Ulkomaalaisen silmään Caio Giulio Cesare Mussolinin nimeä kantavat vaalijulisteet Rooman keskustassa näyttävät ehkä vitsiltä. Italian diktaattorin pojanpoika tosiaan oli äärioikeistopuolue Italian veljien ehdokkaana vuoden 2019 eurovaaleissa. Häntä ei valittu, ja puolue sai vain kuusi prosenttia äänistä, mutta Italian veljien nousu oli vasta alussa. Puolue voitti syyskuun 2022 parlamenttivaalit 26 prosentin ääniosuudella.
Historioitsija David Broderin Mussolini’s Grandchildren syventyy Italian äärioikeiston historiaan.
Pääministeri Giorgia Melonin johtama puolue on suoraa jatkoa Italian sosiaaliselle liikkeelle (MSI), jonka Mussolinin kannattajat perustivat vuonna 1946. Broder selittää, miten MSI kylmän sodan aikana korosti kommunisminvastaisuuttaan löytääkseen liittolaisia muista laita- ja keskustaoikeistolaisista liikkeistä. Se ei kuitenkaan mennyt hallituksiin ja piti kiinni fasistisesta luonteestaan.
Puolueen onni kääntyi 1990-luvun alussa, kun korruptioskandaali kaatoi kristillisdemokraattien ja sosialistien hallituksen. Puolivillaisena yrityksenä siirtyä fasismista kohti eurooppalaista konservatiivipuoluetta MSI vaihtoi nimekseen Kansallinen liitto (AN). Vuonna 1994 AN muodosti hallituksen mediamoguli Silvio Berlusconin uuden Forza Italia -puolueen ja muukalais- ja EU-vastaisen Lega Nordin kanssa. Broder toteaa, ettei AN:n polku hallitukseen avautunut fasismin hylkäämisen myötä, pikemminkin tietä raivasi vanhan poliittisen järjestyksen romahtaminen.
Lopulta Kansallisen liiton muutos »normaaliksi» nykyaikaiseksi oikeistopuolueeksi epäonnistui. Vuonna 2009 se yhdistyi Forza Italian kanssa.
Vastavetona puolueen äärioikeistoainekset irtautuivat ja perustivat vuonna 2012 Italian veljet. Melonin johtajuus ja kyky yhdistää oppositioäänestäjät olivat tärkeimmät syyt puolueen voittoon vuonna 2022, samoin kuin kilpailevien oikeistojohtajien Matteo Salvinin ja Berlusconin suosion hiipuminen.
Broderin mukaan Italian veljet on muokannut keskustelua historiasta, muun muassa korostamalla italialaisiin kohdistuneita rikoksia toisen maailmansodan lopussa Italian omien hyökkäys- ja miehityssotien kustannuksella. Vaikka julkisuudessa puolue sanoo jättäneensä fasismin taakseen, sen johto mielellään puolustelee fasistien tekosia.
Italian äärioikeiston hiljattainen nousu ei ole yksittäistapaus. Broderin mukaan suuntaus näkyy muissa läntisissä demokratioissa: jatkuva talouskriisin ja kansallisen rappion tunnelma, luokkaperustaisten poliittisten puolueiden romahdus ja kansallispopulistien nousu. Heidän politiikassaan yhdistyvät kansallismielisyys, maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen vastainen retoriikka, perhe- ja kansallisuuskäsitysten rajaaminen, historian vääristely ja ilmastonmuutoksen kieltäminen.
EU:n ja etenkin Naton yleinen kannattaminen tekee heistä kuitenkin siedettäviä kumppaneita keskustaoikeistolle ja Yhdysvalloille. Italian tapauksessa äärioikeisto on saanut maan poliittiset instituutiot hallintaansa päihittämällä aikaisemmat maltilliset kumppaninsa.
Kirjoittaja on johtava tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
