Suomi ja Ruotsi ovat päättäneet hakea Naton jäseneksi, mutta millaiseen Natoon?
Nato Defence Collegen tutkimusjohtajan Thierry Tardyn toimittama The Nations of NATO analysoi jäsenmaiden yhtenäisyyttä. Teos esittää perustellun kysymyksen, missä määrin Naton yhteiset intressit ja arvot läpäisevät jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan.
Kuudentoista asiantuntijan voimin kirjoitettu teos valottaa Naton keskeisiä kipukohtia, joita ei ole pystytty ratkaisemaan vuosien saatossa. Esimerkkejä koheesion puutteesta löytyy lähihistoriasta.
Liittokunnan yhtenäisyyttä ovat ravistelleet voimakastahtoiset valtioiden päämiehet, presidentit Donald Trump ja Recep Tayyip Erdoğan. Kestokysymyksiä ovat myös taakanjako Yhdysvaltojen ja Euroopan valtioiden välillä sekä eteläisten ja itäisten jäsenmaiden poikkeavat uhka-arviot.
Kirja keskittyy nimenomaan jälkimmäiseen. Nato-maat jaetaan kirjassa kolmeen ryhmään niiden uhka-analyyseihin perustuen.
»Oman tiensä kulkijoilla» on laaja turvallisuuspoliittinen agenda, kun taas »Nato-konformistit» jakautuvat kahteen alaryhmään: ne korostavat uhkakuvissaan joko Venäjää tai laajempia turvallisuusuhkia.
Kirjaa lukiessa herää väistämättä kysymys, miten Suomi ja Ruotsi asettuisivat tähän luokitteluun Ukrainan sodan jälkeisessä uudessa maailmanjärjestyksessä.
Arvioissa mukana ovat kaikki suuret jäsenmaat, pienemmistä mukaan on valittu Suomen näkökulmasta mielenkiintoiset Alankomaat, Tanska ja Naton reunavaltiot Norja, Baltian maat ja Romania.
Pienillä ja suurilla Nato-mailla on hyvin erilaiset mahdollisuudet toteuttaa yhteisen puolustuksen ja pelotteen tehtäviä. Teoksen analyysi esimerkiksi eri maiden osallistumisesta Nato-johtoisiin operaatioihin ei kuitenkaan ota näitä eroja huomioon. Lukijalle jää epäselväksi, miten merkittävää panosta yhteisen puolustuksen tehtäviin eri jäsenmailta voitaisiin ylipäätänsä odottaa. Toinen merkittävä heikkous on se, että maakohtaiset analyysit on kirjoitettu ennen toista sotaa Ukrainassa.
Eräs vertailukelpoinen ja objektiivisesti mitattava tekijä on kansalaisten tuki Nato-jäsenyydelle. Tämän teos tuo ansiokkaasti esille. Suomalaisia asia voi kiinnostaa, sillä kuluneen vuoden aikana Nato-jäsenyyden kannatus on noussut meillä ennennäkemättömällä tavalla.
Mielenkiintoista nimittäin on, että Nato-jäsenyyden kannatus kansalaisten keskuudessa on vahvempaa nimenomaan suurissa maissa Britanniassa ja Yhdysvalloissa, joissa puolustusmenoihin on osoitettu Naton tavoittelemat kaksi prosenttia bkt:sta.
Rivien välistä on myös luettavissa, että toinen keskeinen Nato-myönteinen ryhmä koostuu Venäjän reunavaltioista Norjasta, Baltian maista, Puolasta sekä Romaniasta, jossa Nato-jäsenyyden kannatus oli jopa Suomea korkeampaa jäsenyysprosessin aikana.
Liittyykö Suomi Naton jäsenenä Naton yhteiseen puolustukseen panostavien maiden joukkoon? Jos kirjan ennustamat merkit pitävät paikkaansa, vastaus on kyllä.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.
