Atomipommin isä J. Robert Oppenheimer uskoi lopettavansa sodat.
Yhdysvaltojen ydinasehanketta johtaneen fyysikon tarina on tullut viime aikoina tutuksi miljoonille. Hänestä kertova elokuva on ollut kesän hitti, mikä kertonee jotain ydinaseiden kiinnostavuudesta nykyaikana.
Oppenheimer kärvisteli loppuelämänsä syyllisyyden taakan kanssa. Hän uskoi ydinpommin olevan niin kauhea ase, että se tekisi sodankäynnistä sietämätöntä.
Kävi ilmi, että sotaa voi käydä varsin hyvin myös käyttämättä atomipommia. Melkein 80 vuotta ensimmäisen ydinkokeen jälkeen sekä sota että ydinaseet ovat edelleen riesanamme.
Ukrainassa on sodittu puolitoista vuotta Venäjän ydinarsenaalin varjossa. Vladimir Putinin hallinto on käyttänyt häikäilemättä ydinsodan uhkaa estääkseen länsimaita puuttumasta sotaan.
Pelote toimii. Putin uhkailee, kalistelee sapelia ja pitää yllä pelkoa ja epävarmuutta, joka panee vastustajan epäröimään jokaista uutta askelta Ukrainan tukemisessa.
Vielä kymmenen vuotta sitten ydinaseet oli lähestulkoon unohdettu. Suurvaltojen välisen ydinsodan uhka näytti väistyneen, ja suurimpia huolenaiheita olivat roistovaltioiden ydinaseohjelmat tai likaisten pommien päätyminen terroristien käsiin.
Nyt ydinaseet ovat tulleet taas rytinällä päättäjien pöydille, lehtien otsikoihin ja turvallisuuspolitiikan keskiöön.
Suomikin on uudessa tilanteessa. Naton jäsenenä olemme mukana ydinaseliittoumassa, hyvässä ja pahassa.
Suomessa suhtautumista ydinaseisiin vaivaa historian painolasti, sanoo strategian professori Tommi Koivula Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Kylmän sodan aikaan liittoutumattomassa Suomessa ydinaseiden koko olemassaolo nähtiin keskeisenä turvallisuusongelmana. Ulkopolitiikassaan Suomi edisti asteittaista ydinaseriisuntaa ja osallistui aktiivisesti asevalvontaan. Muistetaan muun muassa Urho Kekkosen vuoden 1963 aloite ydinaseettomasta Pohjolasta. Suomi on ollut innokkaasti mukana ydinmateriaalivalvonnan kehittämisessä.
Nyt on painetta nähdä ydinaseet myös vakauden tuottajana.
Viime vuosien linjaa voi kuvata pikemminkin varovaisen pragmaattiseksi. Suomi ei esimerkiksi ole liittynyt vuonna 2021 voimaan tulleeseen ydinaseiden kieltosopimukseen.
Natossa Suomelta odotetaan kuitenkin myös rakentavampaa ydinasepolitiikkaa.
»Nyt on painetta nähdä ydinaseet myös vakauden tuottajana», Koivula sanoo puhelimessa. On siis korkea aika päivittää tietämystämme.
»Suomi on sikäli tyypillinen eurooppalainen maa, jossa ylläpidettiin ydinaseiden tuntemusta aina kylmän sodan loppuun asti. Nyt joudumme elvyttämään tuota osaamista».
Ydinaseiden määrä on pitkästä aikaa kasvussa.
Ruotsalaisen Sipri-tutkimuslaitoksen mukaan tammikuussa 2023 maapallolla oli 86 ydinkärkeä enemmän kuin edellisen vuoden alussa. Yhteensä niitä on yli 12 000, mikä on onneksi vain noin viidennes historiallisesta huipusta.
Yhdysvallat ja Venäjä eivät kuitenkaan ole päässeet yhteisen pöydän ääreen neuvottelemaan ydinaseiden vähentämisestä tai uusista rajoituksista. Helmikuussa 2023 Venäjä ilmoitti lopettavansa viimeisimmän, vuonna 2021 viiden vuoden jatkoajan saaneen Uusi Start -riisuntasopimuksen noudattamisen.
