Vuoden jatkunut sota Ukrainassa on pakottanut pohtimaan, millaisessa propagandan punomassa (virtuaali)todellisuudessa Venäjän johto ja suuri osa kansasta elää. Tämä ajatustyö näkyy myös pitkään Valko-Venäjää seuranneen toimittaja Jussi Niemeläisen teoksessa Valko-Venäjä.
Kirjassa Niemeläinen kuvaa kohtaamistaan elokuun 2020 presidentinvaalien jälkimainingeissa henkihieveriin pahoinpidellyn Iharin kanssa. Vaikka Ihar on järkyttynyt kohtelustaan mellakkapoliisin putkabussissa ja Akrestinan pahamaineisessa pidätyskeskuksessa, ei hän syytä Lukašenkan hallintoa kärsimyksistään. Kun ihminen elää riittävän kauan kulisseissa, niitä alkaa pitää normaaleina, Niemeläinen kertoo ajattelleensa: »Tajusin, etteivät kaikki olleet edes ymmärtäneet eläneensä kulisseissa.»
Mikä on totta ja mikä kulissia? Valko-Venäjän historian, kansallisen identiteetin ja poliittisen järjestelmän kannalta kysymys on keskeinen.
Koronakeväänä 2020 maan pitkäaikainen autoritaarinen johtaja Aljaksandr Lukašenka väitti pandemiaa massapsykoosiksi ja suositteli kansaa ehkäisemään virustartuntaa saunomalla, juomalla vodkaa ja pelaamalla jääkiekkoa. Kuten Niemeläinen kuvaa, pandemian vähättely muistutti valkovenäläisiä neuvostojohdon yrityksistä hyssytellä Tšernobylin ydinonnettomuus olemattomiin.
Kevät 2020 johtikin Valko-Venäjällä ennennäkemättömään kansannousuun, jossa sadattuhannet perin pohjin apaattisina pidetyt ihmiset vaativat Lukašenkan eroa vilpillisten presidentinvaalien jälkeen. Mielenosoitusliike tukahdutettiin verisesti, ja Lukašenka jäi vallan kahvaan. Sadattuhannet lähtivät maasta kidutuksen ja pitkien vankeustuomioiden uhan vuoksi.
Vuosi 2021 ei ollut sen parempi. Lukašenka kaappasi Ryanairin EU:n sisäisellä lennolla olleen koneen ja masinoi unionin rajalla kymmeniin kuolonuhreihin johtaneen pakolaiskriisin. Seuraavana vuonna venäläisjoukot hyökkäsivät Valko-Venäjän maaperältä Ukrainaan. Lukašenka on entisen Neuvostoliiton alueen ainoa johtaja, joka tukee Vladimir Putinia.
Viime vuosien šokeeraavat käänteet ovat ruokkineet tiedonjanoa Valko-Venäjästä valtavasti. Suomenkielistä tietoa on kuitenkin ollut tarjolla vähän, mikä on omanlaisensa oire Venäjä-keskeisyydestä.
Niemeläisen teoksessa asetetaan nämä Valko-Venäjältä viime vuosien aikana kantautuneet uutiset maan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen kontekstiin. Teos liikkuu ketterästi politiikan ylätason ja yhteiskunnan marginalisoitujen äänien välillä. Kerronnalliseen sävyyn kirja etenee toimittajan tajunnanvirtaa seuraten, ei kronologisesti.
Vaikkei teoksessa ole lähdeviitteitä, käy kirja ihailtavalla tavalla vuoropuhelua Valko-Venäjää käsittelevän tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kirjan kiintopiste on nykyhetkessä, mutta Niemeläinen nostaa kerrontaan poimintoja maan menneisyydestä Kiovan Rusin ajasta lähihistoriaan. Venäjä vilahtelee sivuilla usein, mutta se on sivujuonne Valko-Venäjän tarinassa. Kerrankin.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.
