Kansainvälisen järjestyksen jännitteiden katsotaan usein olevan suurimmillaan, kun nousevat valtiot voimistuvat ja haastavat hallitsevien suurvaltojen asemaa. Ääritapauksena kirjallisuudessa puhutaan Thukydideen ansasta eli kehityskulusta, jossa nousevan valtion ja suurvallan välinen vastakkainasettelu johtaa sotaan.
London School of Economics -yliopiston kansainvälisen politiikan apulaisprofessori Rohan Mukherjee tarkastelee teoksessaan Ascending Order, miksi nousevat valtiot joskus ryhtyvät haastamaan kansainvälistä järjestystä ja toisinaan sopeutuvat järjestykseen.
Kirjan mukaan vallansiirtymät – muutokset valta-asemissa nousevan ja hegemonisen valtion välillä – eivät tarkoita automaattisesti konfliktia.
Mukherjeen mukaan tärkeimmät kansainvälisiset instituutiot kuten YK, WTO ja Maailmanpankki ovat keskeisiä järjestyksen vakaudelle. Avoimet ja reiluksi koetut instituutiot saavat haastajat myötäilemään järjestystä. Sitä vastoin kokemus suljetusta ja epäoikeudenmukaisesta instituutiosta luo maaperää pyrkimyksille haastaa vallitsevaa järjestystä.
Avoimuudella tarkoitetaan nousevien valtioiden mahdollisuutta saada johtava rooli instituutiossa. Reiluudella Mukherjee tarkoittaa sitä, kuinka oikeudenmukaisesti instituutio kohtelee nousevia valtioita verrattuna suurvaltoihin. Esimerkiksi YK:n yleiskokouksen periaate – yksi maa, yksi ääni – on reilumpi kuin turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus-järjestelmä.
Kiinan nykypolitiikkaa ohjaa kirjan mukaan kokemus siitä, ettei se ole saanut ansaitsemaansa paikkaa toisen maailmansodan voittajavaltioiden luomissa instituutioissa. Kiinan suhtautuminen eri instituutioihin vaihtelee. Se tekee yhteistyötä reiluiksi ja avoimiksi kokemissaan instituutioissa, kuten YK:n turvallisuusneuvostossa ja WTO:ssa.
Sen sijaan Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää, Maailmanpankkia sekä YK:n ilmastokokousta se pyrkii haastamaan.
Nousevien valtioiden pyrkimysten ohella kansainvälistä järjestystä muovaavat taloudelliset muutokset, joita Financial Timesin kolumnisti Rana Foroohar tarkastelee kirjassaan Homecoming. Edessä on globalisaation jälkeinen aika, maailmantalouden jakautuminen alueellisesti.
Forooharin mukaan länsimaissa on havahduttu äärimmilleen globalisoituneen maailmantalouden ongelmiin, mikä on luonut pohjaa kansallista näkökulmaa korostavalle politiikalle. Perinteisen teollisuustyön katoaminen automatisoinnin ja ulkoistamisen seurauksena, tuotantoketjujen haavoittuvuus ja tuloerojen kasvu koskettavat kaikkia kehittyneitä talouksia.
Ratkaisuksi on kuultu vaatimuksia vallan palauttamisesta kansallisvaltiolle.
Esimerkiksi brexit-kampanjoinnissa nähty slogan »Take back control» heijasteli paitsi yleistä globalisaationvastaisuutta, myös kritiikkiä kansallisvaltion suvereniteettia rajoittavia kaupankäyntiä ja maahanmuuttoa koskevia ylikansallisia EU-säädöksiä kohtaan.
Geopoliittinen vastakkainasettelu voi myös vaikuttaa globalisaation hidastumiseen. Globalisaation ja vapaan kaupan aikakausi on ruokkinut monien autoritaaristen maiden vientivetoista kasvua ja siten vahvistanut niiden valta-asemaa. Paras esimerkki on jälleen Kiina. Tämä voi tulevaisuudessa ohjata länsimaita taloudelliseen yhteistyöhön ensisijaisesti muiden demokraattisten maiden kanssa.
Jos maailmantalouden alueellistuminen ja yhteistyön rajautuminen yhteiskuntamallien mukaisesti kiihtyvät, jakautuu kansainvälinen järjestys kirjan mukaan kolmen keskittymän ympärille: Pohjois-Amerikan-, Itä-Aasian ja Euroopan blokkien keskuksina olisivat Yhdysvallat, Kiina ja EU.
Foroohar katsoo maailmantalouden uuden vaiheen luovan alueellisia talouden keskuksia. Mitä sitten tapahtuu keskusten ulkopuolella?
Yksi vaihtoehto on toisinto ensimmäisen maailmansodan alla nähdystä kehityskulusta, jossa taloudellinen kilpailu siirtomaista kiihdytti eurooppalaisten suurvaltojen vastakkainasettelua ja sotilaallista varustelukierrettä. Esimerkiksi Kiina on pyrkinyt lisäämään vaikutusvaltaansa Euraasian ja Afrikan mantereilla silkkitiehankkeillaan.
Suurvaltapolitiikan tragedia on suurvaltojen haluttomuus hyväksyä nousevia valtioita vertaisikseen, Mukherjee toteaa. Kun rauhanomaiset keinot vallitsevissa instituutioissa eivät ole riittäneet, on valtion asemaa nostettu konfliktien ja voiman kasvattamisen keinoin. Mikäli valtiot jakautuvat jatkossa talouden ohella myös poliittisiin tai jopa sotilaallisiin leireihin, suurvaltojen välien kiristyminen voi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Äärimmillään Thukydideen ansa voi laueta.
Mukherjee kuitenkin osoittaa, ettei suurvaltojen välisten suhteiden kiristyminen tarkoita automaattisesti sotaa. Kirjan mukaan kansainvälisen järjestyksen vakaus riippuu kansainvälisten instituutioiden kyvystä vastata nousevien valtojen vaatimuksiin avoimuudesta ja reiluudesta.