Sillä välin Kiina on kaikessa hiljaisuudessa rakentanut lisää ydinkärkiä, kaivanut siiloja ja kehittänyt ohjuksiaan. Niin tekevät nyt kaikki muutkin ydinasevaltiot.
Tilanteessa on aineksia uuteen kilpavarusteluun.
Yhdysvalloissa huolta herättää nyt Kiinan ja Venäjän yhdistelmä. Ei riitä, että varastossa on riittävästi ydinkärkiä vastaamaan toisen arsenaalia, vaan on varauduttava molempiin yhdessä ja eri suunnissa. Jos Kiina kasvattaa arsenaaliaan, on Intialla painetta vastata samalla mitalla. Seuraavaksi kenties Pakistanin on reagoitava Intian varusteluun, ja niin edelleen.
Ydinaseet ovat myös muuttuneet ja kehittyneet. Kylmän sodan aikana kauhua herättäneet pitkän kantaman strategiset ydinaseet olivat epätarkkoja ja soveltuivat lähinnä pyyhkimään kaupunkeja tai kokonaisia sivilisaatioita ihmisasukkeineen maan päältä.
Sellaiseen ei välttämättä tällä haavaa ole suurta kiinnostusta Venäjällä, Kiinalla kuin Yhdysvalloillakaan, saati muilla ydinasevaltioilla. Uudet strategiset ohjukset ovat tarkempia.
Viime vuosikymmenten ajan etenkin Venäjä on panostanut räjähdysvoimaltaan säädettäviin ja osumatarkkuudeltaan pystyvämpiin lyhyen kantaman ydinaseisiin, joiden tuotantoa ja sijoittelua ei rajoita mikään sopimus. Tällaisen »taktisen» tai »ei-strategisen» ydinaseen käyttöä voisi perustella sotilaallisista lähtökohdista, esimerkiksi tarpeella tuhota jokin vihollisen joukkojen keskittymä, lentotukialusosasto tai hyvin suojattu komentobunkkeri.
Turvallisuutta nakertaa lisäksi uuden aseteknologian monikäyttöisyys. Sama ohjus voi kuljettaa ydinlatausta tai tavanomaista räjähdettä, ja totuus selviää vasta iskun osuttua kohteeseen. Väärän hälytyksen mahdollisuus lisää myös vahingossa aloitetun vastaiskun todennäköisyyttä. Tosin Venäjä on jo Ukrainassa ampunut tuhansia kaksikäyttöohjuksia, eikä niiden ole kertaakaan epäilty kuljettavan ydinkärkeä. Samaan aikaan ero ydinaseiden ja tavanomaisten aseiden välillä on jo kaventunut.
»Räjähdysvoimaltaan suurimpien tavanomaisten pommien teho lähenee jo kevyimpien taktisten ydinaseiden tasoa», Koivula sanoo.
Uusi uhkakuva on vielä ydinaseen ja kyberiskujen yhdistelmä, Koivula kertoo.
Joku voisi esimerkiksi lamauttaa ydinaseen laukaisujärjestelmän kyberiskulla ja näin horjuttaa vastustajan pelotetta. Se voi myös lisätä väärän hälytyksen ja vahinkojen riskiä.
Kaikki tämä teknologinen kehitys on pelkästään lisännyt turvattomuutta ja epävarmuutta, mikä on tietysti tarkoituskin. Sillä tavalla pelote toimii.
Keväällä 2022, pian Venäjän aloitettua täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, suomalaiset hamstrasivat apteekit tyhjiksi joditableteista.
Kansalaisia liikutti huoli ydinaseiskusta Ukrainassa tai kenties ydinvoimalan pommituksesta, joka levittäisi Euroopan ylle Tšernobylin katastrofin kaltaisen radioaktiivisen laskeuman.
Venäjä kohdistaa uhkauksensa pääasiassa kansainväliseen ja sosiaaliseen mediaan, mistä se kantautuu kansalaisten korviin. Kun entinen presidentti Dmitri Medvedev viime heinäkuussa sanoi Venäjän vastaavan ydinasein, mikäli Ukraina onnistuu vastahyökkäyksessään, ei hän puhutellut diplomaattikuntaa vaan avointa Telegram-kanavaa.
