Ken on keskustellut Chat GPT -tekoälysovelluksen kanssa, on tuskin voinut välttyä ällistykseltä kielimallin tuottaman analyyttisen ja loogisen viestittelyn edessä. Keskustelut harmittoman ja kohteliaan botin kanssa ovat kuitenkin vasta alkua, argumentoi Center for a New American Security -tutkimuslaitoksen tutkija Paul Scharre uusimmassa teoksessaan Four Battlegrounds.
Kirja tarkastelee tekoälyn turvallisuuspoliittisia vaikutuksia etenkin Yhdysvaltain ja Kiinan suurvaltakilpailun näkökulmasta. Vaikka iso osa tekoälyn lupauksista on yhä lunastamatonta hypeä, on suurvaltapolitiikka Scharren mukaan kehittymässä kilpailuksi tekoälyteknologian ja sen valjastamiseen vaadittavien resurssien hallinnasta. Resurssit ovat kirjan nimen neljä taistelukenttää: laskentakapasiteetti, data, osaajat ja algoritmit.
Tekoälyn kehittämisen ytimessä ovat koneoppivat algoritmit, joiden kouluttaminen edellyttää valtavia määriä dataa ja laskentatehoa. Algoritmeja taasen kehittävät osaajat.
Yhdysvallat ja Kiina ovat siirtyneet lähes kaikilla mittareilla täysin omaan sarjaansa, vaikka huomattavaa tekoälytutkimusta tehdään myös muualla.
Kiina on hyvissä lähtökohdissa myös datan suhteen, sillä maan tietosuojasäännökset ovat löyhät, eivätkä länsimaita hidastavat eettiset keskustelut esimerkiksi kasvojentunnistuksen käytöstä jarruta datavarantojen kerryttämistä.
Yhdysvallat on puolestaan johtavassa asemassa etenkin huippuosaajissa ja laskukapasiteetissa. Sen eturivin tutkimusinstituutit kuten Google, Carnegie Mellon tai MIT vetävät edelleen puoleensa valtaosan maailman kärkiosaajista.
Amerikkalaisjätit omistavat myös maailman kyvykkäimmät supertietokoneet ja ovat edistyneimpien mikrosirujen tuotantoketjujen ytimessä. Yhdysvallat on pyrkinyt venyttämään tätä etuaan rajoittamalla kiinalaisten sirujen kehitystä erilaisin pakottein.
Kamppailu tekoälyn herruudesta kiristyy, kun suurvallat havittelevat sen turvallisuussovellusten ja oikeastaan koko muotoutuvan globaalin tekoälyekosysteemin hallintaa. Kirja avaa suurvaltapoliittisen kehyksensä ja värikkäiden anekdoottien kautta, kuinka suuriksi kilpailun panokset ovat asettumassa.
Scharre esittelee haastattelu- ja tutkimusaineistoon pohjaten, kuinka tekoälyn uumoillaan mullistavan tiedusteluanalyysin, luovan pohjan dystooppisille valvontajärjestelmille sekä mahdollistavan älykkään disinformaation levittämisen. Sodankäynnin nähdään hurjimmissa visioissa kehittyvän kohti autonomisesti ja ihmisen käsityskyvyn tuolla puolen operoivien koneiden käymää »hypersotaa».
Scharren teos tarjoaa hyödyllisen yleisesityksen Kiinan ja Yhdysvaltain painopisteistä neljän taistelukentän hallitsemiseksi. Tämän kilpailun kehitystä on syytä seurata myös Suomessa tarkasti.
Kirjoittaja toimii strategian erikoistutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
