasta laadittu yleisesitys Kungfutsen pääteoksesta Keskustelut. Kiinan tärkeää klassisten esseiden perintöä edusti samoin ainoastaan yksi mutta sitäkin paljastavampi teos.
Yhteiskunnallisia ja moraalisia kysymyksiä pohtivia kertomuksia ja esseitä on Kiinassa kirjoitettu aikojen alusta, ja niitä on kerätty moniin eri antologioihin. Xin mieliantologia on televisiossa nähdyn kirjahyllyn kertoman mukaan vuoden 1860 tienoilla julkaistu Jingshi baijia jianbian (Lyhyt johdatus muinaisen valtiomiestaidon koulukuntiin). Antologia on lajissaan yksi suppeimmista ja sisältää 48 esseetä.
Keisarikauden oikeaoppista kungfutselaisuutta edustavien tekstien lisäksi teoksessa on myös otteita muiden oppisuuntien, taolaisuuden ja legalismin, pääteoksista. Esseiden laaja aihekirjo ulottuu politiikasta maantieteeseen. Antologia pyrki siis jonkinlaiseen synteesiin. Sen kokosi tunnettu valtiomies Zeng Guofan (1811–1872).
Kiinalaiset muistavat koulun historiantunneilta Zengin ennen kaikkea miehenä, joka tukahdutti suomalaisillekin koululaisille tutun Taiping-kapinan vuonna 1864. Zeng oli merkittävä henkilö myös Kiinan aatehistorian kannalta. Hän kannatti periaatetta, jonka mukaan menneisyys piti saattaa palvelemaan nykyisyyttä. Muinaista valtiomiestaitoa ei tullut opiskella opiskelemisen vuoksi; sitä vastoin siitä tuli omaksua vain sellaista, josta on käytännön hyötyä.
Kirjat kertovat, että Xi ei ole marxilainen eikä kungfutselainen.
Zeng Guofan lukeutui niihin aikansa vaikuttajiin, jotka pyrkivät modernisoimaan Kiinaa muuttamatta silti yhteiskunnan perusteita. Teollisuuden, sotateknologian ja kaupan käytäntöjen omaksuminen länsimaista hyödytti Kiinaa mutta ei saanut vaarantaa kiinalaisuuden olemusta ja kansakunnan identiteettiä.
Zengin antologia heijasti myöhemmin vallitsevaksi tullutta näkemystä, jonka mukaan Kiinan aatteellinen perintö perustuu pelkän kungfutselaisuuden sijaan kaikkien perinteisten oppisuuntien arvoihin, jotka parhaiten palvelevat käytännön tarpeita.
1990-luvulla Zeng on nostettu Kiinassa »kansallisen pelastusaatteen» varhaiseksi sankariksi. Kansakunnan ja valtion pelastaminen oli keisarikauden lopulla vaikuttaneiden vallankumouksellisten, niin nationalistien kuin kommunistienkin, päämäärä.
Kiinan tasavallan isä Sun Jat-sen (1866–1925) julisti poliittisen ohjelmansa olevan paras tie valtion pelastamiseksi, mutta lisäksi hän halusi Kiinan näyttävän tietä koko maailman kattavaan yhteisyyteen ikivanhan kiinalaisen ihanteen mukaan. Maolle tämä ihanne oli sama kuin kommunistinen utopia.
Kansallista pelastusaatetta voi pitää Kiinan poliittisena uskontona. Se sisältää tavoitteet nostaa Kiina taloudelliseksi, poliittiseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi, irtipääsyn siirtomaavallan ajoista jatkuneista nöyryytyksistä sekä Kiinan valtiollisen ja kansallisen yhtenäisyyden kertakaikkisen turvaamisen.
Uskonnon opinkappaleisiin lukeutuvat valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaate ja antihegemonismi, ja sen pyhään maahan kuuluvat erottamattomasti Hongkong, Taiwan, Xinjiang ja Tiibet. Pahoja voimia tässä uskonnossa edustavat patoamispolitiikka ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisuus.
Myös Xi Jinpingin asettama suuri päämäärä, Kiinan unelman toteutuminen eli »kiinalaisen kansakunnan suurenmoinen uudelleenherääminen» edustaa kansallista pelastusaatetta puhtaimmillaan.
Kirjat kertovat, että Xi ei ole marxilainen eikä kungfutselainen. Hänen nationalisminsa on alisteinen kungfutselais-internationalistiselle utopialle taivaanpiirin yhteisyydestä.
Kirjahyllyyn sijoitetut valokuvat, joissa Xi poseeraa yhdessä edeltäjiensä kanssa, painottavat sitä, miten hän on KKP:n johtajana osa historiallista jatkumoa. Xi Jinpingin aate on kuin Zeng Guofanin antologia: kattavuudeltaan kunnianhimoinen mutta syvällisyydeltään kenties kyseenalainen.
Ennen muuta kysymyksessä on kansallisen pelastusaatteen uusin ilmiasu. Sen sortin sosialismia siis edustaa pääsihteeri Xi, ja arvatenkin myös hänen seuraajansa kun sen aika koittaa.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa ja teki aikoinaan lisensiaatintyönsä Kiinan klassisten esseiden antologioista.