Uhkapeli ydinaseilla on toiminut sikäli, että Venäjä on saanut länsimaiden johtajien lisäksi siviiliväestön pelkäämään, tai ainakin varpailleen, ja antamaan Venäjälle liikkumatilaa, jota sillä muuten ei olisi.
»Venäjälle ydinaseet ovat portti valtaan», toteaa tutkija William Alberque. Hän työskentelee kansainvälisen IISS-tutkimuslaitoksen strategian ja asevalvonnan tutkimusohjelman johtajana Berliinissä.
Alberque muistaa vuosituhannen alkupuolelta keskustelun venäläisten kollegoidensa kanssa. Nämä sanoivat ydinaseiden, ja etenkin kyvyn tuhota amerikkalaisia kaupunkeja, varmistavan Venäjälle vapauden toimia kansainvälisesti. Maan viimeiset rippeet suurvaltastatuksesta nojaavat ydinaseisiin.
Venäjän tapa käyttää ydinpelotetta oman hyökkäyssotansa suojakilpenä ei ole ihan uusi.
Neuvostoliiton miehittäessä Unkaria vuonna 1956 ja Tsekkoslovakiaa 1968 ydinaseiden uhalla oli osuutensa siihen, etteivät Yhdysvallat ja Nato puuttuneet tilanteeseen, Alberque sanoo. Kylmän sodan aikana suurvallat uhkailivat toisiaan ydinaseilla useaan otteeseen, vaikka kauhun tasapaino lopulta pitikin pintansa.
Uutta on lähinnä se keveys, jolla Venäjä uhkauksia viljelee. Vastaavaa puhetta on totuttu kuulemaan korkeintaan Pohjois-Korean suunnalta.
»Putinin toimintaa voi paikoin verrata presidentti Richard Nixonin ’hullun miehen taktiikkaan’, jolla Yhdysvallat yritti säikyttää Pohjois-Vietnamin kommunisteja neuvottelupöytään vuonna 1969», Alberque sanoo.
Vaikka ajat ovat muuttuneet, monet vanhat klassikot ovat yhä ajankohtaisia. Peloteteorian perusta nojaa edelleen suurelta osin Yhdysvaltojen 1950- ja 1960-luvun geopoliittisiin ajattelijoihin ja ydinasestrategian arkkitehteihin. Yksi heistä, tänä päivänä hyytävän ajankohtainen, on edesmennyt taloustieteen nobelisti Thomas C. Schelling.
Schelling oli peliteorian pioneeri, joka pohti »väkivallan diplomatiaa» – uhkailua, kiristystä ja pakottamista. Häntä kiinnosti sotilaallisen voiman kyky tuhoamisen sijaan satuttaa vihollista.
Pelkkä väkivallan uhka voi saada vastustajan luopumaan tavoitteistaan, ja ydinase edustaa mitä äärimmäisintä väkivaltaa.
Kirjassaan Arms and Influence vuonna 1966 Schelling vertasi uhkapeliä kahteen vuorikiipeilijään, jotka on yhdistetty toisiinsa köydellä. Toinen oli Neuvostoliitto, toinen Yhdysvallat, ja taustalla oli muutama vuosi aikaisemmin koettu Kuuban ohjuskriisi, joka ajoi suurvallat ydinsodan partaalle. Sittemmin hieman samankaltaista uhkailua ovat käyttäneet Putinin Venäjä ja Pohjois-Korea.
Yhteen köyttäminen luo riskin, että molemmat osapuolet putoavat vahingossa rotkoon. Yksikään valtio tuskin tietoisesti valitsisi omaa tuhoaan tuhotakseen toisen, mutta se voi viestiä, että näin voi kaikesta huolimatta käydä, ellei toinen suostu taipumaan. Rotkon reunalla molemmat ovat vaarassa. Tällä pyritään luomaan vastustajassa pelkoa ja nostamaan riski kestämättömälle tasolle.
»Putin laskee sen varaan, että länsimaat sietävät riskiä huonommin kuin Venäjä», Alberque sanoo.
Jos Putinin ydinpelote toimii, niin toimii myös vastapelote. Kun Venäjä uhkaa ydinaseella, on lännen tehtävä vastata omalla uhkauksellaan. Tästä Alberque kehuu Yhdysvaltojen ja Naton toimintaa. Pelotteen viestiminen on tapahtunut kulisseissa ja ollut hienovaraista mutta ilmeisesti tehokasta.
Ennen sotaa helmikuussa 2022 Yhdysvallat esimerkiksi lennätti B52-pommikoneita Eurooppaan harjoitukseen, jonka kestoa jatkettiin sodan alettua kuukaudella.
»Sen sijaan että Yhdysvallat olisi isotellut pommeillaan, se on tehnyt pieniä eleitä – siirrellyt sukellusveneitään, järjestänyt harjoituksia – ja näyttänyt pitävänsä Venäjää silmällä», Alberque sanoo.
Hänestä Ukrainan sodan aikana hämmentävintä on ollut seurata Putinin punaisten viivojen hylkäämistä kerta toisen jälkeen. Jokaisen uhkauksen jälkeen länsi on lisännyt tukeaan Ukrainalle, eikä seurauksia ole koitunut – ainakaan vielä.
»Luulen, että ydinasekiristyksen rajat alkavat valjeta Putinille. Ennen hyökkäyssotaa Venäjän ydinasepelote toimi mainiosti, mutta tilanteen kehittyessä se on menettänyt tehoaan.»
Schellingiä mukaillen: Jos vastustaja arvioi, että ydinaseen käyttäjällä on itsellään enemmän hävittävää kuin voitettavaa, uhkaus menettää tehoaan. Alberquen mukaan on ilmeistä, että Venäjän kohdalla on juuri näin.
»Sodan alkaessa istuimme alas kollegoideni kanssa ja kävimme läpi valtavan määrän potentiaalisia ydinaseen käyttökohteita Ukrainassa. Yksikään niistä ei käy järkeen millään tavalla.»
Putin on oppimassa, ettei hän pysty noin vain lietsomaan paniikkia Euroopan halki.
Sotarintamalla ydinase ei saisi suuria aikaan. Ukrainalla ei ole suuria joukkokeskittymiä, joihin iskeminen olisi mielekästä. Siviilikohteen jyrääminen ydinpommilla ei sekään katkaisisi Ukrainan selkärankaa vaan todennäköisemmin syventäisi taistelutahtoa.
Ydinaseiskusta seuraisi kansainvälinen reaktio, mahdollinen Yhdysvaltojen vastaisku ja Kiinan ja Intian kaltaisten liittolaisten kaikkoaminen. Putinin ydinasekortti olisi pelattu, ilman suuria hyötyjä.
»Niin pitkään kuin ydinaseiden ajatellaan olevan jossain todellisuuden tuolla puolen, meitä ympäröi huonon tiedon ja huonojen päätösten myrkkypilvi», Alberque varoittaa.
Pelotepolitiikka on psykologista peliä, jossa kylmä pää ja kylmät faktat ovat tarpeen.
»Parhaan käsityksen asioista saa puhumalla ydinfysiikan tutkijoille ja sodankäynnin asiantuntijoille.»
Vaikka ydinaseista puhutaan taas enemmän kuin vuosikymmeniin, on huoli vielä pientä verrattuna kylmän sodan huippuun. Vuonna 1983 yli miljoona ihmistä marssi ydinaseita vastaan, Alberque muistuttaa.
»Ydinsotatietoisuus ei ole vielä läheskään kylmän sodan tasolla. Putin on oppimassa, ettei hän pysty noin vain lietsomaan paniikkia Euroopan halki», hän sanoo.
Uuden ydinasebuumin paradoksi onkin, että samalla kun ydinsodan haamu on palannut kummittelemaan kansainväliseen politiikkaan, ydinaseiden vastaiset asenteet näyttävät pehmentyneen ja oman ydinpelotteen hankkiminen kiinnostaa yhä uusia maita.
Sitten toisen maailmansodan ydinaseet on laskettu samaan eettisesti epämiellyttävään joukkotuhoaseiden kategoriaan kuin kemialliset aseet, joiden käyttö kiellettiin heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Silkan järkyttävän tuhovoimansa lisäksi ydinaseisiin yhdistyy pelkoa ja inhoa herättäviä mielikuvia säteilyvaaroista ja ihmiskunnan itsetuhosta.
YK:n vuoden 1963 ydinkokeiden kieltosopimus ja vuonna 1970 voimaan tullut ydinaseiden leviämisen estävä ydinsulkusopimus (NPT) ovat virallisia asiakirjoja, joihin myös suurimmat ydinasevaltiot ovat sitoutuneet. Niiden lisäksi ydinaseita säätelee kansainvälisen yhteisön laajalti omaksuma kirjoittamaton normi tai tabu: kyseessä on poikkeuksellisen kammottava ja moraaliton ase, jonka käyttö ei ole hyväksyttävää.
Ydinasevaltiot ovat olleet mukana lukuisissa sodissa, mutta edes taktisia ydinaseita ei ole käytetty kertaakaan sitten toisen maailmansodan.
»Venäjän uhkailu ehdottomasti nakertaa tabua», toteaa aiheeseen perehtynyt politiikantutkija Nina Tannenwald.
Brownin yliopistossa kansainvälistä politiikkaa opettava Tannenwald kertoo aikoneensa jo siirtyä jo muihin aiheisiin, kunnes ydinaseet viime vuonna nousivat jälleen tapetille. Nyt niistä kysellään jatkuvasti.
NPT-sopimuksen puitteissa ydinasevaltiot ovat poliittisesti sitoutuneet olemaan uhkaamatta ydinaseettomia maita. Venäjä on pyyhkinyt näillä turvatakuilla pöytää, Tannenwald toteaa. Moni maa katsoo nyt, ettei ydinasevaltioiden uhkauksilta suojaa mikään muu kuin oma ydinpelote.
»Monet pienet ydinaseettomat maat katsovat sotaa ja toteavat, etteivät ne halua Ukrainan kohtaloa.»
Saudi-Arabia ja Turkki ovat tiettävästi kiinnostuneet omasta ydinaseohjelmasta. Etelä-Koreassa ja jopa Japanissa on väläytelty amerikkalaisten ydinaseiden sijoittamista maihin, joskin Yhdysvalloissa asiantuntijat ovat tätä vastaan. Naton ydinpelote oli epäilemättä tärkeä osa myös Suomen päätöstä hakeutua sotilasliittoon.
»Euroopassa ydinaseiden vastustus oli kasvussa ennen sotaa. Nyt Naton ydinpelote on taas näkyvämmin esillä», Tannenwald sanoo.
Yhdeksän ydinasevaltiota
Yhdysvaltojen ensimmäinen vetypommikoe, koodinimeltään »Ivy Mike», räjäytettiin Enewakin atollilla marraskuussa 1952.
Kesäkuussa 2022 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan esimerkiksi Saksassa ja Alankomaissa kansalaiset suhtautuvat entistä suopeammin Naton ydinasepolitiikkaan ja entistä useampi toivottaa Yhdysvaltojen ydinaseet tervetulleiksi maihinsa.
»Ydinaseet ehdittiin jo unohtaa. Nyt ne ovat jälleen tapetilla, ja ihmiset ovat saaneet muistutuksen ydinpelotteen riskeistä ja eduista.»
Pelko on palannut, mutta inho näyttää jokseenkin laantuneen.
Toisaalta ainakin ydinaseen käytön kieltävä tabu näyttää Tannenwaldin mukaan vielä vahvalta. Länsimaiden lisäksi myös Putinille myötämielisemmät Kiina ja Intia ovat ilmaisseet, etteivät ne hyväksyisi Venäjän ydinaseiskua Ukrainaan.
»Tällainen yhteisrintama vahvistaa tabua.»
Jos joku valtio päättäisi rikkoa tabua ja laukaisisi ydinaseen, siirtyisi maailma uuteen aikaan, Tannenwald toteaa.
Kysymys mitä siitä seuraisi on kiinnostava mutta pelottava.
Iso osa asiantuntijoista pitää varsin uskottavana, että ydinaseen käyttö käynnistäisi vastaiskujen eskalaatioketjun, jonka seuraukset olisivat arvaamattomat – pahimmassa tapauksessa laajamittainen ydinsota, joka syöksee maailman pimeyteen. Toisaalta jo 1960-luvulta asti on arvioitu, että taktisen ydinaseen käyttö taistelukentällä saattaisi pysyä hallittuna. Riski on kuitenkin melkoinen.
»Kaikki riippuu siitä, kuka ydinasetta käyttää, miten ja missä, ja miten muut maat siihen reagoivat. Ydinaseisku rikkoisi tabua, mutta ei välttämättä tuhoaisi sitä kokonaan.»
Seuraukset olisivat joka tapauksessa vakavia, etenkin jos ydinaseiden käyttö ei jäisi pariin taktiseen iskuun taistelukentällä.
»Kukaan ei nuku rauhassa ydinsateenvarjon alla», Tannenwald toteaa.
Ydintalvi-ilmiötä mallintaneen ilmastotutkija Alan Robockin ryhmä on todennut viime vuosina kohua ja kiistojakin herättäneissä tutkimuksissaan, että jo rajattu yhteenotto strategisin ydinasein – mallinnuksessa Intian ja Pakistanin välillä – voisi aiheuttaa tuntuvan ympäristö- ja ilmastokatastrofin ja vuosikausia kestävän nälänhädän.
Yksi Yhdysvaltojen kuuluisimmista ydinasestrategian pohtijoista oli ilmavoimien perustaman Rand-tutkimuslaitoksen johtaja Herman Kahn. Hän tuli tunnetuksi makaabereista laskelmistaan täysimittaisen ydinsodan seurauksista kotimaalleen: satoja miljoonia kuolleita, radioaktiivinen maaperä, epämuodostumien yleistyminen vauvoilla.
Pintapuolisesti Kahnin teesi oli, että ydinsodalla on enemmän ja vähemmän kauheita seurauksia, mutta se on silti mahdollista voittaa. Siitä hyvästä häntä syytettiin ydinsodan trivialisoinnista ja tunteettomuudesta. Toisaalta Kahnin painajaismaiset skenaariot todennäköisesti lisäsivät ydinaseiden pelkoa ja niiden vastustusta. Samalla hän sai Yhdysvallat pohtimaan pelotepolitiikkaansa uusiksi.
Kirjassaan On Thermonuclear War vuonna 1960 Kahn pohti Naton pelotteen perusongelmaa: Yhdysvaltojen ydinaseet suojasivat tehokkaasti kotimaan kamaraa Neuvostoliiton hyökkäykseltä, mutta entä jos puna-armeija vyöryisi rautaesiripun yli Eurooppaan? Liittolaisten puolustaminen ydinasein kenties käynnistäisi Neuvostoliiton kostoiskun, jossa miljoonat amerikkalaiset menettäisivät henkensä.
Kuinka monta miljoonaa amerikkalaista kuolonuhria olisi hyväksyttävä hinta, Kahn aprikoi.
Tällaisten puistattavien asioiden pohtiminen ja niihin varautuminen pommisuojia rakentamalla ja joditabletteja hamstraamalla oli hänen mukaansa olennainen osa pelotetta. Jos Neuvostoliitto ei usko, että Yhdysvallat on missään oloissa valmis painamaan nappia, on peli jo menetetty.
Jotta pelote olisi uskottava, on ydinasetta oltava valmis tarvittaessa käyttämään. Silloin on hyvä ymmärtää, mihin on ryhtymässä, Kahnin viesti kuului.
Nämä keskustelut ovat Suomessa vielä pitkälti edessä. Voimmeko esimerkiksi luottaa siihen, että Yhdysvallat olisi tarvittaessa valmis käyttämään ydinasetta puolustaakseen Suomea? Miten tuo valmius viestitetään uskottavasti? Mitkä kohteet olisivat Suomen mielestä sopivia?
Kun pelote toimii, se luo vakautta. Vaikeinta on pohtia tilannetta, jossa pelote pettää.
Naton ydinaseiden käytöstä päättää viime kädessä niiden omistaja Yhdysvallat. Suomelta odotetaan Natossa ainakin alkuun lähinnä poliittista osallistumista. Pitäisi vähintäänkin puolustaa liittouman ydinaselinjauksia ulospäin ja omille kansalaisilleen.
Kukaan ei nuku rauhassa ydinsateenvarjon alla.
Yhdysvalloissa kysymys ydinpelotteen ulottamisesta liittolaisiin on ollut haaste alusta alkaen, kuten Kahnin mainitsema esimerkki osoittaa. Ydinaseiden leviämisen estämiseksi Yhdysvallat on kuitenkin sitoutunut puolustamaan niitä omalla ydinarsenaalillaan. Esimerkiksi Ruotsi taipui lopettamaan ydinaseohjelmansa 1960-luvulla vastineeksi Yhdysvaltojen turvatakuusta.
Debattia on aiheuttanut etenkin kysymys ensi-iskusta. Olisiko Yhdysvallat valmis ampumaan ydinaseen ensimmäisenä, jos se tai joku sen liittolaisista olisi ottamassa pahasti takkiin tavanomaisin asein käydyssä sodassa?
Intia ja Kiina ovat ilmaisseet turvautuvansa ydinaseisiin vain, jos niitä kohtaan isketään ydinaseella ensin. Venäjä, Pakistan ja Pohjois-Korea puolestaan ovat varautuneet tarvittaessa torjumaan ydinaseilla myös tavanomaisen hyökkäyksen. Ajatuksena on, että riittävän suuri ja kauhea voimannäyttö saisi hyökkääjän perääntymään.
Kylmän sodan aikana Nato ja Yhdysvallat katsoivat, että ydinaseita tarvittaisiin torjumaan muutoin ylivoimaisen neuvostoarmeijan hyökkäys. Sittemmin voimasuhteet ovat kääntyneet päälaelleen, mutta linja ei ole olennaisesti muuttunut. Nato ei oleta tarvitsevansa välttämättä ydinaseita mutta ei halua sulkea niitä pois. Se toimii pelotteena Venäjän suuntaan.
Yhdysvalloissa on kylmän sodan jälkeen pohdittu ydinaseen käytön rajaamista vain ydinaseuhkien varalle. Tästä käytiin keskustelua Barack Obaman hallinnon aikaan ja vielä Joe Bidenin presidenttikauden alussa.
Tutkija William Alberquen mielestä ensi-iskupolitiikkaa epäilevät eivät ymmärrä pelotteen luonnetta lainkaan.
»Ovatko nämä ihmiset käyneet koskaan koulua? Kaikki tietävät, että paras tapa estää kiusaajaa tekemästä pahaa on luvata kahta kauheampaa kostoa», Alberque sanoo.
»Jos lyöt minua, niin tapan sinut», hän jatkaa kiusaamisvertaustaan.
Ajatus ensi-iskupolitiikan hylkäämisestä sai tyrmäyksen etenkin Yhdysvaltojen liittolaisilta. Suomenkin etu on, että Yhdysvallat ilmoittaa olevansa tarpeen vaatiessa valmis puolustamaan meitä ydinasein riippumatta hyökkääjän asevalikoimasta.
Nykytilanteessa tarvetta on ennen kaikkea tilanteen mukaan joustavalle ydinasepolitiikalle ja mukautuvalle pelotteelle, Alberque sanoo. Ydinasevaltioita on entistä enemmän, ja vanhat kylmän sodan aikaiset säännöt eivät välttämättä päde. Kaikkiin uhkiin, edes ydinaseiskuihin, ei tarvitse vastata ydinohjuksella, mutta nekin on pidettävä tarpeen varalla käyttökelpoisina.
»Miten reagoimme ydinaseiskuun jossain päin maailmaa? Miten estämme tilannetta eskaloitumasta ja puramme sen? Nämä ovat karmeita keskusteluita, mutta niitä pitää käydä», Alberque toteaa.
Ydinaseliittouman ulkopuolella oli helpompaa, kun moisiin asioihin ei tarvinnut ottaa kantaa. On helppo piilottaa pää pensaaseen ja vain toivoa ydinaseiden katoavan. Maailma, jossa on ydinaseita, on aina vaarallisempi kuin maailma ilman niitä, mutta tällä hetkellä aseidenriisunnan tie näyttää olevan tukossa.
»On niitä, jotka sanovat: ’ohjukset ovat pahoja, kielletään ne’. Se ei ole rakentavaa. Toiset sanovat: ’ohjukset ovat hyviä, tehdään niitä lisää’. Taas, ei rakentavaa», Alberque sanoo.
Toistaiseksi ydinaseet ovat ongelma, joka ei ratkea vain vastustamalla.
Juttua varten haastateltiin myös Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Jyri Lavikaista ja johtavaa tutkijaa Matti Pesua sekä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajaa Tuomas Forsbergia. Lisäksi lähteenä käytettiin teosta Jukka Rislakki: Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi (2010).
